Mökiltä paluu
Vuokrasimme Jussin kanssa menneen viikon ajaksi mökin. Kyseisellä niemellä olimme viikon ajan ainoat asukkaat, joten rauha oli taattu. Olimme lähes täysin irrallaan yhteiskunnasta, koska nettiin ei päässyt ja autollakin lähdimme liikkeelle vain kerran. Telkkaria ja radiota tuli kyllä kulutettua. Muuten kävelimme parina päivänä jälkiretkillä, leikimme lumessa, poltimme takkaa ja grillasimme makkaraa, saunoimme puusaunassa ja rentouduimme yleisesti. Läppäriä ei tullut otettua kertaakaan esille, sen sijaan luonnostelin tarinaa vihkoon perinteisellä tavalla. Itse kirjoitustyöhön en päässyt siis käsiksi (olen niin tietokoneiden pilaama, etten enää osaa kirjoittaa pidempää tekstiä käsin), mutta muu tarinan työstö oli erittäin hyödyllistä.
Olennaista rentoutumisessa oli, että saimme olla täysin rauhassa ja tekemättä mitään. Elimme siihen tahtiin kuin hyvältä tuntui. Jussi kiteytti normaalielämän stressin juuri tuohon. Että on pakko tehdä ja toimia ja elää kellon mukaan. Ehkä mökkiviikko opetti jotain toisenlaisen asenteen mahdollisuudesta. Mikäli vastaavaa siis on ylipäänsä mahdollista järjestää asennetasolla normaaliin elämään. Hevoset eivät onneksi tiedä kellosta mitään, vaikka oppivatkin ihmisten aikataulut.
Opin myös itsestäni sen, että olen pohjimmiltani hyvin urbaani. Itse asiassa tuo oli elämäni ensimmäinen vastaava mökkeilykokemus (aiemmin olen ollut luonnon keskellä vain isommalla porukalla, en kahdestaan kenenkään kanssa pidempää aikaa). Saunan lämmitys yms. puuhat kyllä luontuvat, mutta hiljaisuus oli pelottavaa. Erityisesti pimeän laskeuduttua pelkäsin ulkona, pihavaloista huolimatta (joten ensimmäisen illan jälkeen pidimme huolta, että sisälle oli haettu riittävästi puita valoisen aikaan).
Tajuntaani iski myös kauhea ajatus siitä, että jos vastaavassa paikassa joutuisi asumaan vakituiseen, Pizzataksi ei välttämättä toimittaisi sinne. Tosin pienellä paikkakunnalla ei ilmeisesti edes ole Pizzataksia tai muuta vastaavaa. Siellä “keskustassa” siis, josta kaupat löytyivät, 20km päässä mökiltä. Sipsit loppuivat kesken, joten niitä piti lähteä hakemaan lisää, samalla kävimme katsastamassa paikkoja. Suuri haaste kauppareissun aluksi oli, miten päästä autolla mökkitien rinnettä ylös. Vaikka Saabissa on ihan kohtuulliset maasto- ja talviajo-ominaisuudet, olin jo vähällä luovuttaa kun se joka yrityksellä lähti liirtämään takaisin tai jonnekin kylki edellä. Jussi on nyt sankarini, koska keksi tuohon ratkaisun, ja Jussin ansiosta sain siis sipsejä.
Mökkeilemään voisin lähteä uudestaankin, viikoksi tai pariksi. Mutta maaseudun vakituista asukasta minusta tuskin saisi. Mökki on myös kiva kun se ei ole oma, ei siis tarvitse tehdä mitään huoltotoimenpiteitä. Täytyy vain huolehtia loppusiivouksesta pois lähtiessä. Mökkiyrittäjien puolesta tulee lumimyrskyn jälkeisenä aamuna traktori lumilingon kanssa auraamaan tiet ajokuntoon. Ja jos oikeasti emme olisi lopulta päässeet autolla ylös mäkeä, olisimme voineet soittaa traktorin apuun. Ei tarvitse rempata, huoltaa pihaa, hakata halkoja, tms. Kerrostalossakin se remppaaminen on vapaaehtoista, jos ja kun haluaa uudistaa kotiaan.
Silti täydellisessä maailmassa olisin tosi rikas ja minulla olisi ullakkohuoneisto Pariisin keskustassa, toinen kaupunkikämppä jossain Helsingin tuntumassa tai ehkä jopa keskusta-alueella, ja mökki keskellä ei mitään, järven rannalla maaseudulla. Täydellisessä maailmassa sikarikkaana voisin myös ostaa palvelut jostain, eli siivoojan ja remontoijan, yms. Ja minulla olisi mökkeilykäyttöön joku tyylikäs oikea maasturi, ei mikään city-höpötys.
Jälkiretkeily on joskus käynyt mielessä harrasteena myös näin lähiöoloihin, mutta tämän jälkeen ei oikein innosta. Täältä ei kuitenkaan löytäisi kuin lähinnä koirien jälkiä. Listaan bongauksemme mökkiviikolta:
varmoja:
koira (jackrusseli uros, ruskeankirjava ja pomppivainen nuorehko otus)
metsämyyrä (tästäkin oli näköhavainto makuuhuoneen ikkunan alta parina päivänä)
mahdollisia/todennäköisiä:
supikoira
kettu
minkki
metsäkauris
kissa
Näkö- ja kuulohavainnon saimme myös palokärjestä ja joistain linnuista, joita kumpikaan meistä ei tunnistanut. Niiden lintujen lisäksi toki myös tutumpia oli näkyvillä. Ja kuulimme (ilmeisesti) tikkojen hakkauskisan, Jussin mukaan siinä oli kyse reviiritaistelusta (Jussi tykkää luontofilmeistä ja sen kyllä huomaa).
Olin jossain määrin pettynyt, että emme nähneet karhun tai ilveksen jälkiä. Niiden näkeminen olisikin ollut tosi onnekasta, kun ei sentään ihan niin keskellä metsää oltu (useampia mökkejä, yleisesti vanhaa maanviljelysseutua Hämeessä). Toisaalta jos jälkiä olisi löytynyt ja esim. puuvaraston läheltä, niin olisin kyllä pelännyt huikeasti paljon enemmän.
Harmittaa suurpetojen ihailijana myöntää, mutta tositilanteessa kuitenkin pelkäisin niitä. Susia en ihan yhtä lailla, koska olen susiaitauksessa nuorempana päässyt vierailemaan pariin otteeseen, ja ne käyttäytyvät kuten koirat, paitsi ovat paljon arempia. Silti pelkäisin kyllä susiakin niiden oikeassa elinympäristössä, kun luonnossa elävät villieläimet eivät kuitenkaan ole tottuneet ihmisiin siinä määrin kuin eläinpuiston otukset.
Käärmeitä ja ampiaisia pelkään kaikkein eniten, mutta niistä ei onneksi ollut vaaraa vielä tähän aikaan vuodesta, kun lunta ja pakkasiakin kerran oli. Käärmekammoni on sentään hellittänyt siten, että ainakaan ajatuksen tasolla rantakäärmeet ja muut myrkyttömät ja ihmiselle vaarattomat lajit eivät enää tunnu niin kauheilta. Se johtuu kansanperinteeseen tutustumisestani ja siitä, kun Jussin shamaani eräässä roolipelissä pystyi muuttumaan rantakäärmeeksi ja mm. matkusti oman shamaanini susihahmon kaulalla “pantana”, kun ei olisi metsän pohjalla pystynyt luikertamaan riittävän nopeasti (Jussi L:n shamaani muuttui sorsaksi, joten sillä oli toisenlaiset kulkutavat).
