Kirjoja, elokuvia, dokumentteja, pohdintaa
Kirjoitan ensin hieman viimeksi lukemistani kirjoista. Edempänä elokuvista ja dokumenteista. Suomenhevospätkä viittaa erityisesti (muttei yksistään) suomenhevosdokumenttiin, joka on tullut hiljattain TV:stä, mutta katsoin sen YLE:n nettiarkistosta.
Annie Proulxin Vaarallinen harmonikka oli ajatuksia herättävä romaani. Kirjallisesti pidin enemmän Laivauutisista, mutta Vaarallinen harmonikka oli myös hieno teos. Siinä toimi hyvin kerronta, joka seurasi yhden esineen matkaa. Silti kertomuksesta tuntui löytyvän paljon muitakin ulottuvuuksia. Yksi niistä joita löysin, eli mitä minä luin kyseisestä kirjasta, oli kertomus amerikkalaisuudesta. Tarkemmin sanoen siitä, miten amerikkalaisuus on muodostunut syrjintänä ja väkivaltana muiksi koettuja ryhmiä kohtaan. “Alkuperäiset” amerikkalaiset eli puritaanisiirtolaisten jälkeläiset syrjivät ja lynkkaavat mm. italialaisia ja saksalaisia siirtolaisia mustien lisäksi. Kaikki siirtolaiset syrjivät mustia yhtä lailla ja toisiaan sen mukaan mikä ryhmä kulloinkin on halveksutumpi.
Proulxin kerronnasta tulkittavan ajatuksen on hieman rajatummin ja tarkemmin sanonut Lisa Duggan kirjassaan Sapphic Slashers. Siinä naisista pitävä nainen rinnastuu ja vertautuu mustaan naiseen 1800-luvun lopun USA:n etelässä. Dugganin mukaan nationalistinen kansakunnan rakennus vaati erottautumaan. Amerikkalainen oli yhtä kuin valkoihoinen tiettyyn kulttuuritaustaan kuuluva mies, jotain aivan muuta kuin esim. mustat tai kiinalaiset. Nainenhan ei koskaan ole samalla tavalla kansalainen kuin mies, koska jonkin kansallisuuden edustaja ja kuvaaja on aina mies – nainen on jotain, minkä mies omistaa (siksi nainen, joka valitsee kumppanikseen toisen naisen, häiritsee yhteiskuntarauhaa ja pitää eliminoida – muuttamalla heteroksi tai leimaamalla hulluksi).
Bernard Werberin Muurahaiset ei ollut ajatuksia herättävä, vaikka sen ehkä oli tarkoitus olla. Todennäköisesti se olisi tehonnut paremmin joskus 14-vuotiaana, koska kävin juuri siinä ikävaiheessa läpi perimmäisiä filosofisia pohdintoja ihmiskunnan olemassa olemisesta (entä jos olisimmekin vain jonkun mielikuvitusta?). Ylipäänsäkin pohdiskelin silloin kaikkea ilmeisesti eksistentialistista. Econ Foucaultin heiluri oli siinä yhden kappaleensa (onko jäätelökioski todella olemassa?) ansiosta suuri innoittaja.
Alkuun Muurahaisissa tuntui olevan hillitöntä infodumppausta, ja se oli hieman tylsää luettavaa. Loppua kohti tunnelma tiivistyi. Lieneekö sattumaa vai ei, että lukiessani Muurahaisia näin ensimmäistä kertaa kohta seitsemään vuoteen täällä asunnossa sisällä muurahaisen. Kirjan “opetus” ei tainnut antaa minulle mitään, koska murskasin sen pikku-murkun kuoliaaksi.
Sellaista ajattelemisen aihetta kirja kyllä jätti, että miten paljon eli vähän inhimillistä ymmärrystä joiltain kirjailijoilta tai muuten vain ihmisiltä mahtaa löytyä? Kirjassa oli keskeistä edesmennyttä hahmoa kuvattu tavalla, joka sopisi mielestäni autistisen ihmisen olemukseen. Hänestä oli kuitenkin tehty omanlaisensa friikki ja lopulta suuren ymmärryksen edustaja. En tarkoita, että sairauksia tms. pitäisi erityisesti korostaa tai käyttää aina, ettei muuta voisi ollakaan. Tarkoitan sitä, että kuinka usein meiltä jää itse kultakin ymmärtämättä, että ihminen ei käyttäydy oudosti tai huonosti tai ole “tyhmä” tahallaan tai piittaamattomuuttaan? Miten montaa lukihäiriöistä joidenkin kieliopin jatkuva oikominen ja pilkka väärin kirjoittavia kohtaan on satuttanut? Dokumentti Mielen vuoristorata avasi puolestaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivien maailmaa.
Elokuvien puolella juuri näkemäni Alaston saari sai pohtimaan omaa ulkopuolisuutta suhteessa erilaista elämäntapaa edustaviin. Kyseessä oli japanilainen -60-luvun taide-elokuva maanviljelijäperheestä, joka asuu saarella. Elokuvassa ei ole ainuttakaan repliikkiä. Mietin elokuvan tekijöiden positiota suhteessa tarinan henkilöihin. Oliko heillä juurensa maaseudulla? Vai olivatko he täysin ulkopuolisia, kaupunkilaisia radikaaleja elokuvaihmisiä, jotka halusivat tehdä kokeellista kerrontaa korostetusti “tavallisten ihmisten” elämästä? Kuvaus oli realistista, arkea korostavaa. Lähinnä elämä tuntui koostuvan veden kantamisesta kotiin ja viljelyksille. Eräänä päivänä toinen perheen nuorista pojista kuoli hämäräksi jääneeseen sairauteen. Äiti sekosi hetkellisesti pellolla pojan hautajaisten jälkeen, isä katsoi vierestä surumielisenä. Sitten jatkui arkinen aherrus kuten aina ennenkin.
Oma ulkopuolisuuteni suhteessa elokuvan maailmaan oli monitasoista. Ensinnäkin olen suhteessa maaseudun elämään täysin ulkopuolinen. Satunnainen vierailija, jolle maaseutu on rentoutumisen paikka. Toisekseen ajallinen etäisyys -60-lukuun on merkittävä, koska en ollut vielä edes syntynyt silloin. Paikallinen etäisyys Japaniin ei tuntunut oleelliselta, koska elämäntapa sinänsä vaikutti hyvin samanlaiselta kuin Suomessa – siis mitä olen aiheesta lukenut (elämä suomalaisella maaseudulla “joskus ennen kuin olin syntynyt”). Kolmannekseen tunnen etäisyyttä tuon aikakauden kulttuurielämään ja kokeelliseen elokuvaan. Olen kasvanut siltä osin erilaiseen maailmaan. Osasin joka tapauksessa arvostaa näyttelemistä ilmeiden, eleiden ja yleensä ruumiin kautta. Ilmeettömiä pökkelöitä on elokuvissa ihan tarpeeksi ja silloin tulee ihmetelleeksi, miksi ylipäänsä pitää valita ilmaisumuoto, jossa muutenkin kuin sanoilla ja teoilla voisi sanoa kovin paljon.
Etäisyyttä tunnen myös kaikenlaiseen suomenhevosintoiluun, samalla kun tunnen omalla tavallani myös kuuluvani siihen. Vierauden tunnetta aiheuttaa nationalistinen uho ja nostalgia. Suomenhevonen sotasankarina -juttujen ylikorostuneisuus ja paatoksellisuus, oman-kansallisen-puhtaan-hevosrodun korostaminen itseisarvona (olkoonkin, että tästä olen myös samaa mieltä), perinteisen maskuliinisuuden korostaminen ja ihannointi _hevosmiehen_ olemuksessa. Tuossa etäisyydessä on varmasti kyse siitä, että olen kasvanut niin erilaiseen maailmaan ja ympäristöön. Sekä tietysti saamani koulutus tuottaa vierautta. Pakostakin tuntee olevansa eri maata, kun on oppinut historiasta ja lähdekritiikistä jo aika paljon tähän mennessä. Ja ylipäänsä ollut ja saanut koulutusta nykypäivän yliopistolla, jossa varsinkin humanistisella puolella on varmasti täysin erilaista kuin -40-luvulla. Kiitokset siitäkin taitavat pitkälti kuulua -60-luvun radikaaleille.
Katsoin äskettäin nauhoituksista myös dokumentin Simone de Beauvoirista. Se oli hyvä kokemus, sekä oppimisena että muuten. De Beauvoirilla ilmeisesti oli toimiva polyamorinen suhde Sartren kanssa. Ongelmilta kukaan ei varmasti välty, mutta ainakin ilmeisesti olivat tyytyväisiä elämäänsä. Kaupunkilaisten kulttuuriradikaalien elämä oli täysin poikkeavaa siitä, millaista käsitykseni mukaan maaseudun “tavallisten ihmisten” elämä oli tuohon aikaan. Lienee selvää, kumpaan koen itse pystyväni paremmin identifioitumaan? Ongelmista pahin on kai radikaalille aina muiden viha. Sartre yritettiin murhata pommilla kahteen kertaan, koska hän kannatti Algerian itsenäisyyttä. Hesarin kolumnin mukaan Mannerheimista homoseksuaalisia aiheita sisältävän nukkeanimaation tehnyt henkilö on saanut tappouhkauksia.
Jussin kanssa katsoimme taannoin dokumentin Jesus Camp, joka oli kuvattu USA:n helluntailaisten lasten aivopesuleiriltä. Jussi oli todella järkyttynyt näkemästään kuten kyllä minäkin. Vaikka olemme nähneet aiemmin myös dokumentin kreationisteista. Uskonnoissa ei sinänsä ole vikaa (kukin tyylillään), mutta fanaattisuus on kaikessa pahasta. Yhtä lailla aatteellisella puolella. Lapsia aivopestään sotaan uskonsa puolesta erityisesti uskonnottomia/maallisia vastaan, “oikeiden” poliitikkojen kannattajiksi, abortinvastustajiksi (ja terroristeiksi?), jne. Koska dokumentissa kuvattu porukka vaikuttaa Bush tyhmempään suoraan (ja palvoo Bushia “oikeana” poliitikkona), olen ylipäänsäkin tullut epäileväksi kaikkien USA:n hihhulipoliitikkojen suhteen. Ilmeisesti Obama on samaa kastia tai ainakin lähes? Riippuen siitä miten pitkälle tuo kehityslinja ehkä pääsee USA:n politiikassa, Heinleinia voinee sanoa profeetaksi. Joka haluaa vakuuttavat perustelut tuolle väitteelleni, voi lukea kirjan Kapina 2100.
Joskus tosi on todella tarua ihmeellisempää. Ennen sairastumistani flunssaan/keuhkoputkentulehdukseen (taas, stressistä tuo kai johtuu, että kaikki tarttuu) kävimme Jussin kanssa kaupungilla syömässä ja elokuvissa. Katsoimme Orpokodin, joka on uutta espanjalaista kauhua. Varsin tehokas sellaisena! Traaginen kertomus, jossa oli imua, vaikka sinänsä kyse oli omalla tavallaan hyvin klassisesta orpojen riistosta ja kummitustarinasta. Tai siis klassikseksi _tarinaksi_ sitä luulin, kunnes näin Hesarissa pienen uutisen. Jerseyn saarella oli paljastunut -60-70 -luvuille sijoittunut tosielämän kauhukertomus orpokodista. Seksuaalisesti hyväksikäytettyjä lapsia oli murhattu ja haudattu talon rakenteisiin. Ruumiskoirien avulla yksi on jo löydetty ja koirat ovat ilmaisseet useamman muunkin.
Iloisempaa laatuviihdettä viime aikoihin on tuonut elokuva Bagdad Café. Se on valmistunut -87 eli ennen Persianlahden sotaa, joten nimi ei tosiaankaan viittaa Irakiin. Lihava saksalaisnainen ja musta kahvilaa pitävä nainen ystävystyvät molemminpuolisten ennakkoluulojen hälvennyttyä. Ystävyys saa myös naisten välistä rakkautta kuvaavaksi subtekstiksi tulkittavia sävyjä. En puhu lesboista, koska kummallakin on aviomies ja saksalaisella muukin miessuhde. Vaikka elokuvassa olisi potentiaalia traagisiin käänteisiin, siinä ei niitä ole. Saksalaisen aviomiehen häipymistäkään ei oikein voi laskea tragediaksi. Termospullo toimii elokuvassa yhdistävänä tekijänä. Siinä ollut kahvi oli epäilemättä todella pahaa, mutta silti meidän molempien rupesi tekemään mieli kahvia. Lopusta jäi hyvät ja iloiset fiilikset, mikä on ollut suhteellisen harvinaista kuten tästä merkinnästä näkyy. Miksi vastaavia elokuvia ei näytetä tai tehdä enemmän? Joskus todella saan tarpeekseni synkkyydestä, väkivallasta, kammottavista tarinoista ja mitä muuta elämällä nyt onkaan tarjoilla livenä tai pohdittavaksi. Komedia ei yleensä saa hyvälle mielelle, koska kovin usein on kyse huonoista elokuvista, joissa pilkataan niitä syrjittyjä vähemmistöjä, joiden ei nykyään katsota kuuluvan kansalaisoikeuksien piiriin.
Runopäiväkirja, osa 2
28.2.2008
Hetken luulen kuuluvani jonnekin
mutta oliko tunne aina illuusio?
Elämällä on niin paljon tarjottavaa
miksi rajoittua yhteen asiaan?
päädyn kirjoittamaan pääni tyhjäksi
unettomana yönä
(toivoen sen todella tyhjentyvän)
muuten koski taas tulvii
ja ahdistun eristyksiin palalle maata
kun viimein nukahdan
Ja aamulla vihaan itseäni
koska en ole löytänyt keinoa
palata eläväksi.
Juuri kun luulin kaiken sujuvan
edes paremmin kuin ennen.
En osaa hellittää
vaikka en edes tiedä mitä tavoittelen.
Tajusin juuri
etten enää muista, tiedä
millaista on elää ilman masennusta.
Tekstiilit ja teininudistit
Tekstiilit – seksiä ja alastomuutta
Katsoimme Jussin kanssa muutama päivä sitten telkkarista elokuvan Tekstiilit. Olin jo pidempään halunnut nähdä sen, mutta unohtanut tähän asti. Se on ranskalainen elokuva kahden lapsen heteroydinperheestä, joka näkemättä ostaa mökin – nudistisaarelta. Lähtöasetelmaltaan hyvin lupaava siis.
Loppujen lopuksi Tekstiileistä (tekstiili = vaatteita käyttävä ihminen vastakohtana nudistille) jäi huono fiilis, vaikka se sinänsä oli ihan hauska. Saarella lomaansa vietti kahdenlaista nudistiporukkaa. Toisaalta oli vapaata seksiä harrastavia ekshibitionisteja ja voyeristeja. Toisaalta ilmeisesti perinteisiä nudisteja, jotka elokuvan dialogissa kuvattiin fanaatikkoina. Vapaata seksiä kannattava ekshibitionistinen naapurinrouva oli ydinperheen äidin kanssa samaa mieltä siitä, että on kammottavaa katsella rumia, lihavia ja vanhoja vartaloita alasti. Noiden kahden naisen ympärille elokuvan juoni lopulta kiertyi.
Vapaan seksin – myös ryhmä – ja kaikenlaisten “perversioiden” kuvaaminen mahdollisena elämäntapana oli elokuvassa hyvää. Mutta olen aina ollut siinä käsityksessä, että nudistit korostavat, ettei heidän elämäntapansa liity millään tavoin seksiin. Tuntui oudolta, miten elokuvassa tosiaan “rumat, lihavat ja vanhat” perinteiset nudistit kuvattiin ikävinä fanaatikkoina. Sen sijaan “nuoret, kauniit ja hoikat” vapaata seksiä harrastavat ja nudismin eroottista puolta korostavat olivat “hyviksiä”. Toisaalta elokuvan sanoma lopussa tuntui olevan: kohtuus kaikessa. Opetuksen sai sekä naapurinrouva että ydinperheen äiti. Naapurinrouva halusikin lapsia miehensä kanssa ja enemmän perinteistä perhe-elämää. Ydinperheen äiti taas löysi seksin ilot uudestaan miehensä kanssa molempien avauduttua toteuttamaan fantasioitaan.
Teininudistit ja nudismin julkinen kuva
SubTV:n näyttämä Teini-ikäisen nudistin päiväkirja -dokumentti oli pornon tapaan piilotettu puolenyön jälkeiseen ohjelmistoon. Dokumentin katsottuaan ohjelmapaikkaa tuli ajatelleeksi kunnolla. Nudistidokumentteja kun tehdään ja myydään myös muunlaisin kuin viattomin motiivein. Erityisesti dokumentin nuorta tekijää häiritsi nudistilapsista tehdyt filmit. Käsitetäänkö alastomien teinien esiintyminen kaikin puolin asiallisessa ja pohdiskelevassa dokumentissa pornoksi? Jos, niin mitä se kertoo TV-päättäjistä ja ylipäänsä meistä “tekstiileistä”?
Kyseisen dokumentin sävy vastasi hyvin sitä, mitä olen nudismista käsittänyt aiemmin. Tekijänä oli nudistiyhteisössä kasvanut nuori nainen, joka teini-iän myötä rupesi häpeämään vartaloaan ja rupesi käyttämään vaatteita. Hän asuu edelleen vanhempiensa luona aidatussa ja hyvin vartioidussa nudistiyhteisössä, eikä ole kohdannut hyljeksintää siksi, että käyttää vaatteita.
Kaikki dokumentissa haastatellut korostivat, ettei nudismilla ole mitään tekemistä seksuaalisuuden tai eroottisuuden kanssa. Alastomuus on elämäntapa, ja tapa kyetä hyväksymään oma vartalonsa. Vaikka niin ei dokumentin tekijän kohdalla ollutkaan käynyt – kukaan ei taida olla kasvuolosuhteistaan riippumatta immuuni yhteiskunnan vaikutuksille, mikä sinänsä on hyvin surullista. Toisaalta toinen nuori nainen, joka aiemmin oli käyttänyt vaatteita ja ollut kai käytännössä syömishäiriön rajalla, oli oppinut nudismin myötä hyväksymään itsensä. Mustalle muslimipojalle nudismi oli vaikea paikka, koska hänen vanhempansa ovat uskovaisia, eikä islam hyväksy nudismia (joskus tuntuu, että mistä tahansa uskonnosta on vain haittaa ihmisten elämässä, mutta kyse on tietenkin tulkinnoista ja siitä, miten herkkiä ollaan tuomitsemaan jotakin). Toisaalta hän epäröi nudistirannalla, koska lähes kaikki nudistit ovat valkoisia. Toisen mustan miehen näkeminen rohkaisi.
Valitettavasti nauhoitus katkesi juuri ennen loppua, koska ilmeisesti TV-yhtiöille on nauhoittavien digiboksien aikaan mahdotonta saada ohjelmien todelliset ajat ja elektronisen ohjelmaoppaan tiedot samoiksi (ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta). Siksi en osaa sanoa, mitä lopussa olisi ollut. Joka tapauksessa teininudistidokumentista ja Tekstiileistä jäi ristiriitainen kuva. Elokuva on tietysti aina fiktiota, mutta ranskalaisena siinä olisi voinut odottaa olevan tiukemmin kriittinen tms. ote. Yhteiskunnan vallitsevia normeja kohtaan siis, alastomuuden seksuaalisuus/eroottisuus on toki yksi näistä normeista, kuten kaikenlaiset ulkonäkönormitkin. Normatiivista seksuaalisuutta elokuva kritisoi jonkin verran, mutta lopulta sekin anti jäi vähäiseksi (= kohtuus kaikessa).
Omia kokemuksia ja tuntemuksia
Muistelin omaa teini-ikääni ja miten silloin tutustuin jossain määrin julkiseen alastomuuteen. Luonnonsuojelupiireissä yhteissauna ja uinti alasti oli normaalia, luonnollista. Toisaalta alastonuinti naisten ja tyttöjen kesken oli normaalia ja luonnollista myös Valamon luostarissa, vaikka luulisi sen munkkiluostarissa olevan kauhea synti (kun kerran hiuksetkin oli aina pidettävä kiinni ja pää peitettynä, hame oli pakollinen, muttei saanut paljastaa polvia). Sauna uimapaikkoineen oli kuitenkin syrjässä ja piilossa, lähimpään naapuriinkin jotain 7km. Huomionarvoista oli myös, ettei luostarissa paheksuttu millään tavoin vauvan julkista imettämistä, vaikka naisen rinta näkyi (henkilökunta vertasi tilannetta Mariaan ja Jeesus-lapseen).
En muista tarkasti, mutta ilmeisesti äidinäitini oli se, joka kertoi miten saunassa pitää käyttäytyä. Olla hiljaa ja siivosti, muuten saunatonttu suuttuu. Äidinäiti kuulemma uskoi ainakin jossain määrin tonttuihin ja sellaiseen. Kaupunkilaislapsenkin oli helppo uskoa, että 50-luvun hämärässä puusaunassa asuisi tonttu. Kaivossa asui näkki, siksi sinne eivät lapset saaneet kurkistella. Vanhasta kaivosta sekin oli helppo uskoa. Sähköpeikko ei tuntunut samalla tavalla mystiseltä uudehkon rivitalon miljöössä, siksi halusinkin kerran kokeilla, onko se kotona. Olihan se, enkä sen jälkeen koskaan enää tunkenut mitään pistorasioihin.
En ole koskaan oppinut, että saunomiseen liittyisi jotain eroottista, hävettävää tai outoa. Sauna ei ole seksualisoitu paikka. Vanhassa puusaunassa oli aina jotain mystistä, jännittävää. Sähkösaunassa vastaavaa tunnetta ei ole, mutta silti siellä aina enemmänkin rentoutuu omien ajatustensa kanssa. Teini-iässä en tosin olisi mistään hinnasta saunonut enää yhdessä koko perheen kanssa kuten lapsena. Ensimmäinen julkinen riisuutuminen sekaporukassa tuntui oudolta 17-vuotiaana, mutta en olisi kehdannut sanoa, etten tee sitä, koska kaikki muut olivat hyvin sinut asian kanssa.
Minulle puolijulkinen alastomuus on aina liittynyt saunomiseen ja uimiseen. Saunoessa se on luonnollista, uidessa tuntuu hyvältä. En enää halua kokouimapukua, joten hankin sporttiset bikinit. Mieluiten uisin aina alasti, koska nautin veden tunteesta ympärilläni. Se ei ole seksuaalista nautintoa, vaan enemmän henkistä. Tai ehkä pohjimmiltaan kyse on kosketuksen tunteesta iholla. Siihen liittyy myös tuntemani veto uuspakanuuteen (olin joskus n. 17-22v. ikäisenä jonkinlainen uuspakana, mutta sittemmin totesin, etten ole kai koskaan oikeasti uskonut jumaluuksiin – mutta kaikki kokemukset ovat aina läsnä jossain mielen pohjalla, osana minuutta), tunne yhteydestä luonnon kanssa.
Teininä tuo puolijulkinen alastomuus opetti oman kehon hyväksymistä sellaisenaan. Enää sillä ei ole vastaavaa vaikutusta, koska olen jo oppinut hyväksymään itseni. Vaikka kaiketi puolijulkinen alastomuus silloin tällöin auttaa vahvistamaan kokemusta, pitämään asian mielessä. Olen ollut pidempään kiinnostunut nudismista ja nudistirannoista. Rannoista lähinnä siksi, että siellä pääsisi luvallisesti uimaan alasti. Tosin tuntuu, että nudistirantaa ei koskaan perusteta hyvään uimapaikkaan. En koe olevani nudisti, koska en tunne tarvetta olla alasti elämässäni noin ylipäänsä. Siihen ei liity mitään asenteellisia kysymyksiä, vaan käytännöllisyyden näkökulma. Inhottaisi istua alasti sohvilla ja tuoleilla, ainakaan ilman mitään alustaa. Alustan kanssa siinä ei ole ongelmaa. Ilman vaatteita tulee myös helposti kylmä. Rintsikat ovat tällä kuppikoolla ehdottomasti mukavuustekijä. Vaatteet kotioloissa ehkäisevät raapimista, mikä on atoopikolle ainakin näin talviaikaan iso asia. Kesällä hyttyset syövät ja aurinko polttaa. Seksi ulkona kesällä luonnon keskellä on myös hyvin ylimainostettua hyttysten takia (ja minne kaikkialle ne pääsevät pistämään kun vaatteet vähenee). Kokeiltu on, toista kertaa en tee. Nukkuminen alasti on kuitenkin hyvin vapauttavaa ja mukavaa.
