Luovuuskatko
Purin tänään luovuuskatkoani piirtämällä hevosen. Katsoin mallia yhdestä kirjan kuvasta. Piirsin ruuduttomaan vihkoon lyijykynännysällä, sohvalla ja kahvia kaverina. Vaikka kello lähestyi puolta yötä. Sain sormeni lyijyyn ja kuminmuruja päälleni. Olin onnellinen. Viimeksi olen piirtänyt hevosen kunnolla kauan kauan sitten. En ole ylipäänsä piirtänyt kovin paljoa viime vuosina.
Tulin lisäksi kirjoittaneeksi runon. Päiväkirjamalliin, kuten ne nuorempana käytännössä yleensä olivat. Siitäkin on kauan, kun viimeksi olen runoillut tuolla tavoin. Kumpikaan tuotos ei ole täydellinen, mutta pidän niistä sellaisena kuin ne ovat. Eivät taiteellista huippua, mutta niillä on toinen tarkoitus.
Elämässä tarvitsee:
- luovaa toimintaa
- käsillä tekemistä
- arkista aherrusta
- leikkiä
- aivotyötä ja teoretisointia
- keskusteluja
- juoruamista
- koskettelua, läheisyyttä
- ulkoilmaa
- virkistystä lihaksille
- eläimiä
- metsää
- tunteen siitä, miten vesi peittää ihon kaikkialta
- ruokaa
Kaikki on toteutettavissa vähilläkin resursseilla. Kun tasapaino listan asioiden suhteen on kunnossa, elämä on itsekin tasapainossa. Ei tarvitse yrittää löytää puutetta paikkaavia toimintoja.
Suurin ongelma on ajankäyttö, kuten aina. Miksei ihminen voisi vain elellä tyytyväisenä ilman setelin ja kellon sitovuutta? Kansalaispalkka olisi aivan ehdoton juttu. Ei tarvitsisi koko ajan stressata jostain. Joko rahan tai ajan puutteesta yleensä.
Runopäiväkirja, osa 1
Tämä ei varmasti sano muille sitä mitä minulle, mutta toivottavasti siinä on jotain antia.;) Pääpaino ei ole taiteellisesti korkeatasoisessa tekstissä, vaan omien ajatusten ja mielentilojen kirjaamisessa. Pahoittelut epäselvyydestä näiden merkintöjen suhteen, mutta tässäkin on toisaalta asiaa, jota en halua ilmaista suorasanallisesti.
15.1.2008
Pelkäsin sisintäni
vaikea luoda eläytymättä
- eläytyä syvälle
omaan itseeni
kauas.
Pelkäsin muita
ja epäonnistumista
- jaksaisinko? pystyisinkö?
minusta sanottiin
päivänä muutamana
mitä olin halunnut kuulla
kaukana
tästä päivästä
itsestäni
lähtisinkö?
Ja epäonnistuisinko silloin?
pystyisinkö
siihen tai mihinkään?
kauas
kuten ennen unta.
Oliko kaikki aina vain unta?
Onko jotain
olemassa, minussa, syvällä
uskallanko?
Paniikkia ja kirjajuttua
En pysty tällä hetkellä täysin paikantamaan, mistä paniikkioloni johtuu. Mutta en tullut lähteneeksi tallille Jussin mukaan sen takia. Tai no, en ollut oikein pukeissa, ja siihen olisi kestänyt. Mutta paniikki oli perussyy. Tuntuu, että valvominen voi saada sitä aikaan. Tai ehkä se johtuu mielen kiihtymisestä. Yleensä valvoneena olen paremminkin ollut rauhallisempi, keskittynyt oleellisiin juttuihin ja jättänyt muut sikseen. Mielen kiihtymiseen taas vaikuttaa Howrsen huutokaupat – olen ostellut hevosia (pelissä). Paha tietysti, jos jokin nettipeli aiheuttaa paniikkia sitä kautta, että kiihdyttää mieltä. Täytyy ajatella tilannetta perinpohjaisesti, koska en kuitenkaan ole varma, mikä syy tässä on. Ehdokkaita on useampia. Eikä toisaalta ajatteluni toimi juuri nyt täysillä. Pitäisi pystyä rauhoittumaan ensin. Tilannetta ei helpota, että pitäisi käydä palauttamassa kirja kirjastoon, huomenna lähteä Turkuun ja lauantain ratsastustunti pelottaa, koska en tiedä saanko Pullan tottelemaan laukassa. Jos ylipäänsä siis menen sillä, tavallaan toivoisin jotain muuta, eli Penniä.
*****
Sain hiljattain luettua artikkelikokoelman Koolla on väliä. Sitä voi suositella ihan kaikille. Kyse on feministisestä lihavuustutkimuksesta. Tai siis oikeammin yhteiskunnallisesta, ei lääketieteellisestä tutkimuksesta, joten mukaan mahtuu myös ilmiöiden kriittistä tarkastelua. Osa artikkeleista jäi paremmin mieleen, osan kohdalla tuli ajatus, että ehkä ajan myötä saadaan aikaan tasaisempi kokoelma. Mutta hyvä kirja se oli. Suomeksi ei ole oikein ollut mitään vastaavaa saatavilla. Vaikka maailmalla “läskifeminismi” tai “size positive” -liike on saavuttanut kannattajia, Suomessa asia on ollut jokseenkin näkymättömissä. Kirjan artikkeleissa pohditaan myös sitä, miksi näin on. Ja kerrataan perusasiat koon perusteella tapahtuvaa syrjintää vastustavasta kansalaisliikkeestä.
Päällimmäisenä mieleen muistuu Anna-Stina Nykäsen kertomus siitä, miten nuoret miehet olivat uhkailleet heittää “läskin ämmän” mereen. Ja miten nuoret miehet olivat samoin työntäneet jonkun lihavan naisen pois raitiovaunusta. Niinpä niin, aina viharikokset eivät ole uusnatsien tai skinien tekosia. Tuntuu kuitenkin uskomattomalta, että lihaviin ihmisiin kohdistetaan tuollaista vihaa. Inhoa, halveksuntaa, jne. On myös käsittämätöntä, miten yleistä läskifobia on. Sekä kohdistuen lihaviin ihmisiin että omaan lihomiseen. Vaikka kyse on vain yhdestä artikkelikokoelmasta ja erityisesti yhdestä siihen sisältyvästä artikkelista, hevostalli.netin kirjoittajat saavat aikaan samanlaista ihmetystä asenteistaan. Vaikea sanoa, miten yleisestä ilmiöstä silti on kyse. Fobian tasolla ilmeisesti hyvinkin yleisestä.
Viharikoksista tuli vielä mieleeni Helsingin Sanomissa käynnissä oleva keskustelu kiduttamisesta. Tänään yleisönosastolla eräs kirjoittaja vertasi kidutusta ja kiusaamista. Eilen oli kidutettujen tukikeskuksen psykiatrin puheenvuoro siitä, miten kiduttamista ei missään muodoissa tai missään tilanteissa pitäisi sallia. Tahtoo vain olla, kuten tämänpäiväinen kirjoittaja totesi, että “ihmisillä on taipumus käyttää toisiaan kohtaan tarpeetonta (väki)valtaa” (en muista onko tuo täsmällinen suora lainaus, mutta kuitenkin). Ihmismielen pimeät puolet eivät ehkä niinkään saa masentuneeksi olemassaolollaan, vaan se, että edes ns. sivistysvaltiossa suhteellisen hyvinkoulutetut ja suhteellisen hyvin toimeentulevat “tavalliset ihmiset” eivät hallitse sitä pimeää puoltaan. Sarjamurhaajat ovat poikkeustapauksia, joihin itse kukin tutustuu lähinnä fiktion puitteissa. Arkipäivän julmuus, hyväksikäyttö, ruumiilliset ja henkiset pahoinpitelyt, yleinen ilkeys ja pahantahtoisuus, yms. ovat sen sijaan käytännössä jokaisen todellisuutta jollain tasolla.
Elämäni hevoset
Joululomalla olen käytännössä ollut lähes ratsastusleirillä. Päätin hyödyntää ansaitsemiani ilmaistunteja nyt kun kerrankin on aikaa ja ryhmissä tilaa lomien tms. peruutusten vuoksi. Kolmas kerta putkeen samalla viikolla osoittautui varsin raskaaksi, ja mokailin Pullan kanssa. Tuo tapahtui viime sunnuntaina. Menimme harjoitusta, jossa muodostettiin harjoitusravissa odotusvoltit lyhyille sivuille ja vuorollaan laukattiin pitkät sivut, sekä laukassa keskelle pitkää sivua voltti. Ulkoapuni olivat kuulemma puutteelliset ja se, että jäin vetämään sisäohjasta sai Pullalla aikaan vastareaktion. Eli se protestoi laukassa voltille kääntymistä ja rupesi periksi saatuaan venkoilemaan oikein kunnolla.
Pari kertaa päädyin Pullan kaulalle, mutta sain itseni kunnolla takaisin satulaan. Pitkälti tuo oli väsymyksen tekosia, sekä oman osaamattomuuteni. Lopulta Mirkka tuli juoksuttamaan Pullaa, että sille ei olisi jäänyt olo, ettei uran sisäpuolella tarvitse laukata. Laukkavoltit ovat tallin kuulopuheen mukaan olleet Pullalle vaikeita, Mirkan mukaan se ja Penni ovat haastavimpia ulkoapujen kannalta (eli myös parhaita opettajia). Mutta oma vikani tuo oli täysin! Lauantaina sama harjoitus meni ihan hyvin, myös Pullalla siis. Vika oli silloin omassa istunnassani (ei riittävän tiivis, mutta olen kyllä myös onnistunut istumaan Pullan laukassa hyvin aina välillä) ja käsien kantamisessa, mutta se ei vaikuttanut laukkavolttien onnistumiseen.
Eilen olin Jussin tunnilla vaihteeksi Pennillä. Ohjelma ei ollut yhtä raskas kuin kakkostason ryhmissä, mutta otin mielellään vaihteeksi vähän helpotusta. Harjoitusravia mentiin pitkät sivut ja laukkaa lyhyet sivut. Laukassa sai tehdä voltit, muttei ollut pakko. Tein pari laukkavolttia ja runsaasti ravivoltteja. Sisuunnuin sunnuntaisesta niin, että olen päättänyt tosissaan treenata ulkoapuja. Ainakin Penni pysyi ihan hyvin hanskassa, vaikka sillä onkin ollut tapana esim. karata pääty-ympyröiltä menemään koko kenttää. Tuokin ongelma on johtunut kuuluisan heikoista ulkoavuista. Olin vaihteeksi hyvin tyytyväinen istuntaani laukassa, eli pylly pysyi penkissä aika tiiviisti.
Päätin tehdä oikein kirjallisen listauksen hevosista, joilla olen elämäni aikana ratsastanut. Näin uuden hevosvuoden kunniaksi. Käytän listassa kutsumanimiä niistä hevosista, joiden nimen muistan.
Listaa voisi periaatteessa jatkaa muisteloilla erilukuisista talutuskerroista, mutta ne olivat tietysti aina jotain kierroksen mittaisia. Muistaakseni olin 4-vuotiaana ensimmäistä kertaa sirkuksen väliajalla ponin selässä. Varsinainen hevoshulluus iski vasta joskus 10v. kieppeillä parin talutusratsastuksen jälkeen (Tuomarinkylässä ja Punametsässä oli jotkin tapahtumapäivät). Ennen sitäkin olin kyllä aina hinkumassa ponitalutukseen ja Linnanmäen hevosrataan. Eläinhulluus on pitkää perua. Yhtenäkin vappuna joskus kauan kauan sitten “tein” kiinanpalatsikoirakennelin ilmapalloista. Peke tuntui sopivalta rodulta kennelilleni, koska ilmapallot laahasivat perässä maassa. Ah sitä lapsen realismintäyteistä mielikuvitusta!
Keskustallin vanhat:
Kiksu – alkeiskurssin ensimmäiseltä tunnilta alkaen vuonna -88, hevoskokoinen connemara-ruuna
Cassu – muistaakseni opettelin -88 laukkaamaan juuri Cassulla, myös hevoskoon connemara, tamma
Koppu – ponikokoinen angloarabi-tamma, jolla menin yhden kerran alkeiskurssilla -88
Boy – iso ja isoliikkeinen (pomppuravinen) superkiltti puoliveriruuna, jolta putosin alkeiskurssin alussa -88 harjoitusravista ilman jalustimia, eli ensimmäinen putoamiseni
Rurik – puoliverihevonen, isoliikkeinen sekin, menin sillä paljon jatkokurssilla -88
iso puoliveriruuna, jonka nimeä en muista, heitti minut selästään jatkokurssilla -88 enkä mennyt sillä enää uudestaan
Diiva – puoliveritamma, joka tallin huhujen mukaan oli pukittanut yhden tytön maneesin seinään ja pukitti, jos sille antoi raippaa, niinpä en uskaltanut raipata, vaan Diiva teki mielensä mukaan ja seisoi koko tunnin kentän keskellä jatkokurssilla -88
Dan – puoliveriruuna, jolla menin jatkokurssin ensimmäisen tunnin -88 ja se vei minua miten halusi, mutta myöhemmin rupesin pärjäämään sille ja siitä tuli vakioratsuni, myös koska kukaan muu ei suostunut menemään sillä
Sammin ratsutilan hiihtolomaleiri -89:
leirihoitsuni haflinger, joka oli kaikin puolin tosi mukava poni
welsh-poni, muistaakseni jotain n. 130cm, menin sillä yhden tunnin ja oli ikävää kun jalat roikkui vatsan alla, muuten tosi symppis ja kiltti poni
gotlanninruss-tamma, pienempi kuin edellinen, menin sillä elämäni ensimmäistä kertaa ilman satulaa
Sopu – suurehko suomenhevostamma, jolla menin yhden tunnin ja leirikisat, ensimmäinen suokkikokemukseni
Sekalaista puskaratsastelua 90-luvulla:
Amigo – puoliveriruuna Kitzbühelissä Itävallassa, jolla maastoilin useamman kerran
toinen puoliveriruuna samassa paikassa, jolla maastoilu päättyi lyhyeen kun se päätti lähteä laukkaamaan takaisin tallille, minä keikahdin yhdessä mutkassa siten, että pidin harjasta kiinni ja toinen jalka oli satulan päällä, mutta pääsin hilautumaan takaisin satulaan jollain ihme konstilla
patalaiska haflinger Wienin lähellä, jolla maastoilin pari kertaa
ex-ravuri lämminverinen, jolla ratsastin biologian leirikoulun yhteydessä Lammilla, kävimme tilalla tutustumassa lehmiin ja hevosiin
Cinnamon – Iowassa USA:ssa vanhempien kielikurssin vetäjien hevonen, jolla minä ja yksi ruotsalainen tyttö käytiin maastoköpöttelyillä 35 asteen helteessä, omistajilla kun ei ollut aikaa ratsastaa juuri silloin
leirihoitsuni silloisella Parkanon ponitallilla (nyk. Parkanon ratsutalli), olisikohan ollut nimeltään Oliver? lensin esteillä komeasti tangentin muotoisessa kaaressa kenttään
Husössä joku hevonen, jolla menin oikean ratsastustunnin koulun liikuntapäivänä, en muista siitä paljoakaan
Messilässä samoin koulun liikuntapäivänä joku puoliverihevonen
toista kertaa Messilässä liikuntapäivänä kouluratsuponi, joka innostui laukkaamisesta vähän liikaa
superkiltti, pieni ja paksu puoliveriruuna, jota vuokrasimme Millan kanssa yhtenä viikonloppuna, omistaja oli Millan tuttu
ex-ravuri lämminverinen, jolla menin maastoilemaan Suomenlinnassa silloin kun siellä oli talli
herkkä, hieno ja mukava puoliverinen, jolla maastoilin Ranskassa muistaakseni Blois’n lähistöllä, oli parhaita kokemuksiani maastoilusta ja hevosista
herkkä ja kuuma ponikokoinen tinker, jolla maastoilin Irlannissa aloittelijoiden retkellä, josta muodostui kiitolaukkaryntäys hiekkarannalla (hevosilla iski jonkinlainen laumapsykoosi, innostuivat kaikki ihan liikaa), alastulo johti kuukauden kipsiin jalassa
kilpatölttäri islanninhevonen, jonka selässä aloittelijoiden käyntimaastossa parantelin ratsastuspelkoani, vaan ryhmän kokeneimpana sain tietysti taas sen menevimmän pelin, enkä uskaltanut kokeilla tölttiä, ravia kyllä hieman
(Tässä välissä en suinkaan lakannut haaveilemasta hevosista ja ratsastuksesta. Olisin mennyt Fagerängiin maastoilemaan islanninhevosilla, mutta en omistanut autoa vielä silloin ja pysäkiltä olisi ollut jotain 5km tallille. Vaikka kaiketi se raha oli aina suurin syy olla ratsastamatta. Kaikki ylimääräinen meni koiriin, ja veivät ne aikaakin. Toisaalta koirien kanssa oli mukava puuhailla, eikä sillä tavalla kaivannut hevostelua. Sen jälkeen kun jouduin luopumaan eläimistä, luulin etten enää voisi astman takia harrastaa mitään eläinpölyyn liittyvää. Kävin kyllä katselemassa joidenkin tallien nettisivuja yhdessä vaiheessa, mutta n. 30 euroa tunti vaikutti ehdottomasti liian kalliilta. Harmitti olla köyhä opiskelija. Enkä lopulta edes tiennyt, mitä 11 vuoden tauko merkitsisi. Kun en ollut edes käynyt hevosen selässä sinä aikana. Vuodet vain kuluivat, kun elämässä on niin paljon muutakin. Lapsuuden hevoshulluus unohtui, mutta mikäänhän ei koskaan poistu ihmisestä. Kaikki mitä on joskus ollut on aina osa itseä. Nykyään ei ole aivan samanlaista tunnetta, mutta ratsastus ei koskaan voi olla minulle “pelkkä harrastus”. Siihen liittyy paljon enemmän, vaikken ajattelekaan koskaan ostavani omaa hevosta tai rupeavani hevosalalle töihin.)
2007 uudelleenaloitus Millitallilla:
Penni – suomenhevostamma
Pulla – jyllanninhevostamma
Sally – meneväinen knabstrup-tamma, joka siirtyi vihreämmille laitumille elokuussa
Sarra – suomenhevostamma, jonka selässä todella tuntee istuvansa turbokoneen päällä ;p
Unita – suomenpienhevostamma
Nelli – suomenpienhevostamma, jolla menin toissapäivänä eli tiistaina tallin uuden vuoden kisoissa
EDIT (maaliskuussa 08): Nyt olen mennyt myös Lotalla, herkällä ja nuorella suomenhevostammalla.
Hippiinan leiri:
Päkä – suomenhevostamma, joka pelästyi hyvin alkuvaiheessa tuntia ja tajusin asian vasta maatessani kentän hiekassa, lopputunti sujui talutettuna
Humu – iso suomenhevosruuna, vaikka onkin kyseenalaista, pitäisikö juoksutettuna menemistä laskea, siitä huolimatta…
Vikke – iso suomenhevosruuna, oikein kultainen tapaus