Ratsastuksen uudelleenopettelua
Luin Kyra Kyrklundin kirjan Ratsastuksen taito. En aivan kokonaan, koska jonnekin piaffeen ja passageen en varmasti tule koskaan pääsemään. Tai katsotaan sitten 20 vuoden kuluttua. Halusin silti vähän tietää, mistä niissäkin on kysymys muuten kuin vain telkkarista katsomalla kun Kyra tai Anky kisaa.
Hyvin tärkeä pointti kirjassa oli minulle se, että oppiakseen tekemään jonkin asian uudella tavalla tarvitaan ensin riittävästi toistoja, että vanha tapa jää pois ja oppii uuden. Sen jälkeen tarvitaan hillittömästi toistoa siihen, että uusi tapa tulisi automaattiseksi. Ennen kuin niin tapahtuu, stressitilanteissa tms. ihminen palaa siihen, minkä on aiemmin oppinut. Eli se vanha tekemisen tapa, josta haluaisi oppia pois.
Luulin jo syksyllä oppineeni kantamaan kädet oikein, mutta silti tunnun päätyvän aina siihen, että ne ovat molemmin puolin harjaa liian matalalla ja hieman sisään vinossa. Muista ajalta 14v. kun olin Cinnamonin selässä, kiinnitin erityistä huomiota käsiin. Sillä tavalla, että mietin miten hyvä lihaskunto käsissä tekee niistä herkemmät. Muistan miten katsoin käsiäni, jotka olivat Cinnamonin harjan molemmin puolin samalla tavalla kuin nykyään usein tapahtuu. Siis silloin, kun en erityisesti ole kiinnittänyt asiaan huomiota, enkä ole erityisesti panostanut käsien asennon treenaamiseen. 14-vuotiaana en käynyt tunneilla, eikä kukaan korjannut käsieni asentoa.
Olen miettinyt myös sitä, miten tulen istuneeksi liikaa etukenossa. Koulukisoissa talvella arvostelussa luki, että jännitän hartioita ja minun pitäisi luottaa hevoseen enemmän. Tuolla on mielestäni myös tekemistä etukenon kanssa. Varsinkin kun puhutaan hevosista, jotka ovat varsin meneväisiä (painon siirto eteen on jarruttavaa). Toisaalta jo alkeiskurssilla ravaamista opetellessa pieni etukeno tuntui luontevalta. En osannut istua harjoitusravissa, tai ainakin se tuntui oudolta. Maastossa kun kevennetään ja laukataan kevyessä istunnassa – johon lievä etukeno kuuluu. Meinasin kerran Pullalla laukatessakin nousta kevyeeseen istuntaan, kun aloittelin laukkaamista uudelleen.
Toki koko ratsastustyyli on pitänyt opetella uudelleen. Jään edelleen tietyissä tilanteissa roikkumaan ohjiin, ja saatan vetää sisäohjasta aika voimakkaasti. Mutta sitten on noita “puskailuvuosien” virheitä, joita kukaan ei ollut korjaamassa. Tosin olen myös oppinut paljon, mm. sen, että “tuntijunilla” puskiessa viikosta toiseen ei opi ratsastamaan sillä tavalla, että hevosen hallitsisi maastossa. Jos hevoset siis tottelevat enemmänkin opettajan käskyjä, ja ratsastusoppilas saa illuusion siitä, että osaisi jotain… (Kyse tuossa on vanhoista muistoista, ei nykytilanteesta eikä Millitallista!) Kyllä siinä tietysti yhtä ja toista silti oppiikin, erityisesti jos menee joskus temppuilevalla otuksella.
Pitipä vielä sanomani, että luottamuksessa hevoseen ei ole oikeastaan aina minulla kyse siitä, vaan luottamuksesta itseeni ja omiin taitoihini. Mietin Sarraa, ja oikeastaan luotan siihen hevoseen tosi paljon. En vain sen kanssa luota vielä omaan osaamiseeni riittävästi. Sekin saa aikaan epävarmuutta. Ja erilaisten huonojen kokemusten painolastia ei kai saa koskaan täysin pois. En tiedä miksi minun pitää edelleen muistella putoamisia, koska niin monta hyvää kertaakin on takana. Ja putoamiskerroissakin oli paljon hyvää – siis muuta. Se, että hevonen lähtee viemään laukassa on edelleen hyvin pelottava ajatus. Vaikka en niissä tilanteissa ole pudonnut kuin kerran. Oma epävarmuus myös estää käyttämästä uusia oppeja täysillä, saa taantumaan vanhoihin tapoihin ja muutenkin häiritsee.
Pelkään maastoilua vielä jonkin verran. Vaikka mennyt talvi on tuonut lisää itseluottamusta. Tasapainoni ja istuntani ovat tulleet paremmiksi – siitäkin huolimatta, että pysähdyksissä ja hiljentäessä muuten tahtoo pylly nousta satulasta. Pieni maastolenkki ilman satulaa Pennillä oli hieno kokemus. En vain tiedä, miten pystyisin unohtamaan pelottavat tilanteet, enkä tiedä pitäisikö niitä edes unohtaa. On hyvä tietää, mitä voi tapahtua. Ja ymmärrän pysäytysharjoitusten tärkeyden – filosofiana siinä, että jos ei hallitse hevosta edes käynnissä, ei voi hallita sitä muissakaan askellajeissa. Olenko realistinen omien taitojeni ja ominaisuuksieni suhteen? Vai pessimistinen?
