In Somnis Veritas

Kirjoitan ensin hieman viimeksi lukemistani kirjoista. Edempänä elokuvista ja dokumenteista. Suomenhevospätkä viittaa erityisesti (muttei yksistään) suomenhevosdokumenttiin, joka on tullut hiljattain TV:stä, mutta katsoin sen YLE:n nettiarkistosta.

Annie Proulxin Vaarallinen harmonikka oli ajatuksia herättävä romaani. Kirjallisesti pidin enemmän Laivauutisista, mutta Vaarallinen harmonikka oli myös hieno teos. Siinä toimi hyvin kerronta, joka seurasi yhden esineen matkaa. Silti kertomuksesta tuntui löytyvän paljon muitakin ulottuvuuksia. Yksi niistä joita löysin, eli mitä minä luin kyseisestä kirjasta, oli kertomus amerikkalaisuudesta. Tarkemmin sanoen siitä, miten amerikkalaisuus on muodostunut syrjintänä ja väkivaltana muiksi koettuja ryhmiä kohtaan. “Alkuperäiset” amerikkalaiset eli puritaanisiirtolaisten jälkeläiset syrjivät ja lynkkaavat mm. italialaisia ja saksalaisia siirtolaisia mustien lisäksi. Kaikki siirtolaiset syrjivät mustia yhtä lailla ja toisiaan sen mukaan mikä ryhmä kulloinkin on halveksutumpi.

Proulxin kerronnasta tulkittavan ajatuksen on hieman rajatummin ja tarkemmin sanonut Lisa Duggan kirjassaan Sapphic Slashers. Siinä naisista pitävä nainen rinnastuu ja vertautuu mustaan naiseen 1800-luvun lopun USA:n etelässä. Dugganin mukaan nationalistinen kansakunnan rakennus vaati erottautumaan. Amerikkalainen oli yhtä kuin valkoihoinen tiettyyn kulttuuritaustaan kuuluva mies, jotain aivan muuta kuin esim. mustat tai kiinalaiset. Nainenhan ei koskaan ole samalla tavalla kansalainen kuin mies, koska jonkin kansallisuuden edustaja ja kuvaaja on aina mies – nainen on jotain, minkä mies omistaa (siksi nainen, joka valitsee kumppanikseen toisen naisen, häiritsee yhteiskuntarauhaa ja pitää eliminoida – muuttamalla heteroksi tai leimaamalla hulluksi).

Bernard Werberin Muurahaiset ei ollut ajatuksia herättävä, vaikka sen ehkä oli tarkoitus olla. Todennäköisesti se olisi tehonnut paremmin joskus 14-vuotiaana, koska kävin juuri siinä ikävaiheessa läpi perimmäisiä filosofisia pohdintoja ihmiskunnan olemassa olemisesta (entä jos olisimmekin vain jonkun mielikuvitusta?). Ylipäänsäkin pohdiskelin silloin kaikkea ilmeisesti eksistentialistista. Econ Foucaultin heiluri oli siinä yhden kappaleensa (onko jäätelökioski todella olemassa?) ansiosta suuri innoittaja.

Alkuun Muurahaisissa tuntui olevan hillitöntä infodumppausta, ja se oli hieman tylsää luettavaa. Loppua kohti tunnelma tiivistyi. Lieneekö sattumaa vai ei, että lukiessani Muurahaisia näin ensimmäistä kertaa kohta seitsemään vuoteen täällä asunnossa sisällä muurahaisen. Kirjan “opetus” ei tainnut antaa minulle mitään, koska murskasin sen pikku-murkun kuoliaaksi.

Sellaista ajattelemisen aihetta kirja kyllä jätti, että miten paljon eli vähän inhimillistä ymmärrystä joiltain kirjailijoilta tai muuten vain ihmisiltä mahtaa löytyä? Kirjassa oli keskeistä edesmennyttä hahmoa kuvattu tavalla, joka sopisi mielestäni autistisen ihmisen olemukseen. Hänestä oli kuitenkin tehty omanlaisensa friikki ja lopulta suuren ymmärryksen edustaja. En tarkoita, että sairauksia tms. pitäisi erityisesti korostaa tai käyttää aina, ettei muuta voisi ollakaan. Tarkoitan sitä, että kuinka usein meiltä jää itse kultakin ymmärtämättä, että ihminen ei käyttäydy oudosti tai huonosti tai ole “tyhmä” tahallaan tai piittaamattomuuttaan? Miten montaa lukihäiriöistä joidenkin kieliopin jatkuva oikominen ja pilkka väärin kirjoittavia kohtaan on satuttanut? Dokumentti Mielen vuoristorata avasi puolestaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivien maailmaa.

Elokuvien puolella juuri näkemäni Alaston saari sai pohtimaan omaa ulkopuolisuutta suhteessa erilaista elämäntapaa edustaviin. Kyseessä oli japanilainen -60-luvun taide-elokuva maanviljelijäperheestä, joka asuu saarella. Elokuvassa ei ole ainuttakaan repliikkiä. Mietin elokuvan tekijöiden positiota suhteessa tarinan henkilöihin. Oliko heillä juurensa maaseudulla? Vai olivatko he täysin ulkopuolisia, kaupunkilaisia radikaaleja elokuvaihmisiä, jotka halusivat tehdä kokeellista kerrontaa korostetusti “tavallisten ihmisten” elämästä? Kuvaus oli realistista, arkea korostavaa. Lähinnä elämä tuntui koostuvan veden kantamisesta kotiin ja viljelyksille. Eräänä päivänä toinen perheen nuorista pojista kuoli hämäräksi jääneeseen sairauteen. Äiti sekosi hetkellisesti pellolla pojan hautajaisten jälkeen, isä katsoi vierestä surumielisenä. Sitten jatkui arkinen aherrus kuten aina ennenkin.

Oma ulkopuolisuuteni suhteessa elokuvan maailmaan oli monitasoista. Ensinnäkin olen suhteessa maaseudun elämään täysin ulkopuolinen. Satunnainen vierailija, jolle maaseutu on rentoutumisen paikka. Toisekseen ajallinen etäisyys -60-lukuun on merkittävä, koska en ollut vielä edes syntynyt silloin. Paikallinen etäisyys Japaniin ei tuntunut oleelliselta, koska elämäntapa sinänsä vaikutti hyvin samanlaiselta kuin Suomessa – siis mitä olen aiheesta lukenut (elämä suomalaisella maaseudulla “joskus ennen kuin olin syntynyt”). Kolmannekseen tunnen etäisyyttä tuon aikakauden kulttuurielämään ja kokeelliseen elokuvaan. Olen kasvanut siltä osin erilaiseen maailmaan. Osasin joka tapauksessa arvostaa näyttelemistä ilmeiden, eleiden ja yleensä ruumiin kautta. Ilmeettömiä pökkelöitä on elokuvissa ihan tarpeeksi ja silloin tulee ihmetelleeksi, miksi ylipäänsä pitää valita ilmaisumuoto, jossa muutenkin kuin sanoilla ja teoilla voisi sanoa kovin paljon.

Etäisyyttä tunnen myös kaikenlaiseen suomenhevosintoiluun, samalla kun tunnen omalla tavallani myös kuuluvani siihen. Vierauden tunnetta aiheuttaa nationalistinen uho ja nostalgia. Suomenhevonen sotasankarina -juttujen ylikorostuneisuus ja paatoksellisuus, oman-kansallisen-puhtaan-hevosrodun korostaminen itseisarvona (olkoonkin, että tästä olen myös samaa mieltä), perinteisen maskuliinisuuden korostaminen ja ihannointi _hevosmiehen_ olemuksessa. Tuossa etäisyydessä on varmasti kyse siitä, että olen kasvanut niin erilaiseen maailmaan ja ympäristöön. Sekä tietysti saamani koulutus tuottaa vierautta. Pakostakin tuntee olevansa eri maata, kun on oppinut historiasta ja lähdekritiikistä jo aika paljon tähän mennessä. Ja ylipäänsä ollut ja saanut koulutusta nykypäivän yliopistolla, jossa varsinkin humanistisella puolella on varmasti täysin erilaista kuin -40-luvulla. Kiitokset siitäkin taitavat pitkälti kuulua -60-luvun radikaaleille.

Katsoin äskettäin nauhoituksista myös dokumentin Simone de Beauvoirista. Se oli hyvä kokemus, sekä oppimisena että muuten. De Beauvoirilla ilmeisesti oli toimiva polyamorinen suhde Sartren kanssa. Ongelmilta kukaan ei varmasti välty, mutta ainakin ilmeisesti olivat tyytyväisiä elämäänsä. Kaupunkilaisten kulttuuriradikaalien elämä oli täysin poikkeavaa siitä, millaista käsitykseni mukaan maaseudun “tavallisten ihmisten” elämä oli tuohon aikaan. Lienee selvää, kumpaan koen itse pystyväni paremmin identifioitumaan? Ongelmista pahin on kai radikaalille aina muiden viha. Sartre yritettiin murhata pommilla kahteen kertaan, koska hän kannatti Algerian itsenäisyyttä. Hesarin kolumnin mukaan Mannerheimista homoseksuaalisia aiheita sisältävän nukkeanimaation tehnyt henkilö on saanut tappouhkauksia.

Jussin kanssa katsoimme taannoin dokumentin Jesus Camp, joka oli kuvattu USA:n helluntailaisten lasten aivopesuleiriltä. Jussi oli todella järkyttynyt näkemästään kuten kyllä minäkin. Vaikka olemme nähneet aiemmin myös dokumentin kreationisteista. Uskonnoissa ei sinänsä ole vikaa (kukin tyylillään), mutta fanaattisuus on kaikessa pahasta. Yhtä lailla aatteellisella puolella. Lapsia aivopestään sotaan uskonsa puolesta erityisesti uskonnottomia/maallisia vastaan, “oikeiden” poliitikkojen kannattajiksi, abortinvastustajiksi (ja terroristeiksi?), jne. Koska dokumentissa kuvattu porukka vaikuttaa Bush tyhmempään suoraan (ja palvoo Bushia “oikeana” poliitikkona), olen ylipäänsäkin tullut epäileväksi kaikkien USA:n hihhulipoliitikkojen suhteen. Ilmeisesti Obama on samaa kastia tai ainakin lähes? Riippuen siitä miten pitkälle tuo kehityslinja ehkä pääsee USA:n politiikassa, Heinleinia voinee sanoa profeetaksi. Joka haluaa vakuuttavat perustelut tuolle väitteelleni, voi lukea kirjan Kapina 2100.

Joskus tosi on todella tarua ihmeellisempää. Ennen sairastumistani flunssaan/keuhkoputkentulehdukseen (taas, stressistä tuo kai johtuu, että kaikki tarttuu) kävimme Jussin kanssa kaupungilla syömässä ja elokuvissa. Katsoimme Orpokodin, joka on uutta espanjalaista kauhua. Varsin tehokas sellaisena! Traaginen kertomus, jossa oli imua, vaikka sinänsä kyse oli omalla tavallaan hyvin klassisesta orpojen riistosta ja kummitustarinasta. Tai siis klassikseksi _tarinaksi_ sitä luulin, kunnes näin Hesarissa pienen uutisen. Jerseyn saarella oli paljastunut -60-70 -luvuille sijoittunut tosielämän kauhukertomus orpokodista. Seksuaalisesti hyväksikäytettyjä lapsia oli murhattu ja haudattu talon rakenteisiin. Ruumiskoirien avulla yksi on jo löydetty ja koirat ovat ilmaisseet useamman muunkin.

Iloisempaa laatuviihdettä viime aikoihin on tuonut elokuva Bagdad Café. Se on valmistunut -87 eli ennen Persianlahden sotaa, joten nimi ei tosiaankaan viittaa Irakiin. Lihava saksalaisnainen ja musta kahvilaa pitävä nainen ystävystyvät  molemminpuolisten ennakkoluulojen hälvennyttyä. Ystävyys saa myös naisten välistä rakkautta kuvaavaksi subtekstiksi tulkittavia sävyjä. En puhu lesboista, koska kummallakin on aviomies ja saksalaisella muukin miessuhde. Vaikka elokuvassa olisi potentiaalia traagisiin käänteisiin, siinä ei niitä ole. Saksalaisen aviomiehen häipymistäkään ei oikein voi laskea tragediaksi. Termospullo toimii elokuvassa yhdistävänä tekijänä. Siinä ollut kahvi oli epäilemättä todella pahaa, mutta silti meidän molempien rupesi tekemään mieli kahvia. Lopusta jäi hyvät ja iloiset fiilikset, mikä on ollut suhteellisen harvinaista kuten tästä merkinnästä näkyy. Miksi vastaavia elokuvia ei näytetä tai tehdä enemmän? Joskus todella saan tarpeekseni synkkyydestä, väkivallasta, kammottavista tarinoista ja mitä muuta elämällä nyt onkaan tarjoilla livenä tai pohdittavaksi. Komedia ei yleensä saa hyvälle mielelle, koska kovin usein on kyse huonoista elokuvista, joissa pilkataan niitä syrjittyjä vähemmistöjä, joiden ei nykyään katsota kuuluvan kansalaisoikeuksien piiriin.