Mökiltä paluu
Vuokrasimme Jussin kanssa menneen viikon ajaksi mökin. Kyseisellä niemellä olimme viikon ajan ainoat asukkaat, joten rauha oli taattu. Olimme lähes täysin irrallaan yhteiskunnasta, koska nettiin ei päässyt ja autollakin lähdimme liikkeelle vain kerran. Telkkaria ja radiota tuli kyllä kulutettua. Muuten kävelimme parina päivänä jälkiretkillä, leikimme lumessa, poltimme takkaa ja grillasimme makkaraa, saunoimme puusaunassa ja rentouduimme yleisesti. Läppäriä ei tullut otettua kertaakaan esille, sen sijaan luonnostelin tarinaa vihkoon perinteisellä tavalla. Itse kirjoitustyöhön en päässyt siis käsiksi (olen niin tietokoneiden pilaama, etten enää osaa kirjoittaa pidempää tekstiä käsin), mutta muu tarinan työstö oli erittäin hyödyllistä.
Olennaista rentoutumisessa oli, että saimme olla täysin rauhassa ja tekemättä mitään. Elimme siihen tahtiin kuin hyvältä tuntui. Jussi kiteytti normaalielämän stressin juuri tuohon. Että on pakko tehdä ja toimia ja elää kellon mukaan. Ehkä mökkiviikko opetti jotain toisenlaisen asenteen mahdollisuudesta. Mikäli vastaavaa siis on ylipäänsä mahdollista järjestää asennetasolla normaaliin elämään. Hevoset eivät onneksi tiedä kellosta mitään, vaikka oppivatkin ihmisten aikataulut.
Opin myös itsestäni sen, että olen pohjimmiltani hyvin urbaani. Itse asiassa tuo oli elämäni ensimmäinen vastaava mökkeilykokemus (aiemmin olen ollut luonnon keskellä vain isommalla porukalla, en kahdestaan kenenkään kanssa pidempää aikaa). Saunan lämmitys yms. puuhat kyllä luontuvat, mutta hiljaisuus oli pelottavaa. Erityisesti pimeän laskeuduttua pelkäsin ulkona, pihavaloista huolimatta (joten ensimmäisen illan jälkeen pidimme huolta, että sisälle oli haettu riittävästi puita valoisen aikaan).
Tajuntaani iski myös kauhea ajatus siitä, että jos vastaavassa paikassa joutuisi asumaan vakituiseen, Pizzataksi ei välttämättä toimittaisi sinne. Tosin pienellä paikkakunnalla ei ilmeisesti edes ole Pizzataksia tai muuta vastaavaa. Siellä “keskustassa” siis, josta kaupat löytyivät, 20km päässä mökiltä. Sipsit loppuivat kesken, joten niitä piti lähteä hakemaan lisää, samalla kävimme katsastamassa paikkoja. Suuri haaste kauppareissun aluksi oli, miten päästä autolla mökkitien rinnettä ylös. Vaikka Saabissa on ihan kohtuulliset maasto- ja talviajo-ominaisuudet, olin jo vähällä luovuttaa kun se joka yrityksellä lähti liirtämään takaisin tai jonnekin kylki edellä. Jussi on nyt sankarini, koska keksi tuohon ratkaisun, ja Jussin ansiosta sain siis sipsejä.
Mökkeilemään voisin lähteä uudestaankin, viikoksi tai pariksi. Mutta maaseudun vakituista asukasta minusta tuskin saisi. Mökki on myös kiva kun se ei ole oma, ei siis tarvitse tehdä mitään huoltotoimenpiteitä. Täytyy vain huolehtia loppusiivouksesta pois lähtiessä. Mökkiyrittäjien puolesta tulee lumimyrskyn jälkeisenä aamuna traktori lumilingon kanssa auraamaan tiet ajokuntoon. Ja jos oikeasti emme olisi lopulta päässeet autolla ylös mäkeä, olisimme voineet soittaa traktorin apuun. Ei tarvitse rempata, huoltaa pihaa, hakata halkoja, tms. Kerrostalossakin se remppaaminen on vapaaehtoista, jos ja kun haluaa uudistaa kotiaan.
Silti täydellisessä maailmassa olisin tosi rikas ja minulla olisi ullakkohuoneisto Pariisin keskustassa, toinen kaupunkikämppä jossain Helsingin tuntumassa tai ehkä jopa keskusta-alueella, ja mökki keskellä ei mitään, järven rannalla maaseudulla. Täydellisessä maailmassa sikarikkaana voisin myös ostaa palvelut jostain, eli siivoojan ja remontoijan, yms. Ja minulla olisi mökkeilykäyttöön joku tyylikäs oikea maasturi, ei mikään city-höpötys.
Jälkiretkeily on joskus käynyt mielessä harrasteena myös näin lähiöoloihin, mutta tämän jälkeen ei oikein innosta. Täältä ei kuitenkaan löytäisi kuin lähinnä koirien jälkiä. Listaan bongauksemme mökkiviikolta:
varmoja:
koira (jackrusseli uros, ruskeankirjava ja pomppivainen nuorehko otus)
metsämyyrä (tästäkin oli näköhavainto makuuhuoneen ikkunan alta parina päivänä)
mahdollisia/todennäköisiä:
supikoira
kettu
minkki
metsäkauris
kissa
Näkö- ja kuulohavainnon saimme myös palokärjestä ja joistain linnuista, joita kumpikaan meistä ei tunnistanut. Niiden lintujen lisäksi toki myös tutumpia oli näkyvillä. Ja kuulimme (ilmeisesti) tikkojen hakkauskisan, Jussin mukaan siinä oli kyse reviiritaistelusta (Jussi tykkää luontofilmeistä ja sen kyllä huomaa).
Olin jossain määrin pettynyt, että emme nähneet karhun tai ilveksen jälkiä. Niiden näkeminen olisikin ollut tosi onnekasta, kun ei sentään ihan niin keskellä metsää oltu (useampia mökkejä, yleisesti vanhaa maanviljelysseutua Hämeessä). Toisaalta jos jälkiä olisi löytynyt ja esim. puuvaraston läheltä, niin olisin kyllä pelännyt huikeasti paljon enemmän.
Harmittaa suurpetojen ihailijana myöntää, mutta tositilanteessa kuitenkin pelkäisin niitä. Susia en ihan yhtä lailla, koska olen susiaitauksessa nuorempana päässyt vierailemaan pariin otteeseen, ja ne käyttäytyvät kuten koirat, paitsi ovat paljon arempia. Silti pelkäisin kyllä susiakin niiden oikeassa elinympäristössä, kun luonnossa elävät villieläimet eivät kuitenkaan ole tottuneet ihmisiin siinä määrin kuin eläinpuiston otukset.
Käärmeitä ja ampiaisia pelkään kaikkein eniten, mutta niistä ei onneksi ollut vaaraa vielä tähän aikaan vuodesta, kun lunta ja pakkasiakin kerran oli. Käärmekammoni on sentään hellittänyt siten, että ainakaan ajatuksen tasolla rantakäärmeet ja muut myrkyttömät ja ihmiselle vaarattomat lajit eivät enää tunnu niin kauheilta. Se johtuu kansanperinteeseen tutustumisestani ja siitä, kun Jussin shamaani eräässä roolipelissä pystyi muuttumaan rantakäärmeeksi ja mm. matkusti oman shamaanini susihahmon kaulalla “pantana”, kun ei olisi metsän pohjalla pystynyt luikertamaan riittävän nopeasti (Jussi L:n shamaani muuttui sorsaksi, joten sillä oli toisenlaiset kulkutavat).
Hyvää pääsiäistä!
Radio Helsingin pitkän perjantain rienaavaa paskalistaa tässä samalla kuunnellen.;)
“Seuraava saattaa viehättää niitä, joilla on jonkinlainen uskonnollinen yleissivistys. Laura Schlesinger on yhdysvaltalainen radioesiintyjä, joka jakaa ohjeita ihmisille, jotka soittavat hänen ohjelmaansa. Taannoin hän sanoi, että homoseksuaalisuus on iljetys viitaten 3. Mooseksen kirjaan (3. Moos. 18:22) eikä sitä voi missään tapauksessa hyväksyä. Seuraavassa avoin kirje, jonka Tri Laura sai eräältä kuulijaltaan. Se on julkaistu myös internetissä.
Hyvä tohtori Laura,
Kiitos siitä, että teet niin paljon opettaaksesi ihmisille Jumalan lakia. Olen oppinut paljon ohjelmastasi, ja pyrkinyt myös jakamaan tietoani niin monelle ihmiselle kuin mahdollista. Aina kun joku yrittää puolustella homoseksuaalien elämäntapaa, yksinkertaisesti viittaan 3. Mooseksen kirjaan (3. Moos. 18:22), jossa selkeästi tuomitaan se iljetyksenä. Keskustelu loppuu siihen. Tarvitsisin kuitenkin neuvoasi muutaman muun lain suhteen, miten niitä pitäisi noudattaa.
a) Kun poltan alttarilla polttouhria, tiedän, että siitä syntyy Herralle mieluisa tuoksuva tuliuhri. (3. Moos. 1:9) Ongelmana ovat naapurit. Heidän mielestään tuoksu ei ole mieluisa. Pitäisikö minun kirota heidät?
b) Haluaisin myydä tyttäreni orjaksi, mikä 2. Mooseksen kirjassa
hyväksytään. (2. Moos. 21:7) Nykypäivänä, mikä mielestäsi olisi sopiva hinta hänestä?
c) 3. Mooseksen kirjassa (3. Moos. 25:44) todellakin sanotaan, että voin omistaa orjia, sekä mies- että naispuolisia, sillä ehdolla että he ovat naapurikansojen edustajia. Eräs ystäväni on sitä mieltä, että tämä pätee meksikolaisiin, mutta ei kanadalaisiin. Voisitko selventää? Miksi en saisi omistaa kanadalaisia?
d) Minulla on naapuri, joka jatkuvasti työskentelee Sapattina. 2.
Mooseksen kirja (2. Moos. 35:2) selkeästi määrää, että hänet olisi surmattava. Onko minulla moraalinen velvollisuus tappaa hänet itse?
e) Eräs ystäväni on sitä mieltä, että vaikka simpukoiden syöminen on iljetys (3. Moos. 11:10), se on kuitenkin vähemmän iljettävää kuin homoseksuaalisuus. Olen eri mieltä. Voisitko selventää tämän asian?
f) 3. Mooseksen kirjan (3. Moos. 21:20) mukaan en saa lähestyä Jumalan alttaria, jos minulla on näössä vikaa. Myönnän, että käytän lukulaseja. Pitääkö näköni olla virheetön, vai voiko tätä jotenkin kiertää?
g) Useimmat miespuoliset ystäväni antavat leikata hiuksensa, mukaan lukien myös ohimolta, vaikka tämä on ehdottomasti kielletty 3. Mooseksen kirjassa (3. Moos. 19:27) Kuinka heidän tulisi kuolla?
h) Olen oppinut 3. Mooseksen kirjasta (3. Moos. 11:6-8) että kuolleen sian koskettaminen tekee minusta saastaisen. Voinko kuitenkin pelata amerikkalaista jalkapalloa, jos käytän käsineitä?
i) Sedälläni on maatila. Hän rikkoo 3. Mooseksen kirjan lakia (3. Moos 19:19) kylvämällä samaan peltoon kahta eri siementä. Samoin hänen vaimonsa rikkoo käyttämällä vaatteita, joiden valmistuksessa on käytetty kahdenlaista kuitua (puuvilla-polyester-sekoitetta). Hän myös kiroilee paljon. Onko todellakin tarpeellista nähdä vaiva kutsua koko kaupungin
väki kivittämään heitä? (3. Moos. 24:10-16) Emmekö voisi vain polttaa heidät perhepiirissä niin kuin teemme ihmisille, jotka makaavat puolisonsa perheenjäsenten kanssa? (3. Moos 20:14)
Tiedän, että olet tutkinut näitä asioita laajasti, joten olen varma,
että voit auttaa. Kiitos taas kerran, että muistutit meitä siitä, että
Jumalan sana on ikuinen ja muuttumaton.
Uskollinen kuulijasi ja palvova
ihailijasi
Sean Hayes”
Kauneusnormi
Minna Canthia oli siteerattu Hesarissa:
“konstiteltu kauneuden käsitys valmistaa parhaiten orjalle orjan sielun”
Kun kauneus on normi, josta eivät edes opettajat saa poiketa työssään joutumatta kiusatuiksi, sitä pyritään toteuttamaan kaikin mahdollisin keinoin. Muistaakseni kirjasta Kauneuden harha luin aikoinaan ajatuksen, että patriarkaatti (yhteiskuntaa johtavat miehet) pyrkii pitämään naiset nälässä (jatkuvalla laihdutuskuurilla), koska nälkäisen aivot eivät saa riittävästi ravintoa toimiakseen täysillä. Siten naiset eivät pysty ajattelemaan ja kyseenalaistamaan. Väitteen retoriikka on radikaalin kärjistävää, mutta ajatus on sinänsä osuva.
Samalla tapaa koko kauneuden normia voi pitää alistavana ja elämää rajoittavana. Kauneus eli ulkonäkö määrittää ihmistä todella paljon. Sen eteen olisi nähtävä vaivaa, joka vie aikaa ja rahaa. Kenellä ei niihin riitä resursseja, jää monesta ulkopuolelle. Puhumattakaan siitä, jos “kauneutta” ei luonnostaan ole tai sen on menettänyt.
Länsimainen nainen ei ole yhtään vapaampi kuin burkhaan pakotettu afganistanilainen. Länsimaisella naisella on oikeus pukeutua pelkkiin bikineihin yleisellä uimarannalla, mutta monella vapauden hyödyntämisen estää häpeä omasta ulkonäöstä ja pelko ihmisten kommenteista ja paheksuvista katseista tai naurusta. Ja mitä muuta häpeä estääkään tekemästä? Lisäksi kauneus ja seksikkyys ovat pakkokaapu, johon suostumattomat kohtaavat syrjintää. Ketään ei tapeta tai vangita rumuuden tai epäseksikkyyden takia, mutta sosiaalinen ja esim. työelämässä tapahtuva syrjintä ovat todellisuutta.
Lopuksi ajattelemisen aihetta erinomaisesta katkelmasta, joka sisältyy Helena Kaartisen taannoisessa Hesarissa julkaistuun mielipidekirjoitukseen, koskien kauneusleikkauksia:
“Monet ovat sitä mieltä, että on jokaisen oma asia, leikkuuttaako itseään vai ei. Näinä yltiöyksilöllisyyden aikoina olen alkanut kavahtaa lauseita, jotka alkavat: “On jokaisen oma asia…” Harva asia nimittäin oikeasti on, koska kaikki ihmisen toiminta luo ja vahvistaa tai vastaavasti murentaa normeja. Jos ulkonäön tärkeys niellään miettimättä, päädytään lopulta pinnalliseen ja surulliseen maailmaan.”
Ratsastuksen uudelleenopettelua
Luin Kyra Kyrklundin kirjan Ratsastuksen taito. En aivan kokonaan, koska jonnekin piaffeen ja passageen en varmasti tule koskaan pääsemään. Tai katsotaan sitten 20 vuoden kuluttua. Halusin silti vähän tietää, mistä niissäkin on kysymys muuten kuin vain telkkarista katsomalla kun Kyra tai Anky kisaa.
Hyvin tärkeä pointti kirjassa oli minulle se, että oppiakseen tekemään jonkin asian uudella tavalla tarvitaan ensin riittävästi toistoja, että vanha tapa jää pois ja oppii uuden. Sen jälkeen tarvitaan hillittömästi toistoa siihen, että uusi tapa tulisi automaattiseksi. Ennen kuin niin tapahtuu, stressitilanteissa tms. ihminen palaa siihen, minkä on aiemmin oppinut. Eli se vanha tekemisen tapa, josta haluaisi oppia pois.
Luulin jo syksyllä oppineeni kantamaan kädet oikein, mutta silti tunnun päätyvän aina siihen, että ne ovat molemmin puolin harjaa liian matalalla ja hieman sisään vinossa. Muista ajalta 14v. kun olin Cinnamonin selässä, kiinnitin erityistä huomiota käsiin. Sillä tavalla, että mietin miten hyvä lihaskunto käsissä tekee niistä herkemmät. Muistan miten katsoin käsiäni, jotka olivat Cinnamonin harjan molemmin puolin samalla tavalla kuin nykyään usein tapahtuu. Siis silloin, kun en erityisesti ole kiinnittänyt asiaan huomiota, enkä ole erityisesti panostanut käsien asennon treenaamiseen. 14-vuotiaana en käynyt tunneilla, eikä kukaan korjannut käsieni asentoa.
Olen miettinyt myös sitä, miten tulen istuneeksi liikaa etukenossa. Koulukisoissa talvella arvostelussa luki, että jännitän hartioita ja minun pitäisi luottaa hevoseen enemmän. Tuolla on mielestäni myös tekemistä etukenon kanssa. Varsinkin kun puhutaan hevosista, jotka ovat varsin meneväisiä (painon siirto eteen on jarruttavaa). Toisaalta jo alkeiskurssilla ravaamista opetellessa pieni etukeno tuntui luontevalta. En osannut istua harjoitusravissa, tai ainakin se tuntui oudolta. Maastossa kun kevennetään ja laukataan kevyessä istunnassa – johon lievä etukeno kuuluu. Meinasin kerran Pullalla laukatessakin nousta kevyeeseen istuntaan, kun aloittelin laukkaamista uudelleen.
Toki koko ratsastustyyli on pitänyt opetella uudelleen. Jään edelleen tietyissä tilanteissa roikkumaan ohjiin, ja saatan vetää sisäohjasta aika voimakkaasti. Mutta sitten on noita “puskailuvuosien” virheitä, joita kukaan ei ollut korjaamassa. Tosin olen myös oppinut paljon, mm. sen, että “tuntijunilla” puskiessa viikosta toiseen ei opi ratsastamaan sillä tavalla, että hevosen hallitsisi maastossa. Jos hevoset siis tottelevat enemmänkin opettajan käskyjä, ja ratsastusoppilas saa illuusion siitä, että osaisi jotain… (Kyse tuossa on vanhoista muistoista, ei nykytilanteesta eikä Millitallista!) Kyllä siinä tietysti yhtä ja toista silti oppiikin, erityisesti jos menee joskus temppuilevalla otuksella.
Pitipä vielä sanomani, että luottamuksessa hevoseen ei ole oikeastaan aina minulla kyse siitä, vaan luottamuksesta itseeni ja omiin taitoihini. Mietin Sarraa, ja oikeastaan luotan siihen hevoseen tosi paljon. En vain sen kanssa luota vielä omaan osaamiseeni riittävästi. Sekin saa aikaan epävarmuutta. Ja erilaisten huonojen kokemusten painolastia ei kai saa koskaan täysin pois. En tiedä miksi minun pitää edelleen muistella putoamisia, koska niin monta hyvää kertaakin on takana. Ja putoamiskerroissakin oli paljon hyvää – siis muuta. Se, että hevonen lähtee viemään laukassa on edelleen hyvin pelottava ajatus. Vaikka en niissä tilanteissa ole pudonnut kuin kerran. Oma epävarmuus myös estää käyttämästä uusia oppeja täysillä, saa taantumaan vanhoihin tapoihin ja muutenkin häiritsee.
Pelkään maastoilua vielä jonkin verran. Vaikka mennyt talvi on tuonut lisää itseluottamusta. Tasapainoni ja istuntani ovat tulleet paremmiksi – siitäkin huolimatta, että pysähdyksissä ja hiljentäessä muuten tahtoo pylly nousta satulasta. Pieni maastolenkki ilman satulaa Pennillä oli hieno kokemus. En vain tiedä, miten pystyisin unohtamaan pelottavat tilanteet, enkä tiedä pitäisikö niitä edes unohtaa. On hyvä tietää, mitä voi tapahtua. Ja ymmärrän pysäytysharjoitusten tärkeyden – filosofiana siinä, että jos ei hallitse hevosta edes käynnissä, ei voi hallita sitä muissakaan askellajeissa. Olenko realistinen omien taitojeni ja ominaisuuksieni suhteen? Vai pessimistinen?
Pitkäaikaissairauksista
Jäin tänään pois Turun seminaarista, koska astmalääkärille on vaikea saada aikoja ja tänään hänellä sattui olemaan vapaana. Jouduin syksyllä perumaan lääkäriajan pariin kertaan muistaakseni, koska olin sairaana. Lääkettä oli välttämätöntä saada lisää, koska se on lähes lopussa.
Ilmeisesti viimeisimmän keuhkoputkeen menneen flunssan ansiosta puhallusarvot olivat reilusti huonommat kuin viimeksi. Nyt tuli määräys viikon tehokuuriin lääkitystä. Lääkäri arveli myös, että tulen hengitelleeksi talli-ilmaa enemmän kuin ajattelenkaan, vaikka pääosin olen tallilla ulkona. Liikuntaa pitäisi lisätä, siis muuta kuin ratsastusta. Olen siitä samaa mieltä. Sanoin hänelle käyneeni sauvakävelemässä ja jumpanneeni kotona, mutta että talvella ovat kumpikin jääneet lähinnä tressin takia.
Kerroin myös uniongelmistani, eli nukahtamisvaikeuksista ja siitä, miten esim. viime yönä heräsin joskus aamuyöstä ja silloin oli vaikeaa nukahtaa uudelleen. Sanoin, että aikoinaan psykiatri on tarjonnut unilääkkeille vaihtoehdoksi väsyttävää masennuslääkettä. Kyseinen lääke ei olisi edes kallis – en nyt muista sen nimeä, mutta olen lukenut siitä paljon vertaistuki.netistä. Haittapuolena sivuvaikutukset, mm. lihominen. Olen ajatellut pärjääväni ilmankin, mutta totta puhuen univaikeudet saisivat nyt lakata. Arki voisi muutenkin sujua paremmin. Vuosien aikana olen mennyt selkeästi parempaan suuntaan, joten ehkä syiden sijaan (minulla on jo aika kattava käsitys tilanteestani) olisi nyt aika hoitaa oireita ja antaa normaalin (mitä se sitten onkin) arkielämän hoitaa loput.
Ratsastus ja hevosten kanssa oleminen on terapeuttista ja rentouttavaa. Sekin, kun talikoi pökäleitä kottikärryyn. Toimintaterapiaksi tuota kai kutsutaan. Tai sitten vain ulkoiluksi ja mielekkääksi tekemiseksi. Eläinpuoli on aina osa minua, ja hevostelu enemmän kuin harrastus. Elämässä on paljon sellaista, mistä olen valmis luopumaan saadakseni ratsastaa. Tärkeämpiäkin asioita on, mutta silti. Olen jo luopunut monesta pienestä asiasta taloudellisista syistä, eikä se ole kirpaissut oikeastaan juuri ollenkaan.
Astma on sairaus, joka sopisi neuroottisen siistille ja itsestään hyvin huolta pitävälle henkilölle, joka ei ole eläinihmisiä. Eläimen omistaminen on monesti eri asia – kenellä tahansa voi olla lemmikki, mutta kaikki eivät suinkaan ole eläinihmisiä. Astma ei sovellu siisteyteen ja itseensä rennosti suhtautuvalle pitkäaikaisesti masentuneelle eläinihmiselle. Välillä olen jättänyt lääkitsemättä itseäni, koska en ole halunnut hyväksyä sairautta enkä elää sen mukaan. En tiedä miten pystyn ylipäänsä koskaan lääkitsemään itseäni säännöllisesti siten kuin pitäisi. Niitä väsyttäviä masennuslääkkeitä sentään otettaisiin iltaisin, mikä tekee tilanteesta helpomman jos siihen lähden.
Seikkailua sivustonhallinnassa
Voi herranjestas kun voikin kivi vierähtää sydämeltä! Köyhä pieni yhdistys varannut .fi domainin ja minulla oli yksin vastuu siitä, että kaikki rupeaa lopulta toimimaan – ajoissa. Ilman ongelmia ei tietenkään selvitty. Mutta nyt toimii:
http://www.suomenpienhevonen.fi
Sivuston päivitykset ovat yhdistyksen hallituksen varassa, eivät minun. Ihan hyvä niin, koska hommia on muutenkin tarpeeksi. Enkä edelleenkään tiedä pikku-suokeista kovin paljoa.
Lehden kanssa deadline petti, mutta ei se mitään, kunhan saatiin juttuja ettei tarvitse pelkkää mainossälää tarjota jäsenille. Päätoimittajan homma on ollut stressaavampi kuin ajattelin, mutta kunhan nyt saadaan homma pyörimään ensimmäisen numeron myötä ja lisää kirjoittajia ja muita tekijöitä jatkossa.
Ihan mukavaa on ollut olla taas yhdistystoiminnassa mukana. Turun bi-naisten ryhmän vetäminen oli vähän erilaista, koska se oli käytännössä vain tapaamisten järjestämistä ja keskusteluun osallistumista. Joten siinä mielessä en ole Dainan (balttilaisten kielten ainejärjestö) jälkeen ollut “kunnolla” mukana yhdistysasioissa. Nyt on taas kokouksiakin ja kaikkea.
Ensimmäinen “oikea työtehtäväni” sivustonpäivityksessä on mennyt oikein mukavasti. Eli http://www.millitalli.fi jota teen ratsastuspalkalla (satunnaisia kahden tunnin maastoja). Piekkariyhdistyksen sivuista tienasin ilmaisen vuosijäsenyyden. Mirkka sanoi, että minun pitäisi opetella hinnoittelemaan palveluni. Hän on kyllä oikeassa, mutta toisaalta olen täysi amatööri (eli en voi myydä ammattilaistasoista palvelua kun en sellaista pysty tarjoamaan, minkä olen sanonut suoraan kaikille), enkä tiedä mitä verottaja tai KELA (opintotuki) tykkäisivät sivutuloista muutenkaan. Minulla ei sinänsä ole mitään ongelmaa “vaihtotalouden” suhteen. Sehän on tavallaan osa anarkistista utopiaani siitä, millainen olisi hyvä maailma (= ei rahaa).
Omat nettisivut ovat tässä jääneet lapsipuolen asemaan, vaikka taas aioin joululomalla laittaa ne kuosiin. Ehkä sitten joskus… Täytyisi oikeasti panostaa niihin, että saan tavallaan vähän mainosta siitä, mihin pystyn. En ihmeisiin, mutta mielestäni ihan kohtuullista harrastelijan työtä. Humanistille muutenkin taitaa olla se sisällöntuotanto merkittävämpi leipälaji, mutta jonkinlainen tekniikan ymmärrys ei varmasti haittaa.
