Ajankäyttöä ja muuta tekemistä
Vietin eilen hetkisen kahvilla ja donitsilla kuskattuani äidin töihin. Ajattelin kaikkea, mikä on askarruttanut viime aikoina. Olen harkinnut aloittaa miekkailun uudelleen. Siinä on lajina paljon sellaista, minkä koen viehättäväksi edelleen. Pääsisi kunnolla pomppimaan ja tappelemaan. Silti sivistyksen hengessä, älyä hyödyntäen. Miekkailijat ovat usein jollain tavoin vinksahtaneita, ja kuulun edelleen siltä osin porukkaan. Mutta kilpailullisuus sai minut aikoinaan lopettamaan. Niin pitkälti se on nykypäivänä kilpaurheilua, kuten ilmeisesti Suomessa melkein mikä tahansa laji. Riippuu hyvin paljon seurasta/tallista/ohjaajasta millaiseen henkiseen ympäristöön päätyy. Pitääkö harrastaa ja kilpailla veren maku suussa, vai voiko vain pitää hauskaa kivan lajin parissa?
Silti tällä hetkellä merkittävin pohdinta kohdistuu ajankäyttöön. Ja siihen, haluanko lisää aikataulutettua ohjelmaa viikkoihini. Kahvin ja donitsin äärellä vaakakuppi kallistui kirjoittamisen puoleen suhteessa miekkailuun. Mutta haluaisin toisaalta jotenkin edistää urheiluharrastusta, mielellään jollain mikä tukisi ratsastusta. Sauvakävely ja uinti ovat ihan ok, mutta ensimmäistä tulee silti tehtyä hieman nihkeästi ja toisessa häiritsee eniten hallin ruuhkaisuus. Uimahalleja pitäisi olla enemmän ja isompia. Joka tapauksessa vaikka en pidä aikataulutetusta elämästä, tietty “pakko” ja säännöllisyys tuntuu edistävän harrastukseen lähtemistä. Parasta tietenkin on, jos saan myös Jussin innostumaan (eli on heti harrastuskaveri). Miekkailusta hän ei ole ollut mitenkään erityisen kiinnostunut.
Keksin eilen katsella aikidoa netistä, missä sitä voisi harrastaa. Ja näemmä aivan lähellä.:) Miekkailuun pitäisi aina välttämättä lähteä julkisilla ja matkoissa kestää. Aikidoon pääsisi vaikka kävellen tai pyörällä, autollakin viidessä minuutissa. Ajankäyttöä tehostaa kummasti, jos jonnekin ei tarvitse matkata 30min suuntaansa ja päälle odotusajat pysäkillä. Jos treeni vie kaksi tuntia, matkoista tulee vähintään tunti ylimääräistä. Vaihtoehdossa vähintään 10min yhteensä.:) Toisaalta aikido on ilmeisesti filosofialtaan miekkailun vastakohta. Ratsastajalle silti varmasti vielä parempi, koska oppii myös kaatumistekniikoita, joita voi hyödyntää putoamisissa (opettajan mukaan itsepuolustuslajien harrastajat ja laskettelijat osaavat pudota hyvin – putoamiset ovat meille se kriittinen kohta ratsastuksessa, kuten varmaan monelle aikuiselle, koska elämässä on muutakin ja mieluummin pysyisi terveenä). Ja tasapaino on olennainen juttu, kuten ratsastuksessakin.
Olen taas suunnitellut aikataulua arkipäiviini. Ei mitään liian tiukkaa, mutta jotain mikä selkiinnyttäisi työntekoa ja toisi vapaa-aikaankin jotain järkevöitystä. Jos saan tuon aikataulun toimimaan, minulla pitäisi olla kohtia myös kirjoittamiselle. Takana on muutama vastaava epäonnistunut yritys, mutta olen oppinut niistä. Aina on kauheasti priorisoimista, jonka tähden pitää hahmottaa itselleen tärkeät asiat. Ehkä sekin jo auttaa, että olen listannut ne tärkeimmät, ja koen mielekkäänä täyttää niillä päiväni. Kirjoittaminen ei ole tärkein juttu, mutta menee miekkailun edelle. En halua silti jäädä pelkästään ratsastuksen varaan fyysisellä harrastuspuolella. Jos aion edistyä ko. lajissa, niin täytyykin tehdä myös jotain muuta. Toisaalta arvostan terveyttäni, ehkä vielä enemmän sen jälkeen kun äidin ystävä kuoli. Syöpään kylläkin, mutta se jollain tapaa vauhditti käynnissä ollutta muutosta itsessäni. Toisaalta muutos on aiheuttanut myös vastareaktion ja ylipäänsä tarpeen hahmottaa, mistä haluan elämässäni olevan kyse.
En ole aina ollut 100% sohvaperuna, mutta urheiluihmistä minusta ei koskaan saa. Syytettäköön vaikka koululiikuntaa. Suomalaisten veren maku suussa urheilussa on myös jotain perimmäisen vastenmielistä. Erilaista elämää viettävien ihmisten tapaaminen on saanut miettimään kunkin valintoja ja arvostuksia. Ja tietysti omia valintojani ja arvostuksiani, sekä miten suhtaudun muiden elämäntapoihin. Kovin usein olen ollut jollain tapaa tuomitsevalla kannalla. Mutta ei kyse ole oikeasti tyhmyydestä tai mistään sellaisesta. Kyse on valinnoista, joita kukin on tehnyt siltä pohjalta, jonka elämälleen on saanut. Ja tietysti niistä mahdollisuuksista, joita elämässä on ollut. Joskus häpeän omaa suhtautumistani muihin, joskus en malta olla näkemättä sitä oikeutettuna. Kun ihminen priorisoi esim. urheilun elämässään, hänelle ei työn lisäksi oikein edes jää aikaa olla perillä siitä mitä maailmassa tapahtuu.
Omalta tärkeimpien asioitteni listalta löytyy sana sivistys. Sivistyksen hankkimiseen ja ylläpitämiseen menee aikaa melko paljon, erityisesti jos haluaa ylläpitää sitä monipuolisesti. Monipuolisuus on myös minulle tärkeitä sanoja. Olkoon sitten vaikka kotikasvatuksen syytä, mutta en pystyisi näkemään elämääni onnellisena ilman sivistystä. Aina en ole ollut yhtä valveutunut, vaan käyttänyt aikani esim. koiriin. Silloin ei ollut myöskään rahaa tilata Hesaria. Ja yhdessä vaiheessa masennuksen takia keskittymiskykyni oli niin surkea, etten pystynyt lukemaan kirjoja. Luin silloin lähinnä aikakauslehtiä, joita sain sukulaisilta. Sivistystä rupesin erityisesti kaipaamaan kauppaoppilaitoksen vastareaktiona. Sinänsä olen aina lukenut paljon, mutta kouluaikaan kavereilla oli myös suuri osuus elämässäni. Ystävyys ja ihmissuhteet ovat edelleen erittäin tärkeitä, vaikka en aina niissä asioissa jaksa olla aktiivinen esim. stressin takia.
Minäkuva on osaltaan myös selkiytynyt määritellessä, mitä kaikkea pidän tärkeänä. Ja mitkä asiat ovat osa minua. Mielikuvitus on yksi sellainen osa. Jollain tapaa jopa pelottava osa, koska se lähtee helposti käsistä. Luova toiminta ja mielikuvitus ovat asioita, joita ilman en voisi olla olemassa. Tarkoittaen sitä, että en pysty päättämään priorisoidako niitä vai ei, tai miten suuressa asemassa ne ovat. Luovaa toimintaa on tietysti hyvin monenlaista, eikä sitä pitäisi aina nähdä kapeasti taiteen tekemiseksi. Kun ei tarvitse tehdä mitään ja on laiskana, niin ideoita rupeaa syntymään. Joskus ne liittyvät vaikkapa yhteiskunnalliseen toimintaan. Sekin on yksi minulle tärkeä asia. Tai ylipäänsä yhdistystoiminta, kaikenlainen organisointi ja vapaaehtoistyö.
Joka tapauksessa varmasti tärkein määrite minuudelleni on tarve monipuolisuuteen. Niin elämässä konkreettisesti kuin näkökulmienkin tasolla. Vaikka innostuisin elämään fyysisemmin ja terveellisemmin, minusta ei koskaan voi tulla terveysasioista nipottajaa. Vähintäänkin vastareaktio pitää siitä huolen. Mitä suurempaan terveellisyyteen on pyrkimys, sitä enemmän veri vetää hampurilaisten ja pizzan puoleen.;p Ei 100% sohvaperuna eikä 100% liikkuja. Ei 100% elitisti eikä 100% juntti. Fanaattisuus toimii hyvin karkotteena myös yhteiskunnallisen toiminnan puolella. Enkä näe mitään järkeä myöskään jonkin eläimiin liittyvän ideologian fanaattiseen puolesta vouhottamiseen (esim. hevosten suhteen kengättömyys, koirilla barffailu). Aina jotain ja jotain. Siis minussa, minulla.
Olen edelleen ehdottomasti sitä mieltä, että kaikki mitä on tehnyt elämänsä aikana, mitä on tapahtunut itselle, mitä on ajatellut, on edelleen ja hamaan tulevaisuuteen osa “sielua”, osa itseä. Hyvässä ja pahassa, siitä ei pääse eroon. Mutta on saanut opettavia kokemuksia, ja ne kokemukset ovat muokanneet itsen sellaiseksi kuin nykyään kukin on. Lieneekö sitten jotain kolmikymppistä siinä, miten tulee hinku palata konkreettisella tasolla vanhojen harrastusten ja ystävien pariin?
Lapsuuden haaveet todeksi
Koko ratsastuksen aloittaminen uudelleen on ollut omalla tavallaan lapsuuden haaveiden toteuttamista. Eli jos ei olisikaan tarvinnut aikoinaan lopettaa. Sunnuntaina 2.12. olin elämäni ensimmäisissä “oikeissa” ratsastuskisoissa. En laske muinaista leirin loppukisaa, koska siinä mentiin nopeuskilpailuna tasapainoharjoituksia. Enkä laske alkeiskurssin loppukisaa. “Oikean” ratsastuskilpailun minulle määrittää, että sitä varten pitää opetella ulkoa rata. Tai paikan päällä, kuten estekisoissa olisi ollut. Estekisoissa määritteenä olisi ylipäänsä esteiden hyppääminen, ei puomikujan ja pujottelun suorittaminen ratana.
Tällä kertaa kisattiin kuitenkin kouluratsastuksessa. Olin ilmoittautunut innoissani kahteen luokkaan, mutta toinen eli vaikeampi niistä peruttiin, koska olisin ollut ainut osallistuja. Menin siis vain perusmerkin kouluradan, mutta siinäkin oli kyllä haastetta. Erityisesti kisajännityksen takia. Hassua sinänsä, kun olen kuitenkin kisannut aikoinaan miekkailussa ja käynyt epälukuisessa määrässä koiranäyttelyitä. Erityisiä paineita en ottanut oikeastaan juuri siksi, että tiesin jo periaatteessa mitä kisaaminen on. Ja sen, miten vähän kisamenestys lopulta merkitsee. Tärkeämpää on viettää hauska päivä hyvässä seurassa – mistä jälkimmäinen osuus ei suinkaan aina toteudu koiranäyttelyissä. Eläinten kanssa pidän tärkeänä lisäksi sitä, miten hyvin saa yhteistyön toimimaan. Olin Xena-koiran suhteen erityisen ylpeä siitä, että se esiintyi hienosti ja olin siis kouluttanut sen riittävän hyvin. Alusta asti, itse.
Koulukisoissa toteutin lapsuuden haaveen “oikeisiin” kisoihin osallistumisesta ja lisäksi voitosta. Rata ei mennyt mitenkään täydellisesti, mutta arvostelut eri osa-alueista olivat kuitenkin viitosta ja kuutosta (= olisi ollut hyväksytty merkkisuoritus, mutta talli ei ole SRL:n hyväksymä). Kenelle tuo nyt sanoo jotain.;) Ratsastin Pennillä, jonka suitsiin kiinnitettiin sinivalkoinen ruusuke palkintojenjaossa. Kunniakierros mentiin laukkaa kentän ympäri. Ihan riittävän paljon samalla tavalla kuin HIHS:ssä.:) Sisäinen lapseni oli onnessaan. Aikuinen minä oli filosofisen tyyni ja nautti päivästä sellaisenaan.
Fantastista pervoilua
Sain hiljattain luettua Robert Heinleinin romaanin Glory Road. Sitä ennen luin A Stranger in a Strange Landin, mutta jouduin jo palauttamaan sen kirjastoon, joten ko. romaanista ei ole tässä lainauksia, vaikka yhdessä vaiheessa ajattelin niitä käyttää.
Molemmat kirjat olivat mielestäni keskimäärin hyvää scifiä/fantasiaa, omine heikkoine kohtineen. Glory Road on enemmänkin tosin sarkastista fantasiaa, jollain tapaa Pratchett-maisella otteella, mutta ilkeämpää. A Stranger in a Strange Land on enemmän yhteiskuntakriittistä scifiä. Luin sen Heinleinin novellikokoelman The Man Who Sold the Moon jälkeen. Heinlein tuntuu osanneen kirjoittaa sekä novelleja että romaaneja, mutta tosiaan niissä on heikot kohtansa. Kirjallisiin ansioihin en nyt puutu, vaan keskityn sisältöön.
Novelleissa oli niissäkin runsaasti yhteiskuntakritiikkiä, mutta kaikissa tulevaisuuskuvitelmissa eletään silti hyvin vanhanaikaisia sukupuolirooleja. Kaiketi on jotain asioita, joiden on kovin vaikeaa kuvitella muuttuvan, ellei juuri erityisesti ole perehtynyt ko. tilanteeseen ja toivo siihen muutosta. A Stranger in a Strange Landissa sukupuoliroolien vanhanaikaisuus tuli myös esille, joskaan ei yhtä vahvasti. Varmasti tuo johtuu siitä, että kyse on kirjailijan uudemmasta tuotannosta. Heinleinin tulevaisuushistorian novellisarja on alkujaan -40-luvulta ja molemmat lukemani romaanit jostain -60-luvun kieppeiltä.
Sekä Glory Roadissa että Stranger in a Strange Landissa on jonkinlainen vapaan rakkauden teema mukana. Erityisesti jälkimmäisessä se on hyvin esillä ja pohdittuna. Vapaa rakkaus Heinleinilla tuntuu olevan kritiikkiä yksiavioista parisuhdemallia kohtaan. Glory Roadin fantasiamaailmassa henkilöt voivat olla naimisissa äärettömän monella tavalla, koska ulottuvuuksia on lukemattomia, puhumattakaan eri kulttuureista; kussakin ulottuvuudessa, kuten Maassa, voi olla huikea määrä eri kulttuureita, joissa kaikissa naimisiinmeno suoritetaan eri tavalla ja tarkoittaa eri asioita. Henkilöt voivat olla siis naimisissa samaan aikaan useampien yksilöiden kanssa eri tavoilla, kaikki riippuu ko. henkilön omista mieltymyksistä ja kulttuuritaustasta. Kaikki ihmiset eri ulottuvuuksissa eivät myöskään ole Maan tavalla täysin ihmisiä.
A Stranger in a Strange Landissa Marsissa ihmisvanhemmille syntynyt lapsi on kasvanut marsilaisten parissa. Niinpä hän on Maahan tullessaan täysin ulkopuolinen, vaikka onkin perimältään ihminen. Hän oppii lopulta soveltamaan Maan tapoja omaan kulttuuriperintöönsä suhteutettuna, omalla tavallaan. Heinleinin uskontokritiikin siivittämänä Marsin mies kiinnostuu itsemurhakultista, ja päätyy lopulta perustamaan oman kultin. Mutta hänen kulttinsa on vapaan seksuaalisuuden rakkaususkonto, jossa vesiveljien (water brother) kesken lähennytään mm. ryhmäseksiorgioissa. Marsin mies onnistuu hurmaamaan kaikki ja saa jopa mustasukkaisen epäilijän puolelleen. Mutta ympäröivä yhteiskunta ei niin vain sulata tapoja, joiden kokee loukkaavan pyhimpiä moraalinormejaan. Lopulta Marsin miehestä tulee jonkinlainen Jeesus-hahmo tehdessään äärimmäisen pasifistisen uhrautumisen toiveena opettaa Maan ihmiset ymmärtämään rakkauden sanomaa.
Heinleinin sanoma on varsin pervo. Kuitenkin se tuntuu koskevan suhteellisen perinteisiä sukupuolirooleja noudattavia heteroita. A Stranger in a Strange Landissa pohditaan homoseksuaalisuutta ja sukupuolta hieman. Jää epäselväksi, mikä oikeastaan on ajatus niiden suhteen. Kirjan naispäähenkilöllä ilmeisesti on myöhemmin myös suhde toisen naisen kanssa, vaikka juuri hän on alkuun hyvin konservatiivinen. Juuri naispäähenkilön kaksijakoisuus tekee tulkinnasta ongelmallisen, koska tarina toisaalta kertoo hänen avautumisestaan uusille ajatuksille ja tavoille. Hän arvelee eräässä kohtaa, ettei Marsin mies koskaan voisi kiinnostua feminiinisestä miehestä, joka tässä kohtaa oli automaattisesti yhdistetty homoseksuaalisuuteen. Vaikuttaisi, että Heinleinille seksuaalisuus ja sukupuoli korreloivat heteronormatiivisella tavalla. Mutta mitään varmaa ei voi mennä sanomaan, kun kirjailija asettaa pohdinnat ex-konservatiivisen henkilön suuhun.
Joka tapauksessa Heinleinin henkilöissä naiset ovat perinteisen naisellisia ainakin ulkomuodoltaan, vaikka toimisivat muuten aktiivisesti. Ja miehet ovat perinteisen miehekkäitä. Yhtään avoimen homoseksuaalista henkilöä ei ole, tosin mahdollisesti biseksuaalisia kyllä. Kerronta keskittyy naisen ja miehen romanssiin, vaikka siinä voikin olla useampia osapuolia. Glory Roadissa paljastuu myös, että nainen on ilmeisesti useamman sata vuotta miestä vanhempi. Kummassakin kirjassa pohditaan mustasukkaisuutta ja päädytään siihen, että se on järjetöntä. A Stranger in a Strange Landissa paneudutaan lisäksi perusteellisesti exhibitionismin ja voyerismin maailmaan, sekä asetutaan erilaisiin katsojapositioihin.
A Stranger in a Strange Landin suhdekuvioista tulee myös mieleen suhdeanarkia, relation anarchy jossa ei tehdä eroa ystävyyden ja rakkaussuhteen välillä. Virkistävä poikkeus sikälikin, että suhteen tilanteen määrittelyissä tuntuu vallitsevan vimma, joka jo lähentelee “nonce categories” -ajatusta. Eli että kun määrittelyjä kerran on, niin määritellään sitten jokaikinen vivahde-ero omaksi kategoriakseen. Omanlaistaan kapinallisuutta tai ehkä karnevalistista kumousta tuokin, luin siitä Judith Halberstamilta, joka lainasi Eve Kosofsky Sedgwickiä.
Miksi radikaalisti poikkeavia malleja seksuaalisuudesta ja sukupuolesta pitää esittää aina Maan arjesta poikkeavassa yhteydessä? Viittaan Heinleinin lisäksi Ursula LeGuiniin. Toinen ulottuvuus, toinen planeetta, tai vähintäänkin toisella planeetalla kasvanut muukalainen mahdollistaa perinteisten mallien kritiikin. Onko ulkopuolisuus välttämätöntä, kun Maan konkreettisessa, ei-fiktiivisessä arjessa kuitenkin sitä kyseenlaistamista kritiikin ja käytäntöjen tasolla tapahtuu jatkuvasti? En toki ole sanomassa, etteikö olisi saanut kirjoittaa siten kuin on tehty. Kunhan heitän ilmaan kysymyksen.
Jokapäiväinen pornomme
Sain tänä aamuna luettua loppuun kokoelman Jokapäiväinen pornomme (toim. Nikunen, Paasonen, Saarenmaa). Mielenkiintoisia artikkeleita kaikkiaan, erityisesti niistä ensimmäinen eli Harri Kalhan Pehmeä lasku kovaan pornoon. Siinä tuli pornokeskustelun perustat selväksi.
Tarja Laineen artikkeli Pornotähti: oman aikansa sankaritar? puolestaan päättyi mielestäni varsin ongelmallisesti. “…huolimatta siitä, että naisia on pornon kuluttajina vaikeampaa miellyttää kuin miehiä.” “…että naisen seksuaalinen mielihyvä ei merkitse samaa kuin orgasmin saavuttaminen…” (Artikkeli itsessään oli rajattu koskemaan heteropornoa ja siten heteroseksuaalisuutta.)
Vaikka tutkija haluaa kirjoittaa kriittisesti, hänen on vaikeaa päästä eroon sitkeistä käsityksistä. Ensinnä siitä, että naisten seksuaalisuus olisi jotenkin oleellisesti monimutkaisempaa ja vaikeampaa ymmärtää kuin miesten. Toisekseen siitä, että naiset saavat tyydytyksensä muuten kuin orgasmin kautta. Toki nämä väitteet voivat olla perusteltuja, mutta pitääkö ne ottaa annettuna? Eli esittää problematisoimatta. Kun nuo käsitykset kuitenkin liittyvät sukupuolistereotypioihin ja heteronormatiiviseen ajatteluun.
Olen myös miettinyt sitä, miten joillain queer tieteellisenä käsitteenä tuntuu samaistuvan jakoon hetero-lesbo-homo. Vaikka nimenomaan käsitteen queer pitäisi postmodernina asettua tuon jaottelun ulkopuolelle ja pitää sisällään hyvin monimuotoista normista poikkeamista. Kyse lienee enemmän tutkijan liiankin hyvin sisäistämästä hetero-oletuksesta. Vastapuolena hetero-oletukselle on lesbo/homo -oletus. Eli ihminen on joko tai. Vaikka nimenomaan queer-käsitettä hyödyntävän tutkijan pitäisi olla hyvin tietoinen seksuaalisuuden monimuotoisuudesta.
