Dystopia
Luin juuri Pohlin ja Kornbluthin scifi-klassikoksi nimetyn Avaruuden kauppamiehet. Juttu alkoi siitä, kun Jussille pohdiskelin, onko mahdettu koskaan kirjoittaa dystopiaa, jossa yhteiskunta on jaettu varallisuuden perusteella. Jussi muisti tuon kyseisen kirjan. Ihan hyvä se oli, joskin vanha. Vähän kuin scifiksi tehty MadMen. Tulevaisuudessa maailma pyörii mainonnan ympärillä. Ihmiset vetävät tupakkaa ja entistä addiktoivammaksi suunniteltua kahvia. Naiset ovat sihteereitä, kotiäitejä, tai muuten vain näkymättömissä. Paitsi päähenkilön määräaikainen vaimo, joka on lääkäri ja itse asiassa vielä enemmän.
On hassua omalla tavallaan, että valtavia tulevaisuusvisioita maalailleet kirjailijat eivät ole pystyneet kuvittelemaan sukupuolten tasa-arvoa. Tulevaisuusrakennelmissa on aina nykyajan näkökulmasta särö, kun niiden sosiaaliset suhteet toimivat 2000-luvun hylkäämillä tavoilla. Tämä ei koske pelkästään kyseistä kirjaa, vaan sama näkyy esim. Heinleinilla. Tietenkään kirjailija ei ole profeetta (Heinlein tosin pääsee hyvin lähelle sitä), mutta on mielenkiintoista mitä scifissä on pidetty mahdollisena. Tai mahdottomana siis tässä tapauksessa. Jotkin asiat elämässämme taitavat olla niin suuria itsestäänselvyyksiä, että on vaikea kuvitella niiden muuttuvan tulevaisuudessa. Vaikka sieltä löytyisi siirtokunta Kuusta ja Venuksesta, yms. nykypäivänä vielä mahdotonta. Teknologinen kehitys on scifissä aina askeleen edellä ja sosiaalinen kehitys aina askeleen jäljessä. Näinkö se menee?
Avaruuden kauppamiehissä oli jälleen yksi vallankumous/vastarintaliike/sissiliike. Mahdollinen idealistinen terrorismi toi erityisesti kirjan juonen vuoksi mieleen nykyajan ekoterrorismin. Eläinten oikeuksien ja kulutuskriittisyyden nimissä tehdyt tuhoteot ja ihmisten häirinnän/uhkailun. Vastarintaliike on tarinoissa ja menneisyydessä aina kuorrutettu sankaruudella. Idealistinen taistelu pahaa ja vääryyttä vastaan. Miksi se sitten näyttäytyy nykypäivänä niin vastenmielisenä, ainakin minulle? Koska se hylkää väkivallattoman vastarinnan ja demokratian periaatteet. Idealistinen terrorismi ei pyri kansalaiskeskusteluun, vaan väkivaltaiseen pakottamiseen ja pelolla vaikuttamiseen.
Mitä tulee säätyeroihin, jotka pohjaavat varallisuuteen, niin on kaiketi aina ollut. Olen ajatellut, että tilanne olisi kärjistynyt sitten -80-luvun. Tosin äitini kanssa keskusteltuani tulin johtopäätökseen, että ehkä kyseessä on näköharha. Monesta asiasta puhutaan nykyään enemmän. On vapaus olla oma itsensä, toteuttaa itseään. Ei tarvitse olla hiljaa omista asioistaan ja yrittää vaikuttaa “normaalilta”. Ehkä sosiaalinen paine oli aiemmin suurempi? Individualismin leviäminen sallii niin sosiaalisen kuin aatteellisenkin yksilöllisyyden paremmin.
Varallisuuteen pohjautuvat säätyerot tulevat hyvin näkyviin hevospiireissä. Tuntuu siltä, että moni asia näkyy siellä varsin hyvin. Ikään kuin hevospiirit olisivat kärjistynyt pienoisversio yhteiskunnasta. Tämä havainto voi tietysti johtua myös siitä, että olen noissa piireissä liikkunut viime aikoina varsin tiiviisti. Toisaalta hevosharrastus yhdistää paljon laajempia joukkoja kuin esim. kulttisarjan fanitus. Todennäköisesti yliopistollakin on paljon homogeenisempi joukko. -80-luvun lopulla minulla ei ollut samanlaista tunnetta. Tosin oli silloin vielä varsin nuori ja ymmärtämätön.
Mutta silti: 20 vuotta sitten kovin monella ei ollut varaa omaan hevoseen. Lasten hevoslehdissä julkaistiin paljon tee se itse -vinkkejä. Miten tehdään itse loimi, satulahuopa, pintelit, tms. Miten puhelinluetteloita voi käyttää “jumppalaitteena” sisäreisien vahvistamiseen. Jos jollain oli ratsastushousut, tms. niin se jo yksistään oli hienoa. Kirjoissa neuvottiin katkaisemaan pusikosta risu raipaksi. Varusteita ylipäänsä sai Helsingissäkin vain parista paikkaa, eikä ollut mitään merkkitietoisuutta, koska merkkejä oli todennäköisesti tarjolla vain sitä yhtä.
Tänä päivänä puhutaan paljon siitä, että kun ihmisillä on varaa, hevosia ostavat paljon sellaiset, jotka eivät niistä tiedä tarpeeksi. Siitä seuraa kasvava ongelmahevosten joukko. Tosin 20 vuotta sitten ratsastuskouluissa vielä oli hevosia, joita nykypäivänä kukaan tallin omistaja ei kuulemma voisi pitää tuntikäytössä (esim. hevonen, joka käy ihmisen päälle karsinassa). Kuten jostain luin -70-lukua koskien: täti aloitti ratsastuksen aikana, jolloin hevoset olivat vihaisia ja ratsastuksenopettajat vielä vihaisempia. Joka tapauksessa tänä päivänä en ole Hevoshullussa nähnyt enää tee se itse -vinkkejä, sen mitä olen ko. lehteä kirjastossa lukenut. On Hööksiä, Horzea, ja monta muuta pienempää kauppaa. Hevosilla on miljoona loimea ja satulahuopaa, kaikki sävy sävyyn. Ratsastushousujen tai kypärän merkillä todellakin on väliä. Esteratsastuskisoja telkkarista seuratessa pääsee aina selville, onko juuri nyt muodikkaampaa olla GPA vai Charles Owen Wellington kypäränä. Melkein kaikilla niissä kisoissa on Pikeurin takki.
Myös tallit ovat profiloituneet. Tai ainakin “kaikki tietävät”, millaista väkeä jossain käy. On hienoja “tosiharrastajan” talleja, joilla asustaa kiiltäväkylkisiä ja korkealle koulutettuja puoliveriratsuja. Paikat ovat tip top kunnossa, asiakkaat samaten. Sitten on maalaistalleja, joilla on paljolti suomenhevosia ja mahdollisesti muita työhevosia (Joidenkin mielestä työhevosilla ei voi ratsastaa – en tiedä mikä on “voi ratsastaa” tarkempi määritelmä. Tosin suomenhevonen ei mene samaan kastiin raskaampien lajikumppaniensa kanssa, mutta en ole silti nähnyt “hienojen” tallien panostavan suokkeihin.) Asiakkaat ja talli ovat yhtä “rähjäisiä”. Ketään ei pakoteta ostamaan ratsastusvarusteita, vaan tunneille saa tulla verkkareissa ja kumisaappaissa – kuten -80-luvulla minne tahansa, missä tänä päivänä on sääntö, että alkeiskurssin jälkeen on tallille asiaa vain aidoissa ratsastusvarusteissa. Pienillä maalaistalleilla ei välttämättä ole maneesia, ja meno ei sovi kuraa pelkääville. Lienee selvää, että “rähjäisillä” pikkutalleilla käy asiakkaita, joiden varallisuus ei riitä muuhun, tai jotka muuten vain viihtyvät paremmin sellaisessa paikassa (omiensa seurassa?).
Helsinki International Horse Show, tai FIM, Glitnir Horse Show tai mikä se nykyään onkaan, oli 20 vuotta sitten koko hevoskansan tapahtuma. Messukeskuksen katsomoissa taputettiin, kiljuttiin ja tömisteltiin (sekä heilulteltiin kannustuslakanoita) kun radalle tulevalle ratsukolle osoitettiin suosiota. Expo-alueella olivat paikalla “kaikki” tarvikeliikkeet ja muut, ja jokaisella oli messutarjouksia. Mitä olen tämän päivän kisasta lukenut ja telkkarista katsonut, meno on ensinnäkin hillittyä. Katsomo osoittaa suosiota taputtamalla. Kuulin huhun, että tapahtuma olisi siirretty Areenaan parempien VIP-tilojen vuoksi. Iso joukko ihmisiä valittaa joka syksy, ettei heillä ole varaa ostaa lippuja. Mainitusta syystä en itsekään ole päässyt paikan päälle toteamaan muutoksia. Tosin rehellisyyden nimissä sanottakoon, etten 20 vuotta sittenkään itse maksanut lipuista mitään. Olivat ne kalliita silloinkin, mutta oli sukulaisia, joiden ansiosta pääsi HIHSiin. Oli miten oli, huhu kertoo myös, että tapahtumasta haluttaisiin rajata pois ei-toivottu aines korkeilla lippuhinnoilla.
Toinen jako on ehkä vielä huolestuttavampi omalta kannaltani. USA:ssa on hyvin vahvat rintamalinjat kristillisen oikeiston ja liberaalin vasemmiston välillä. Historiallisesti linjat eivät ole perusteltuja tuollaisina, koska liberaalius ja konservatiivisuus ovat olleet sekä-että suhteessa oikeistoon ja vasemmistoon. Kummastakin löytyy kumpiakin. En usko, että myöskään USA:ssa tilanne olisi ollut tuo vielä kovin pitkään. Mutta mitä isot edellä, sitä pienet perässä… Keskustelu luomisopista eli ns. älyllisestä suunnittelusta, sekä jotkin muut teemat ovat jo saavuttaneet Suomen. Näemmekö täälläkin paitsi taloudellisesti entistä jakautuneemman, myös aatteellisesti entistä jakautuneemman yhteiskunnan? Aatteellinen jako oli toki jo -70-luvulla voimassa. Nyt se vain on erilainen.
Mikä minua eniten huolestuttaa, on mahdollinen harrastusten jakautuminen aatteellisuuden mukaan. Koska itse selkeästi kuulun liberaaliin vasemmistoon, onko minun mahdollista käydä tallilla enää tulevaisuudessa? Hevosharrastuksen piirissä tuntuu olevan runsaasti kristittyjä, tai muuten vain ns. kunnon ihmisiä. Ratsastushan on _hyvä_ harrastus. Tallilla roikkuminen pitää nuoret pois pahanteosta. Saavat sen sijaan raitista ilmaa, liikuntaa ja oppivat vastuullisuuteen.
Kysymys siitä kuka “saa käydä” tapahtumissa tai harrastuksissa, on tietysti typerä. Jokainenhan niissä saa käydä omien kiinnostustensa mukaan. Mutta on eri asia, onko valmis tai pystyväinen maksamaan jotain. Tai viihtyykö jonkinlaisessa ilmapiirissä. Esim. homoa ei varmasti kielletä käymästä missään, mutta kauanko homo viihtyy homovastaisessa ilmapiirissä? Kauanko jaksaa selittää ja puolustella? Vääntää rautalangasta? Lopulta on helpottavampaa siirtyä jonnekin muualle, missä voi olla oma itsensä aivan rauhassa. Toki tämä koskee kaikkia, myös uskovaisia. Ja selittänee pitkälti, miksi yhteiskunta on niin eriytynyt.
Talleilla eriytymisprosessi lienee juuri nyt käynnissä suhteessa lihavuuteen. On toki fakta, että hevonen ei jaksa kantaa mitä tahansa kuormaa. Ja voidaan keskustella siitä, mihin raja vedetään. Asiasta on jo olemassa jotain tutkimuksia. Mutta ratsastus on vain yksi asia, mitä hevosten kanssa voi tehdä. Ja on olemassa vankkoja hevosia, jotka voivat kantaa painavampiakin ihmisiä. Tuon ikuisuuskeskustelun ulkopuolella kytee selkeän vihamielinen suhtautuminen ylipainoisiin ihmisiin. Se ei liity millään tavoin hevosiin, vaan on osa laajempaa asenneilmastoa. Eräs henkilö kertoi, että tullessaan katsomaan ystävänsä tuntia, useammat ihmiset ko. tallilla olivat huomauttaneet “et saa tulla tänne ratsastamaan, koska meillä on painoraja se ja se”. Toisen henkilön oman hevosen tallipaikka oli irtisanottu omistajan ylipainon vuoksi (hänen oltuaan hyvä ja pidetty asiakas ko. tallilla vuosien ajan). Ylipainoinen hevosenomistaja ei sopinut tallin imagoon. Toisissa paikoissa asiakkaat ovat samanarvoisia keskenään, ulkomuodosta riippumatta.
Kirjoitin paljon hevosmaailmasta, mutta se tosiaan taitaa olla vain jonkinlainen läpileikkaus yhteiskunnasta laajemmin. Eli sanomani on sovellettavissa myös muualle. Itselleni eräs säätyerokokemus tapahtui joitain vuosia sitten. Olimme Jussin kanssa saaneet 50% alennuskupongit joulupöytään erääseen Helsingin hienoimmista ja kalleimmista ravintoloista. Pukeutumisesta alkaen tunsin koko ajan olevani väärässä paikassa. Myöhemmin Jussin sukulaisten luona jouluvierailulla oli todella mukavaa. Viihdyin huomattavasti paremmin perinteisiä työläisammatteja edustavien sukulaisten pöydässä kuin kalliissa ravintolassa, vaikka jälkimmäisessä olikin “hienompaa” ruokaa.
Mikään ei kiellä minua menemästä hienolle tallille, ravintolaan, tms. mutta minulla ei yleensä ole siihen varaa. Toisaalta viihdyn hyvin “omieni parissa”. Toisaalta minuun suhtaudutaan joskus oudosti siksi, että olen yliopistolla. Muut pitävät akateemisuutta jotenkin hienona. Kieltämättä olen erilainen ja elänyt erilaisen elämän. Minusta tosin on hienoa, jos joku tekee työnsä hyvin, piittaamatta siitä, mikä se työ on. Olen haaveillut ammateista, joista ei saisi haaveilla. Kun ala-asteella kirjoitin haluavani isona kaupan kassaksi (minusta se oli jännää ja mielenkiintoista, tosin oli minulla muitakin haaveita, tuo nyt vain yhteen aikaan), se jätettiin lukematta. Koosteessa lasten toiveammateista mainittiin, että “kaikki halusivat” olla kirjailija, taiteilija, lääkäri, tms. Kun kirjoitin blogissani, että varasuunnitelmani on lähteä lappamaan hevosenpaskaa, minua herjattiin tästä toisaalla. Tutkija tosin saa palkkaa suunnilleen saman mitä tallityöntekijä.
Nykyään ihminen osoittaa kuluttamisellaan ja pukeutumisellaan kuuluvansa johonkin ryhmään. Jos ei ole varaa ostaa ryhmän merkkejä, on ulkopuolinen luuseri. Kulutusvalinnat – tai valinta jättää kuluttamatta – määrittelevät millainen ihminen on. Kulttuurin ulkopuolella eläminen on mahdotonta, koska on aina tehtävä valinta suhteessa johonkin. Osallistumatta/kuluttamatta/käyttämättä jättäminen on sekin valinta suhteessa itse asiaan.
Lukekaa Avaruuden kauppamiehet, niin tiedätte mitä tekemistä tällä kaikella vuodatuksellani on ko. kirjan kanssa.;) Tosin lopulta minusta kirjan sanoma jäi liian valjuksi. Heinleinilla taitaa olla radikalisoidumpi ote, joskaan hän ei kai ole kirjoittanut ihan samasta teemasta. Toisaalta olen lukenut Heinleinia vasta tosi vähän.
Metsän henget ja historiakäsitykset
Luin juuri äskettäin uudestaan Robert Holdstockin Metsän henget. Edellisestä lukukerrasta oli n. 10 vuotta, ja paljon enemmän kirjasta aukesi uuden luennan myötä. Pidin siitä aiemminkin, mutta nyt ymmärrän paremmin.
Kirja toi mieleeni aikoinaan verkkokurssilla modernien myyttien herättämät ajatukset. Kirjailija, joka menestyksellisesti käyttää valikoimaa erilaisia myyttejä, myös luo uusia. Modernia mytologiaa ovat esim. Sormusten herran hahmot. Erityisesti elokuvat tekevät myyttihahmoista laajalle levinneitä. Ilmiö sinänsä ei ole mitenkään uusi. Keskiajalla muistaakseni Aisopoksen eläinsadut levisivät ympäri Eurooppaa. Nykyään niitä esitellään kunkin maan perinnesatukokoelmissa. Ei ole mitenkään sattumaa, että ”suomalainen” ja ”liettulainen” eläinsatu muistuttavat toisiaan.
Metsän henkien mytago-metsän ytimessä on kolmen kuninkaanpojan (kolmen veljeksen) alkuperäinen versio. Lähtökohta, josta kaikki myöhemmät versiot ovat kotoisin. Varhaisin tarina ajoittuu jääkauden lopulle, aikaan n. 12 000 vuotta sitten.
Holdstockin kirjoista erityisesti Alkumetsä ja Metsän henget ovat humanistista scifiä. Holdstockin kirjojen monipuoliset maailmat muistuttavat Umberto Econ vastaavia. Joka tapauksessa kysymyksiä herää. Onko kaikella alkua, ja onko alun etsiminen mielekäs tai mahdollinen lähtökohta? Pitääkö Norbert Eliaksen sivilisoitumisprosessi paikkansa? Kulkeeko ihmiskunta brutaalista menneisyydestä kohti sivilisoitumista? Miksi menneisyys ja ”alkukantaiset” heimot kuvataan aina niin brutaaleina? Entä jos ajateltaisiin nykyihmistä suhteellisen valmiina pakettina jo 40 000 vuotta sitten? Onko meidän ja tuon ajan ihmisten välillä oikeasti niin suuri ero, kuin Holdstock antaa ymmärtää?
Holdstockin Merlin-sarja on enemmän seikkailua. Siitä onkin ilmeisesti tullut suositumpi kuin kirjailijan vanhemmasta tuotannosta. Vanhemmassa tuotannossa on folkloristiikasta, kulttuuriantropologiasta, psykologiasta, arkeologiasta ja historiasta kiinnostuneille (ja näitä aloja tunteville) samanlaista älykköpornoviihdettä kuin Econ kirjoissa. Tosin osassa kirjoista Holdstock on höystänyt tarinaa new age –henkisillä viitteillä. Ei voi suositella skeptikoille.;p
Holdstock olisi voinut hyvin olla käsikirjoittamassa Roomaa. Rooma on sarjana loistavaa ajankuvaa. Paljon parempi kuin mikään dokumenttisarja. Jostain syystä ns. asialliset dokumentit harvoin pääsevät niin syvälle menneisyyden ihmisten elämään. Asiadokumenteissa ei myöskään ole juuri sijaa naisille. TV1 esitti dokumenttisarjaa Rooman valtakunnasta. Kun oli nähnyt tv-sarjaa, niin dokumentti vaikutti todella paskalta. Paitsi paskat näyttelijät ja dramatisointi, siinä oli vialla myös käsittelytapa. Suurmiesten suuret teot. Jos joku ei ole vielä nähnyt tv-sarja Roomaa, niin kannattaa vaikka vuokrata se. Roomassa on myös mielettömän hyvä käsikirjoitus.
Holdstockmaista Roomassa on brutaali ajankuva. Erityisesti kohtauksessa, jossa Pullo ja Vorenus ovat tappaneet ”mafiapomon” joukkoineen, ja Vorenus kantaa päätä voitonmerkkinä. Tai kohtauksessa, jossa kuollut Antonius istuu Kleopatran valtaistuimella. Sota ei ole kaunista, väkivalta on joissain tapauksissa arkipäivää (kuten ammattisotilaille, vaikkapa legioonalaisille), ja kuolema on nykyään ulkoistettu siihen erikoistuneiden ammattilaisten hoidettavaksi.
Mitä tulee menneisyyden raakuuksiin, minulla ei ole vastauksia, on vain kysymyksiä. Onko ihminen muuttunut? Esittävätkö erilaiset kulttuuriset tuotteet mennyttä todellisuutta? Voiko todellisuutta kuvata, koska todellisuuksia on monia? Heijastaako kuvaaja aina oman aikansa ajatuksia ja käsityksiä menneisyyttä kuvatessaan?
Modernin historiantutkimuksen näkökulmasta kaikki historiatulkinnat ovat – tulkintoja. Tulkinnat lähtevät kunkin oman ajan yhteiskunnan lähtökohdista. Jokainen tutkimus on pieni pala isommassa palapelissä, jonka nimi on käsitys jostain yhteiskunnasta tiettynä aikana.
Pidän Rooman tulkintaa Caesarin ja Augustuksen aikakaudesta parempana kuin aiheesta tehtyä dokumenttisarjaa. Pidän The Libertinen tulkintaa 1600-luvusta parempana (ja itse asiassa muutenkin loistavana ajankuvana) kuin elokuvissa kolmesta muskettisoturista.
Mikä meidän aikaamme riivaa, että kaikki uskottavat ja hyvät tulkinnat menneisyydestä ovat brutaaleja? Onko kyse vain kyllästymisestä pikkusievään satuiluun ja tarpeesta tuoda muita näkökulmia esille? Vai mistä tässä on kyse? Miksi aiemmat aikakaudet sitten esittivät menneisyyden sellaisena kuin esittivät?
Ontuva uhkailun logiikka
Pehmolelujen teurastaminen on saanut jotkut kimpaantumaan niin pahasti, että ovat uhkailleet ja häiriköineet taidetyöpajan vetäjää, joka on joutunut muuttamaan puhelinnumeronsa salaiseksi.
Tämä ja vastaavat tapaukset ovat aina menneet minulla yli hilseen. Elottomia esineitä kohtaan kohdistuva silpominen saa uhkailemaan elollista henkilöä. Mitä ne uhkailijat taas vastustivatkaan?
Kieltämättä logiikka on samalla tasolla kuin sikiöiden _tappamista_ vastustavilla, jotka murhaavat aatteensa nimissä.
Suosittelen kaikille uhkailijoille agressionpurkuterapiaksi väkivaltaisten ajatustensa kohdentamista johonkin elottomaan, kuten pehmoleluihin, koska lelua ei satu. Lelu ei loukkaannu, eikä ahdistu. Ihmiseen sattuu, ihminen loukkaantuu ja ahdistuu.
Mikä yhteiskunnassa on vikana, jos jotkut aikuiset eivät tunnista elollisen ja elottoman, todellisuuden ja fiktion eroja?
Kauhutyöpajasta
Hesarin nettikeskustelu pehmolelujen “tappamisesta” kauhutyöpajassa
Itse voin tunnustaa: kiduttaneeni ja tappaneeni simejä The Sims -pelissä, tuhonneeni kansoja Civilizationissa, ajaneeni ihmisten ja eläinten yli leikkuupuimurilla Carmageddonissa, listineeni vastustajia erilaisin asein Doomissa. Siitä huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi, en ole koskaan edes lyönyt muita kuin pikkuveljeäni kun olimme pieniä. Olen pasifisti ja koiranikin olen kouluttanut väkivallattomalla tavalla.
14-vuotiaasta kauhua harrastaneena olen sitä mieltä, että arkielämä on paljon ahdistavampaa. Alkaen naistenlehtien maailmasta, jossa ei koskaan ole riittävän hyvä. Puhumattakaan kaikista vielä pahemmista jutuista. Itse olen kunnolla löytämässä kirjoittamisen terapeuttiset ulottuvuudet. Laitan työväenopiston kurssinovellin nettiin sivuillemme kunhan se valmistuu. Teemana on sattumoisin nuoren itsemurha, ja kirjoittaminen on rankkaa.
Joskus mielikuvitusmaailma on nuoren ainut pakopaikka, ja sinne on helppo eksyä. Aikuinen helposti kuvittelee nuoruuden olevan onnellista ja iloista aikaa.
Tässä pari virtuaalista vastinetta pehmolelujen kuritukselle:
Uusliberalismi ja yliopisto
Lupailin Finncon-antia. Sitä oli jo aiemmin mainitsemani Petri Hiltusen definitiivisen sotapaneelin osuuden herättämät ajatukset. Tässä lisää, lyhyesti ja ytimekkäästi:
Uusliberalismi ei ole yhteensopiva sivistysihanteen kanssa.
Uusliberalismilla ja sivistyksellä ei ole mitään tekemistä keskenään. Ne ovat ristiriitaisia arvoja. Sivistys on abstraktia, hyödytöntä ajanvietettä, jota on vaikea kaupallistaa. Sivistys kun on jotain aivan muuta kuin kaupallisuus. Se on ihanteena vapaata, kaikkien saavutettavissa olevaa, elämänkokemusta arvostavaa, laajakatseisuutta vaativaa, pohdiskelevaa, analysoivaa, tietoa tiedon vuoksi.
———–
Onneksi ratsastus on lajina kovassa nosteessa. Niinpä hyödyttömälle humanistille löytyy ainakin työkkärin rahoituksella terapeuttinen työ hevosaitausten puhtaanapitotehtävistä (= paskan lappamista, joka on monesti henkisesti tyydyttävämpää kuin kirjoitustyö, kevyttalikoiden aikaan ruumiillisesti terveellisempää kuin tietokoneen äärellä istuminen, lisäksi tarjoaa tilaisuuden nauttia ulkoilmasta ja parantaa lihaskuntoa).
Miksi perussuomalaiset menestyvät?
Kysymys: Miksi perussuomalaiset menestyvät, mutta uusnatsit eivät?
Vastaus 1: Koska suomalaiset ovat naiiveja (tai sisälukutaidottomia). “Ei me olla mitään fasisteja”, sanoo puolue, ja kansa uskoo. Mutta jos Tony Halme oli Soinin luomus… Fasistinen agenda ei tee henkilöä/puoluetta fasistiksi, mikäli tämä sanoo, ettei ole fasisti.
Vastaus 2: Koska suomalaiset ovat kaappi-fasisteja. “En mä todellakaan ole mikään rasisti, mutta mustalaiset on kaikki varkaita. Se on fakta, ei mitään rasismia.”
Lapsista, vammoista ja vähän hevosistakin
Ajattelin aina, että lapsen loukkaantuminen tai sairastuminen ahdistaisi minua tosi paljon. Koska koirien kanssa on aina ollut niin kamala fiilis, jos niillä on jotain vialla.
Kun olin päässyt alkujärkytyksestä yli (mikä lapsi on ja miten sitä pitäisi kohdella – voisiko Tuire Kaimio kirjoittaa jonkin opaskirjan lasten käsittelystä ja käyttäytymisestä?), huomasinkin asian olevan päinvastoin. Eläinten kanssa on niin hukassa, koska eläimet eivät osaa puhua. Lapset sen sijaan voivat itse kertoa, miltä tuntuu, mihin sattuu. Lisäksi ihmisenä on itse kokenut samoja juttuja.
Vauvat tosin ovat minulle vielä ihan vieras juttu. Eivätkä vauvat osaa vielä puhua. Kysyin, voiko vauvan jättää autoon siksi aikaa kun menemme syömään. Ei ollut mielestäni liian kuuma eikä kylmä, joten kyllähän koiratkin pärjäävät kun jättää hieman ikkunaa raolleen… Onneksi kysyin tätä eläinihmiseltä, joka ymmärsi lähtökohtani. Ja selitti naureskellen, että vauvasta pitää ajatella, että se on kuin alle luovutusikäinen koiranpentu.
Ei, tässä ei ole kyse omasta lapsesta. Lasta ei ole eikä tule, ainakaan näillä näkymin. Ehkä hyvä niin, koska olisin varmaan aika hirveä äiti. Seurustelun alkuaikoina viilsin sormeeni avatessani Jussin terävää linkkaria. Haava oli pieni, mutta syvä, verta tuli aika tavalla. Jussi lähti heti kovin huolestuneena hakemaan sidostarpeita. Minä taas rupesin nauramaan, koska Jussin huolestuminen oli kovin huvittavaa. Istuin sängyllä, sormesta valui verta, ja nauroin.
Jussin mielestä olin parikymppisenä herkempi. Kiltimpi kuin nykyään, herkempi enkä tällainen kovis. Joka ratsastaa elämänsä parhaan koulutunnin sen jälkeen kun on saanut osuman lautasen kokoisesta kaviosta, jossa oli hokkikenkä. Tarkastan toki vauriot, ja huolestun, jos on epäiltävissä jotain vakavampaa. Itkin kun olin viimeksi mällännyt nilkkani kaatumalla rappusissa – tosin harmista, koska siinä meni opinnot taas pieleen, kun oli pakko lähteä Turusta kotiin sairastamaan.
Pelkoni ratsastuksen suhteen taitavat pitkälti johtua siitä, ettei minulla olisi oikein varaa pitää sairaslomia. Jos pudotessa sattuu jotain, todennäköisesti sattuu joko käteen tai jalkaan. Pahemmat vammat ovat onneksi harvinaisia. Iso osa peloista taitaa myös johtua korkean paikan kammosta.
Shetlanninponin perässä kärryillä istuessa en ole vielä tähän mennessä pelännyt. Tiedän, että siinäkin on riskinsä – siksi käytän kypärää ja ainakin maastossa turvaliiviä.
Vauvakuumetta minulla ei ole, vaikka tässä iässä biologisen kellon pitäisi kai alkaa tikittää täysillä. Muut saavat hoitaa lisääntymisen. Lapset ovat kivoja, kun ne eivät ole omia. Sen sijaan poden ponikuumetta.
Olen tajunnut, että astmaatikon lemmikki voisi ehkä olla sellainen, joka ei asu kotona. Pihatottoponia saisi hoitaa suurimmaksi osaksi ulkona. Sääolosuhteet eivät ole karkottaneet meitä tallilta tähänkään asti. Todennäköisesti pahin on jo tullut koettua. Ensin tunti kouluvääntöä loskaliejuisella kentällä, josta massiiviset kaviot roiskivat kurat polveen asti. Sitten kaksi tuntia talutusta räntäsateen ropistessa pipoon. Päivän lopussa olin läpimärkä varpaan kärjistä päälakeen asti. Halusin lähteä vielä kauppaan. Jostain syystä en viitsinyt viedä vaihtovaatteita taukotupaan, vaan loikin ulos ratsastushousuista ja sisään farkkuihin tallin parkkipaikalla. Vaihtokengät saivat kelvata ilman sukkia, koska paljain jaloin oli ainakin mukavampaa kuin märillä sukilla.
Sadetakki ja kurahousut ovat tosi epämukavia käyttää. Ja kuten vanhemmat aina lapsena ollessani muistuttivat: en ole sokerista tehty.
Nilkan venähdys, sormen murtuminen, vesirokko, 40 asteen kuume, angiina, jne. ovat tosi epämukavia ja muutenkin inhottavia juttuja, mutta niistä selviää. Vain osa vaatii lääkärillä käyntiä. Miksi rampata terveyskeskuksessa turhaan? Antibiootteja tarvitaan vain bakteeritulehduksiin. Luin lehdestä, että ihmiset käyvät usein valittamassa selkäkipuja, jotka eivät tarvitsisi hoitoa. Välilevyongelmat sen sijaan pitäisi käydä näyttämässä. No, nythän minä sitten menen, vuosia sen jälkeen kun asia oli todella akuutti… (mutta hoitui särkylääkkeillä ja lämpöhoidolla, nyt haluan tietää pitäisikö välttää hevosen selästä putoamista, ts. ratsastusta, koska putoaminen on aina vain ajan kysymys)
En siedä sipulimaitoa, koska jouduin juomaan sitä lapsena joka kerta sairastuessani. Kuuma maito on sellaisenaan myös äklöä. Sipulikääre ehkä vielä menettelisi. Olen siirtynyt jo teini-iässä käyttämään sipulia sisäisesti, raakana. Juusto-sipuli -leivät ovat herkkua. Jussi ei pysty ymmärtämään.
Toisaalta olisin kiinnostunut näkemään, mitä meidän lapsestamme tulisi. Voisiko jokin pelifirma kehittää Sim Vauvan? Vauva-simulaattorissa voisi parittaa vaikka itsensä ja kumppaninsa kaltaiset henkilöt ja kasvattaa näiden jälkeläistä. Luonne ja elämäntapa, yms. olisivat pelissä suuressa roolissa.
Kapina ja väkivalta
Erilaiset vastakulttuuriset ryhmät käyttävät väkivaltaa osana valtakulttuuria vastustavaa retoriikkaansa. Hyvän asian nimissä tuhotaan sivullisten omaisuutta ja käytetään väkivaltaa poliisia kohtaan. Sarjamurhaaja Unabomber on kultti-idoli.
Jos väkivallan retoriikkaa, tuhoamista, häirintää ja todellista väkivaltaa käyttää ryhmä fasisteja, se on tuomittavaa. Kun George W. Bush puolustaa vastaavia keinoja sodassa terroristeja vastaan, se on tuomittavaa. Ylipäänsä kun “paha” taho käyttää väkivaltaa, häirintää, tms. se on tuomittavaa.
“Hyvän” asian nimissä voi tehdä mitä tahansa. Kulloisestakin kulttuuripiiristä tietysti riippuu, mikä on hyvän puolella tehtävää aseellista kapinaa. Aborttilääkäreitä murhaavat äärikristityt taatusti katsovat toimivansa hyvän nimissä pahaa vastaan.
Johtuuko väkivaltaisista lastenohjelmista vai Neuvostoliiton hajoamisesta, että rauhanaatetta ei edistä nykypäivänä kukaan? Köyhien puolustaminen on sekin poissa muodista, koska köyhät ovat boheemin porvarin (= suurin osa yhteiskunnallisista aktiiveista) silmissä rumia ja inhottavia syrjäytyneitä alkoholisteja, kaikkiaan täysin tyylitajuttomia läskejä kuitenkin.
Väkivallattoman vastarinnan ihanteet kuuluvat jonnekin keski-ikäisten nuoruuteen, aikaan kauan sitten. Nykypäivänä on sijaa ainoastaan väkivaltaisille protesteille – eihän mikään muu enää pääse esille tiedotusvälineissä.
Kiitos Petri Hiltusen osuuden Finnconin loppupaneelissa, rupesin miettimään omaa vastuutani siinä, millaisia aatteita mahdollisesti edistän tarinoissa. Loppuhuomiona siis päähenkilöni tulevaa pohdintaa:
“Hirmuhallitsijaa vastaan kapinoidaan siksi, että hän on julma ja väkivaltainen. Jos kapinalliset käyttävät samoja keinoja päämääränsä toteuttamiseen, mitä se tekee heistä? Nouseeko hirmuhallitsijan tilalle vain uusi, hieman sivistyneempi hirmuhallitsija?”
Solidaarisuudesta
Olen taas katsonut dokumentteja. Tosin nauhalta, eivät ole kaikki aivan äskettäin tulleita. Ensimmäinen oli transvestiitti-miehestä, toinen uskonnoista ja äänien kuulemisesta, kolmas sähköshokkihoidoista.
Monia ihmisryhmiä pidetään erilaisina. Toisenlaisina kuin tavalliset ihmiset. Toisina. En tarkoita mitään niin pintapuolista erilaisuutta, kuin vaikkapa goottius on. Transvestisuus, äänien kuuleminen ja masennus ovat paljon vakavampia tekijöitä ihmisen elämässä. Ja siinä, miten ihminen määrittyy muiden silmissä. Yhteistä näille on myös psykiatrinen sairausluokitus – ja toisaalta pyrkimykset saada asia käsiteltyä muuna kuin sairautena.
Vaikka olen ehdottomasti sitä mieltä, että masennus on sairaus (jonka kanssa voi tosin oppia elämään), puhun tässä ihmisten yleisistä asenteista. Sairaallakin on ihmisarvo, oikeus elää normaalia elämää siten kuin pystyy. Sairaalla on myös oikeus seksuaalisuuteen – vaikka poikkeavaan sellaiseen. Masennus vaikuttaa ihmisen elämässä hyvin laajalti, muttei ole mitään syytä, miksi ihminen pitäisi nähdä vain sairautensa edustajana, ja nähdä hänen kaikki tekonsa sairauden kautta. Sairaalla on myös uskonnonvapaus, jota ei tulisi unohtaa puhuttaessa uskomushoidoista.
Zygmunt Baumanin näkemyksen mukaan suvaitsevaisuus on enemmistön vallankäyttöä vähemmistöön nähden. Ihmisjoukko voi päättää suvaita esim. transvestiitteja, ääniä kuulevia tai masentuneita – mutta yhtä hyvin voi päättää olla suvaitsematta. Olennaista on, että kyseiset väestöryhmät nähdään ulkopuolisina, jonain muuna kuin mitä itse on. Solidaarisuus olisi parempi sana kuvaamaan tilannetta, jossa kaikki ihmisryhmät, kaikki yksilöt, nähdään saman veroisina kuin itse on. Silloin ei kysytä, suvaitseeko jotain vai ei. Koska kaikki yksilöt ovat ominaisuuksistaan riippumatta yhtä arvokkaita.
Suvaitsevainen maailma on tehnyt lakeja, joilla kielletään syrjintä tietyin perustein. Yhtä paljon kuin ihmisten mahdollinen järjettömyys muuten, minua ihmetyttää tilanteen logiikka. Onko todella niin (ja kuka oikeasti ajattelee siten?), että syrjintä on kiellettyä niillä perusteilla, joita laissa mainitaan, mutta muuten sallittua? Kun transvestisuutensa vuoksi töistä potkut saanut henkilö hakee itselleen oikeutta, sitä ei ole tarjolla. Mikäli lesbolle annetaan potkut lesbouden vuoksi, oikeus on hänen puolellaan. Mutta transvestisuutta ei ole mainittu laissa kiellettynä syrjintäperusteena, joten joidenkin mielestä se ilmeisesti on sallittua. En lakkaa hämmästelemästä. Toki transvestisuus on vain yksi asia kaikkien poikkeavuuksien joukossa, joten syrjittävää riittää…
Masennuksesta ja muista mielenterveysongelmista kannattaa ilmeisesti pitää suunsa kiinni, mikäli haluaa jatkossa töitä, tms. Toki moni näennäisesti suvaitsevainen (!) henkilö on kaikkea muuta, mikäli kohtaa masennuksen oireita. Laiska läski luuseri… Sitähän niin kovin moni yhteisönsä silmin taitaa olla. Mielenterveysdiagnoosi pitäisi olla otsaan tatuoituna tai muuten julkisesti esillä, mutta siitäkin koituisi ongelmia. Äänien kuuleminen on luonnollisesti vielä paljon pahempi juttu.
Mielenterveyshoidossa mättää toki rahan puute, jos hoitoaikoja ei saa, tai hoitoon pääsee ainoastaan, jos voi varata ajan klo 9-10 välillä torstaisin. Ja sekin mättää, että pahasti sairaat eivät välttämättä pysty hakeutumaan tai halua hoitoon. Silti ehkä pahinta on, ettei ammattilainen ota sairaan puheita vakavasti. Jos siis ensin on pystynyt hakeutumaan hoitoon, ja jopa sinne päässyt jollain ihmeellä (mikäli ei ensin kompastu siihen, ettei terveyskeskuslääkäri usko kun kertoo ongelmista). Jopa mielenterveysalan ammattilainen saattaa nähdä potilaan ulkopuolisena, outona tyyppinä, joka kaiken lisäksi todennäköisesti vain valehtelee saadakseen sairaslomaa.
Solidaarisuus on kortilla. Suvaitsevaisessa yhteiskunnassa valitaan tarkasti kulloisetkin vähemmistöryhmät, joita kauniit ja menestyvät voivat sääliä, ja joita kohtaan voidaan kokea hyvää tahtoa ja harrastaa hyväntekeväisyyttä. Masennuksesta kärsivien ihmisten määrä on _pelottavasti_ lisääntynyt. Dokumentin sanavalinta tuntuu paljastavan asenteen hyvän tahdon takaa.
Maailmanpahennusta
En pidä fanaatikoista. Kyllä, varmaankin olen kateellinen siitä, että erilaiset fanaatikot pääsevät ääneen julkisuudessa ja kohoavat kulttuurivaikuttajien asemaan. Siitä huolimatta en pidä tyypeistä, jotka esittävät rajauksia siihen, minkälaiset ihmiset voivat mitäkin ”hyviä” identiteettejä edustaa.
Voisiko puhua käänteisestä koulukiusaamisesta? Siitä, että hyvän asian nimissä, ”hyvän” puolella ”pahaa” vastaan, halutaan sulkea osa ihmisistä pois porukasta. Hyvikset eivät leiki vääriä elämäntapavalintoja tehneiden kanssa. Kouluissa homma menee samalla tavalla. Arvot vain ovat yleensä käänteiset fanaatikkojen arvoihin nähden.
Jossain vaiheessa tulee miettineeksi, milloin jostakin hyvällä asialla olevasta järjestöstä tai siitä hyvästä asiasta katosi järki. Vai oliko sitä alkuunkaan? Olinko vain liian nuori tiedostaakseni asian? Ehkä kyse on siitä, että erilaiset ovat jo kauan sitten lähteneet pois. Pelkästään yhdenlaisia ihmisiä suvaitaan.
Suvaitsevaisuutta korostavat vakuuttelut eivät vakuuta. ”Johtoryhmä” yleensä korostaa, että heidän porukassaan kaikilla on sijaa. Käytännössä ”johtoryhmällä” on oman ryhmän ”hyvyyteen” rajatut silmälaput silmillään, jotta he eivät näkisi todellisuutta. ”Meillä on niin hieno yhteishenki!”
