Lääkityksellä
Angstailun aika on ohi.;p Kaksi viikkoa mirtatsapiinia on kohta täynnä. Sivuvaikutukset ovat hellittäneet. Uni tulee lääkkeiden kanssa ihan hyvin, mutta myös kestää pitkään. Vakioon tuntuu vaativan reilusti yli 8 tuntia. Toisaalta lääkkeet eivät toimi enää unilääkkeenkaltaisesti, koska vaikutus on lieventynyt. Silti ne rauhoittavat iltaisin. Pelot eivät pysy poissa eikä masennuskaan. Siinä mielessä odotin ehkä liikaa. Todennäköisesti kuitenkin ääritilat kummastakin ovat jääneet kokematta lääkkeen ansiosta. Paniikkia ei ole esiintynyt.
Koen lääkityksen helpottaneen myös siinä, että olen saanut käytyä läpi tiettyjä juttuja. Olin tässä jonkin aikaa pahemmin masentunut, mutta yritän nyt päästä siitä ohi. Tulevaisuus huolestuttaa. Olen miettinyt elämänarvojani siihen liittyen. Ja sitä, millaisiksi arvoni muodostuivat ennen yliopistolle pääsyä. En tiedä saanko koskaan töitä, johtuen työkokemuksen vähäisyydestä. Ja minkälaisia töitä, sekin on iso kysymys. Viihtyisinkö tietynlaisissa töissä, ja miten suuren osan elämästä ja päivästä haluan omistaa työlle? Toisaalta ehkä olenkin vajaakuntoinen, jossain määrin työkyvytön. Sitä tuntuu olevan kovin vaikea ajatella tai myöntää itselleen. Mutta tosiasiassa en tiedä. Opintojen aikana en millään olisi jaksanut käydä töissä, koska opiskelu on vienyt kaikki voimat. Kesätöitä olen hakenut, mutten saanut. Ainoan työhaastattelun mokasin joutumalla paniikkiin kun kysyttiin työkokemuksesta.
En tiedä olisiko minusta tutkijaksi. Proseminaarin ohjaajani mielestä olisi, mikäli pää kestää. Hän toki tietää, koska sain proseminaarin aikaan burn outin, mistä johtuen kävin sen toiseen kertaan ja vasta silloin sain valmiiksi. Entä jos gradu ei olekaan riittävän hyvä jatko-opintoja ajatellen? Mutta onko sillä väliä, jos en kuitenkaan jaksaisi, henkisesti siis? En pysty nytkään 8 tunnin “työpäiviin”, siis opiskelemaan sitä määrää päivässä, paitsi ajoittain. Masennuskausien aikana “työpäivä” jää kokonaan väliin, ja vaihtuu Sims-päiväksi. Masennuksen alkamiselle on aina jokin syy. Tosin sellainen syy, ettei se varmasti normaalilla ihmisellä aiheuttaisi vastaavaa. Ja jos masennuksesta pyrkii pakottamaan itsensä töihin, sillä voi olla varsin ikävät seuraukset. Mielelläni kun on taipumus vaihtaa vapaalle itsekseen, jos en sitä muuten tee.
Vaihtoehtoisesti pyrin elämänhallintaan laihdutuksen kautta. Vaikka se sinänsä olisi tervettä, elämänhallinnan nimissä se ei ole, eikä varsinkaan kun kääntyy joka ikinen kerta syömishäiriöksi. Näin keväisin tuo on hyvin tyypillistä. Johtuu todennäköisesti siitä, että lukukauden lähestyessä loppua tunnen oloni stressaantuneeksi ja kaoottiseksi.
Runopäiväkirja, osa 4
Onko ihminen kokonainen ilman unelmia?
Niitäkin unelmia, joista on parempi luopua
koska todellisuus on tärkeämpi, elämä elettävänä
ja kuvitelmat ovat erikseen.
Mutta aina se on osa itseä,
mitä on joskus haaveillut, kuvitellut, ajatellut, ollut.
Mikä kaikki on tärkeää?
Tukahdutanko puoliani edistääkseni jotain?
Kuvitelma oli aina viallinen, fantasiaa, todellisuus ei ollut samanlaista
kuin halusin ajatella, ja haluaisin. Muistin haluni,
vaan voinko koskaan saada kaikkea?
Minussa elää kolme arkkityyppiä. Olen kaikkea sitä
eikä jokaista halua pysty ruokkimaan samalla kertaa.
Sivuvaikutuksia
Rajumpi huimaus johtuukin ilmeisesti suurimmalta osin mirtatsapiinista. Seuraavia lääkkeen ohjeessa mainittuja sivuvaikutuksia on ilmennyt:
- huimaus, voimakkaimpana näistä
- väsymys, ei ole ollut kovin pahaa
- lihominen, johon vaikutti kyllä yleinen stressitila ennen lääkkeen aloittamista varmasti suurimmalta osin eli stressisyöpöttely
- turvotus? mahdollisesti, en ole varma
Sivuvaikutukset eivät silti ole niin pahoja, ettenkö malttaisi odottaa niiden ohimenoa. Ja hyvät vaikutukset lääkkeellä tuntuvat ainakin tällä hetkellä suuremmilta. On minulle tosi iso juttu, jos sydän ei aina hakkaa kuin viimeistä päivää tietyissä tilanteissa ja jos mieliala ylipäänsä pysyy suhteellisen tasaisena. Kun ulos menoon liittyy paniikkioireita, siitä tulee ikävä muistijälki, jonka ansiosta ulos meno ahdistaa jo valmiiksi. Toivon että tämän lääkkeen turvin pystyisin oppimaan normaalimpaan elämään. Ettei lenkille lähtö olisi aina hirveän ahdistuksen paikka, vaan olisi oikeasti kyse vain siitä, viitsiikö ja jaksaako. Kun koko arkipäivä on välillä taistelua omien ahdistusten kanssa ja toipumista paniikkioireista, se vie myös hirveästi energiaa.
En tiedä kumpi oli ensin, masennus vai ahdistukset ja pelot. Sillä ei taida olla kauheasti väliä, kun molempia on. Masennus on tullut paremmaksi vuosien mittaan, mutta varsinkin ilmeinen kaamosmasennustaipumukseni on ikävä. YTHS:n itsearviointitesti antoi viimeksi tulokseksi pidemmän univaikeusjakson jälkeen keskivaikean masennuksen, vaikka arvio on välillä käynyt lievänkin puolella. Siitä se idea kysellä lääkityksestä tosissaan lähti. Tilanne ei ole ollut nyt ollenkaan yhtä paha kuin joskus, jolloin sain kaikenlaisista itsearviointitesteistä ruksittua jokaisen masennusoireen. Ja vaikea masennus oli kyllä mielestäni ihan varma juttu.
Lyhyesti sanottuna syy siihen, etten aikoinaan hakeutunut hoitoon oli, että halusin kuolla enkä parantua. Toisaalta myös ahdistustilat ja sellainen estivät hakeutumasta lääkäriin. Ja juuri luin esitteen psykosomaattisista oireista, joihin voi kuulua korostunut itse pärjääminen (edelleen minulla on myös joitain muita psykosomaattisia oireita, kuten univaikeuksia). En myöskään kokenut, että olisin ollut oikeutettu hoitoon. Se liittyy huonoon itsearvostukseen, joka on masennukselle tyypillistä. Terapeuttini mukaan olisin tarvinnut kriisihoitoa. Käytännössä kai sairaalahoitoa. Mutta siitä on jo kauan ja olen täällä edelleen, saanut elämänhaluni takaisin, jne.
Suurin ongelma parantumisen suhteen viime vuosina on ehkä ollut se, etten tiedä onko jokin vialla. Ongelmiin on niin tottunut ja turtunut, ettei tiedä enää mikä on normaalia. Ei ole mitään vertailukohtaa, jonka voisi osoittaa muuttuneen. Toipuminen on tuonut paremman tietoisuuden tästä, kun vertailukohtia on ruvennut löytymään. Ja terapiastakin on ollut paljon apua. Tavallaan hullua, miten joutuu kohtaamaan sen, millainen on ihmisenä, tässä iässä. Löytämään itsensä masennuksen kuoren alta. Vaikka toki on aina omalla tavallaan elänyt normaalia elämää ja ollut oma itsensä. Ei mielen sairaus kuitenkaan ole kaikki mitä on.
Ajatuksia yliopistosta, naistutkimuksesta ja tieteestä
Eilen junassa matkalla Turusta kotiin pohdiskelin kaikenlaisia asioita. Olen nyt voinut henkisellä tasolla hyvin, joten voimavaroja on vapautunut työskentelyyn. Gradun käsittelyluku ja disposition uusi versio lähtivät juuri seminaarilaisille, torstaina ovat käsittelyssä.:)
Hyvinvointi johtuu kevään lisäksi ennen kaikkea mirtatsapiinista. Vajaa viikko sitten kävin psykiatrin vastaanotolla keskustelemassa lääkityksestä. Sain reseptin noihin, ovat nukuttavia uuden sukupolven masennuslääkkeitä. Vaikutus on sellainen, mistä olen haaveillut pitkään. Unilääke, jonka rauhoittava vaikutus jatkuu koko seuraavan päivän. Sivuvaikutuksina erityisesti väsymys ja lihominen, huimauskin oli muistaakseni listattu. Kovin pahasti en ole noita sivuvaikutuksia kokenut. Tänään huimaus johtuu pääosin siitä, että jouduin ottamaan vahvan särkylääkkeen. Valitettavasti kuukautiset haittaavat siten työskentelyä aika pahasti.
Mutta asiaan (varsinainen otsikonmukainen pohdintateksti alkaa):
Naistutkimusta vastaan on viime aikoina hyökätty mm. Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksissa. Samalla artikkeleissa kerrotaan hankkeesta perustaa innovaatioyliopisto. Ensinnäkin kyse tuntuu olevan joidenkin luonnontieteilijöiden ajatuksesta, että humanistinen tiede ei ole tiedettä ollenkaan. Naistutkimuksen laitos sijaitsee humanistisessa tiedekunnassa ainakin Helsingissä ja Turussa. Humanistinen tiede ei pyri löytämään absoluuttisia totuuksia, vaikka sinänsä ainakin historiassa tutkimusta tehdään alkuperäislähteitä käyttäen ja samoilla menetelmillä pitäisi päätyä samoihin päätelmiin, jos tutkimus toistettaisiin.
Naistutkimuksen “ongelma” taitaa olla siinä, että eräät tahot eivät ymmärrä filosofiaa (= mistä filosofiassa on ylipäänsä kyse). Judith Butler, Luce Irigaray ja muut parjatut tutkijat kun ovat filosofeja. Naistutkimus ei myöskään ole yhtenäinen tieteenala, vaan lähtökohtaisesti monitieteinen. Sen piirissä opiskellaan feminististä filosofiaa ja näkökulmia, joita voidaan soveltaa oman tieteenalan tutkimuksissa. Irigarayta on turha haukkua julkisuudessa naistutkimuksen “viralliseksi edustajaksi”, kun hänen ajatuksiaan on esitelty vain yhtenä näkökulmana esim. jollain perusopintojen kurssilla. Esitellyt filosofit edustavat usein ristiriitaisia ja vastakkaisia näkemyksiä ja koulukuntia.
Suurempi “ongelma” taitaakin olla, että ainakaan humanistisella puolella ei pyritä lyömään lukkoon absoluuttisen totuuden periaatteita ja sitä, mitä milloinkin sopii tutkimuksissa käsitellä. Tutkijat ja opiskelijat saavat varsin vapaasti tutustua erilaisiin teorioihin ja tehdä omat päätelmänsä. Varsinkin kulttuurihistoriassa ollaan hyvin sallivia sen suhteen, millaista tutkimusta oppiaineessa voi tehdä. Kunhan historiatieteen peruskriteerit täyttyvät. Vapaus tuntuu kyllä olevan joillekin vaikea asia, mikäli opiskelija ei ole sisäistänyt kulttuurihistorian ajattelutapoja – niitä historiatieteen peruskriteereitä. Mitä tahansa ei voi tehdä, vaikka periaatteessa voikin.
Kyse vapaudessa on siitä, miten hyvin pystyy perustelemaan valintansa. Tieteenalan sisällä käydään monenlaisia keskusteluita ja keskustellaan myös siitä, miten tutkimus vaikuttaa yhteiskuntaan. Jos mitään “poliittista” vaikutusta ei olisi, niin olisiko tutkimuksessa oikeastaan mitään sisältöä? Miksi jotain tutkimusta ylipäänsä tehdään? Pitäisikö humanistien puuhastella keskenään, vai tehdä tutkimusta, jolla on annettavaa muillekin? Mitä yliopiston ulkopuolella sitten halutaan tutkimukselta?
Innovaatioyliopiston olen huonon seuraamisen perusteella käsittänyt siten, että valtiovalta haluaa rajoittaa yliopistojen autonomiaa ja tehdä tieteestä hyödyllistä, saattaa tieteen yhteiskunnan palvelukseen (kinuamalla rahoitusta yrityksiltä). Tällä konseptilla pitäisi tuottaa huippuyksilöitä ja huippututkimusta, joiden kautta Suomi saisi mainetta ja vaikutusvaltaa maailmalla. Ehkä olen tullut tässä niputtaneeksi samaan myös valtiovallan pyrkimyksen saada yliopistolaiset enemmän byrokratian piiriin pyörittelemään papereita.
Humanistien huoli on siitä, onko alalla tulevaisuutta, kun sillä ei ole mitään konkreettista annettavaa teknologia-Suomelle. Paitsi tietysti kielipuolella alipalkattuja opettajia, kääntäjiä ja tulkkeja kansainvälistymisen avuksi. Ja niitä opettajia muutenkin. Oma kyyninen huoleni on siitä, millaista humanistista tutkimusta halutaan. Kovasti tykkäisin parantaa maailmaa, jne. vaikuttaa yhteiskunnallisesti. Mutta haluaako maailma kuitenkin vain hymistelyä Suomen suurista sotasaavutuksista? Mahdollisesti viiltävää analyysiä siitä, millaisia rukinlapoja 1700-luvulla tehtiin missäkin osissa Suomea?
Naistutkimuksen vihaajat vihaavat samalla kaikkea monitieteellistä ja innovatiivista, moniarvoista tutkimusta. Heille on mieluiten vain yksiä totuuksia, hyödyllistä keksintöjä tuottavaa tiedettä ja humanistisella puolella niitä eri joukko-osastojen liikkeitä milloin missäkin II Maailmansodan taistelussa. Naistutkimus on helppo hyökkäyskohde, koska feminismi ja filosofia ovat molemmat asioita, joista kovinkaan moni ei näemmä tiedä yhtään mitään. Lisäksi voidaan aina heittää, että entäs miestutkimus, miksi sellaista ei sitten ole. (Kyllä on, mielestäni oppiaineen nimen voisi muutenkin vaihtaa sukupuolentutkimukseksi, näin queer-näkökulmasta.)
Hesarissa luovuustutkija, jonka nimeä en nyt muista, kertoi taannoin matkastaan yhteen Euroopan huippuyliopistoista. Siis yhteen niistä, joiden rinnalle Suomi haluaa, olikohan se Cambridge tai Oxford. Hänen näkemyksensä mukaan ko. yliopistossa tehdään kaikki tavalla, josta Suomessa halutaan eroon. Täällä luova vapaus on tuottamattomuutta, huippuyliopistossa innovatiivista toimintaa.
Mutta Suomessa perinne onkin ollut pitää yliopistoa virkamiesten oppilaitoksena. Yliopisto on tuottanut virkamiehiä valtionhallinnon käyttöön. Euroopan vanhat yliopistot puolestaan ovat sivistysyliopistoja, joilla on ollut vahva autonomia jo keskiajalla. Vaikka toki silloinkin on ollut rajankäyntiä yliopiston ja valtion tai kirkon välillä. Omasta puolestani toimisin mieluiten luovan vapauden ilmapiirissä autonomisessa yliopistomaailmassa, jossa yliopistot kautta maailman muodostavat keskinäisen verkoston.
Tosin Suomessa opintotuki on ylivoimaisen hyvä järjestelmä. Sen vain pitäisi riittää elämiseen oikeasti eikä vain teoriassa. Opintotuki lienee valtiolle hyvä tapa kiristää opiskelijoita haluttuun elämäntyyliin. Tukea rajoittamalla viedään opiskelijoilta “liiallinen” vapaus ja energia yhteiskunnalliseen aktivismiin. Pelkästään pakollisiin opintoihin keskittyvä opiskelija ei pysty aiempien vuosisatojen tapaan heittäytymään esim. vallankumoukselliseen toimintaan.
On mielestäni hyvä kysymys, olisiko demokratiaa olemassa, jos yliopistoälyköt olisivat joutuneet keskittymään paperinpyöritykseen, hyödyllisten keksintöjen rakentamiseen ja absoluuttisten totuuksien vaalimiseen? Olisiko demokratiaa konkreettisesti olemassa ilman Ranskan vallankumousta, vai eläisikö se vain paheksuttuna teoriana?
Outo aika – toinen todellisuus (runopäiväkirja, osa 3)
Ikuisesti liminaalisessa tilassa elää yhteiskunnasta syrjitty. Syrjitty lapsuudestaan, oppinut ulkopuoliseksi. Ulkopuolisuus on ikuisesti liminaalinen tila.
Ihminen on ihminen, ihmiskuntaa, kansalainen, täysivaltainen 18-vuotiaana. Vuosien aikana yritti olla tavallinen, ehkä yrittää vieläkin vaan ei onnistu koskaan. Koska oli päätetty, ettei kaltaisensa ole koskaan yhtä täysivaltainen kuin täysivaltainen kunnon kansalainen – hän on vääränlainen.
Ulkopuolinen on ihminen, joten ihmisenä häntä kohdellaan, samanlaisena. Samuus on harha, todellisuus on harha, ihminen on outo, aikansa outo ja todellisuutensa toinen.
In a Queer Time and Space, kirjasi Judith Halberstam. Having a Queer Truth and Reality, lisään minä.
Rahan valta ja reaalipolitiikka ei koskaan kohtaa mielenterveysongelmaisen arkea. Arkea muidenkaan ulkopuolisten. Ulkopuolisen arjen todellisuuden kohtaa todella ehkä vain toinen ulkopuolinen.
Niinpä ulkopuoliset verkostautuivat ja vertaistukeutuivat. Ja tälläkin runolla oli oudon onnellinen loppu.
Historian etiikka?
Vuoden 1918 sisällissodan muisteloiden uutisoinnista tämä pohdinta varsinaisesti lähti liikkeelle. Jos punaisia tuomittiin vankileireille ja teloitettavaksi oman aikansa lakien ja määräysten mukaan, oliko se oikeudenmukaista? Pitäisikö siitä kohuta enää nykyään? Tätä on julkisuudessa kysytty.
Toisaalta on jo aiemmin ollut puhetta opiskelukavereiden kanssa siitä, voiko esim. Darwinin tai Linnèn tuomita rasistiksi, koska he edustivat omaa aikaansa ja siihen aikaan ei tuollaista käsitettä kuulunut. En kannata tutkimuksessa modernien käsitteiden istuttamista menneiden aikojen henkilöiden identiteetiksi (teoista ja kirjoitusten sisällöstä voi kyllä puhua monella tapaa), mutta voiko moderneja käsitteitä käyttäen puhua noista henkilöistä yleisesti, populaarilla tasolla?
Marjo Kaartinen ja Anu Korhonen ovat kirjoittaneet kirjan Historian kirjoittamisesta, jonka loppupuolella he pohtivat historiantutkimuksen etiikkaa ja poliittisuutta. Lainaan tässä pätkän kyseisestä luvusta.
“Missä siis ovat kunnioittamisen tai edes tuomitsematta jättämisen vaatimuksen rajat? Voiko kunnioittaa ja todeta samalla joukkomurhaajaksi? Täytyykö joukkomurhaajaa kunnioittaa? Pitääkö meidän vain todeta, että keskiajan standardit olivat keskiajalla sellaisia, että kidutus hyväksyttiin? Jos tähän vastataan kyllä, eikö tällaisesta eettisestä relativismista seuraa, että meidän tulee todeta sama 1960-luvun kidutuksesta? Vyyhti on suuri. Thompson peräänkuuluttaa jonkinlaista transsendettia etiikkaa, joka tuomitsee sekä 1700-luvun että 1900-luvun kansanmurhat. Menneisyys voi olla vieras maa, hän toteaa, mutta se ei ole eri planeetta. Kalle Pihlaisen näkemyksen mukaan ei voi olla arvoa, jonka olisi voitava olla arvioinnin ulkopuolella. Historiasta pitää voida ottaa oppia, opettaahan menneisyyttä ei enää voi. Nykypäivää voi muuttaa, menneisyyttä ei.”
Suomessa on myös ajattelutapa, jonka mukaan muualla tapahtuu tai on tapahtunut pahoja tekoja, mutta Suomessa kaikki on hyvin. Varmasti näin on joka maassa. Suomalainen haluaa säilyttää intiantiikerin kuolemasta sukupuuttoon, mutta suomalaiset pedot – ainakin sudet – pitäisi lähestulkoon hävittää (ja loppujen huveta sisäsiittoisuuden seurauksiin).
Suomalainen tuomitsee Guantanamon vankileirin ja kuolemanrangaistuksen, mutta pitää sisällissodan hävinneiden punaisten kohtaloa oikeudenmukaisena. Tuossa tietysti on kyse siitä, voiko historian toimijat tuomita moraalisesti. Sama pohdinta koskee tulevaisuutta – voiko tulevaisuudessa tuomita tämän päivän pahat teot, vai pitäisikö ne nähdä oman aikansa oikeuskäsityksen näkökulmasta?
Kumouksellista kauhua
Käytän tässä sanaa kumouksellinen Judith Butlerin termin subversion suomennoksena Gender Troublen suomennoksen esimerkin mukaan. Kumouksellisuus on siis kytköksissä queer-teemoihin, ei valtiollisen tason vallankumoukseen. Vaikka isoista asioista pervo-kumouksellisuudessakin on kyse.;)
Teini-ikäisestä saakka kauhua harrastettuani oli pakko ruveta seuraamaan myös Nelosen perjantaisarjaa Masters of Horror. Siinä joka jakso on itsenäinen tarina, kauhukirjallisuuden suurten nimien teksteihin perustuva. Pari ensimmäistä jaksoa olivat pettymys. Ihan ensimmäinen toki sinänsä hauska, survival-fanaatikko mies opetti tyttöystävälleen selviytymisniksejä, joiden avulla nainen myöhemmin listi sekä poikaystävänsä että hullun sarjamurhaajan. Toisen jakson sovitus H.P. Lovecraftin novellista oli sen sijaan todellinen pohjanoteeraus, jossa ei ollut hippustakaan alkuperäistekstin henkeä. Toki insinööripuoliskon kanssa revimme huumoria siitä, miten Suuret Muinaiset sotkevat CAD-ohjelmistoa (Miskatonic University on näemmä sittemmin ruvennut kouluttamaan myös suunnitteluinsinöörejä – mikä sattuu olemaan Jussin ammatti).
Jätin joksikin aikaa katsomatta koko sarjaa täysin pettyneenä, mutta Irakin sodassa kaatuneiden sotilaiden palattua zombeina äänestämään demokraatteja USA:n vaaleissa (republikaanit olivat “mananneet” sotilaat ylös haudoistaan, mutta zombeja ei kiinnostanutkaan esittää isänmaallista uhoa ja sodan puolustusta, vaan lähtivät äänestämään ihan väärin), innostus nousi taas. Perinteisellä tavalla (kauhunovellien mittakaavassa) hupaisa jakso oli se, jossa Saatanan/demonin kuolleista herättämä teinipoika järjestikin loppujen lopuksi itselleen kuolleista herätetyn tyttöystävän ja itsekkäät vanhempansa hautaan. Onnellinen loppu siis.
Lesboja, zombeja ja pervoseksiä
Tässä kuitenkin ajattelin puhua parista hiljattain esitetystä jaksosta. Valitettavasti digiboksin nauhoitus oli taas leikannut toisesta loppuminuutin pois, joten voin puhua vain 99% prosentista sitä jaksoa. Ensimmäisessä (josta se loppuminuutti puuttui) päähenkilö oli nörttimäinen hyönteistutkija-lesbo, joka sai postipaketissa oudon suuren hyönteisen. Hyönteistutkijan naisonni tuppasi olemaan aina huono, koska kumppaniehdokkaat kaikkosivat nähtyään lemmikkikokoelman. Biologian laitoksella hengaili pitkätukkainen friikki taiteilijatyttö, jonka kanssa viimein synkkasi. Taiteilijatytön isä kun sattui olemaan myös hyönteistutkija.
Pariskunnan muutettua yhteen, se outo iso hyönteinen oli päässyt karkuun terraariostaan ja pisti taiteilijatyttöä. Myöhemmin harvinaisen pervossa kohtauksessa hyönteinen harrasti seksiä kyseisen tytön kanssa. Välillä se kävi pistämässä poskeensa foobikko-naapurin pomeranianin (koira). Hyönteinen paljastui ilkeän isän lähettämäksi loiseksi, jonka oli tarkoitus hälventää tyttären rakkaus itseään vanhempaan naiseen (tekemällä nainen epämiellyttäväksi). Mutta taiteilijatyttö joutuikin uhriksi ja rupesi itse muuttumaan osittain hyönteiseksi. Hyönteispuoleen kuului agressiivisuus, joka sai tytön uhoilemaan rivosti foobikko-naapurille ja työntämään tämän alas portaita. Lopulta hyönteinen pisti myös hyönteistutkija-naista, ja loppukohtauksessa molemmat istuivat sohvalla käsi kädessä onnellisen näköisinä mahat pystyssä raskaana hyönteiselle.
Viimeisin jakso perustui Clive Barkerin tekstiin. Siinä tapahtumat sijoittuivat 1800-luvulle, jolloin mökin yksinäinen nainen kertoi raa’an tarinan miehelle, joka oli tullut pyytämään rakkaan vaimonsa kuolleista herättämistä. Mökin naisen kun kerrottiin olevan necromancer, kuolleista herättäjä (oli suomennettu manaajaksi, mutta minusta tuo suomennos on harhaanjohtava, manaaja kun kauhun yhteydessä yleensä liittyy Manaajaan ja riivaajien karkottamiseen). Mökin nainen kysyi, rakastiko mies todella vaimoaan niin paljon, että olisi valmis kohtaamaan seuraukset.
Tarinassa nuori lääketieteen opiskelija halusi oppia tieteellistä kuolleista herättämistä. Hän kohtasi necromancerin, jonka maagisiin kykyihin suhtautui epäilevästi. Mutta eräällä matkallaan nuori mies jäi yöksi taloon, jonka isäntä oli vanha ja vaimonsa nuori ja kaunis. Pariskunnalla oli myös lapsi, mutta se ei ollut vanhan miehen, vaan vaimon edellisen miehen, joka oli kuollut. Lääketieteen opiskelija eli nuori mies himoitsi kaunista vaimoa, mutta käyttäytyi silti säätynsä mukaisesti eikä tehnyt mitään. Ei silti oikein meinannut saada unta.
Yöllä taloon tuli nuoren miehen aiemmin tapaama necromancer, jonka mukaan vaimo lähti hautausmaalle. Selvisi, että vanha isäntä oli maksanut necromancerille, jotta tämä herättäisi henkiin vaimon ensimmäisen miehen. Itse vanhus ei kyennyt tyydyttämään nuoren vaimonsa haluja. Lääketieteen opiskelijan oli sitten pakko päästä hautausmaalle estämään hirveydet – klassisen viktoriaanisen kauhistuneena moisista luonnottomuuksista. Vaimo siellä pitikin ryhmäseksiorgioita koko hautausmaan zombi-köörin kanssa. Viktoriaaniselle herrasmiehelle se oli ihan liikaa, ja hän ampui necromancerin. Zombit repivät vanhan isännän vatsan kappaleiksi.
Lääketieteen opiskelija pelastui paikalta nuoren vaimon kanssa. Kotona tämä meni hoitamaan vauvaansa, joka olikin zombi! Vauva sitten puri miehen kuoliaaksi. Lopuksi siirryttiin takaisin mökin naiseen. Tarinaa kuunnellut mies oli aivan kauhuissaan, eikä enää halunnut vaimoaan herätettäväksi henkiin. Nainen totesi, että rakkautesi ei sitten tainnutkaan olla niin syvää kuin kuvittelit. Miehellä sen verran järki pelasi, että hän rupesi miettimään, miten nainen oikein tunsi tuollaisen tarinan (henkiinjääneitä kun oli vain yksi, ellei epäkuolleita lasketa). Paljastui, että necromancer-nainen oli kuin olikin se tarinan nuori ja kaunis vaimo. Zombi-vauvakin oli voimissaan, lisäksi mökissä asuivat naisen ensimmäinen aviomies, vanha mies ja lääketieteen opiskelija. Nainen oli onnistunut kehittämään toimivan polyamorisen suhteen kolmen zombin kanssa. Onnellinen loppu siis tässäkin jaksossa.
Kauhukirjailijat ja sukupuoli
Clive Barkerin tuntien tekstin sankari oli nimenomaan nainen, koska niin Barkerin tarinoissa aina on. En ole koko hänen tuotantoaan lukenut, mutta Veren kirjoista (novellikokoelmia) kaikki suomennetut sekä pari romaania. Barkerilla on hyvin omintakeinen ihmiskuva, jossa naiset ovat aina hyviksiä ja sankareita – sillä ovatko he samalla hirviöitä tai jotain, ei ole merkitystä. Tarinat ovat muutenkin aina raakoja, verta ja suolenpätkiä ei todellakaan puutu. Clive Barker on siis mies, ainakin biologisesti, hän oli mukana yhdessä Sormusten herra -elokuvien DVD:llä julkaistuista dokumenteista. Vaikutti varsin persoonalliselta tyypiltä.
Parhaiten Veren kirjojen novelleista on New Yorkin metron teurastajan ja klassikko Sianveren bluesin lisäksi jäänyt mieleeni tarina, jossa esihistoriallinen hirviö listi kaikki miehet ja lapset. Kuukautisverta vuodattaviin naisiin se ei koskenut, koska nämä olivat hirviölle pyhiä. Lopulta se saatiin taltutettua maakuoppaansa muinaisen jumalatar-patsaan avulla.
H.P. Lovecraftilla on kutakuinkin päinvastainen suhtautuminen, hänelle naiset tuntuvat olevan mitättömiä statisteja, jos naisia ylipäänsä novelleissa kuvataan ollenkaan. Lovecraftin sankarit ovat keskiluokkaisia sivistyneistön miehiä, jotka tosin osoittautuvat avuttomiksi yliluonnollisten kauhujen tai Suurten Muinaisten edessä. Lovecraft oli toki oman aikansa kasvatti, joten en häntä rupea sen enempää arvostelemaan.
Nykyään Lovecraftin luomista hahmoista sankarillisimmaksi on kuitenkin kohonnut Cthulhu, ihmiskuntaa ja mahdollisesti maapalloakin vanhempi olio, joka nukkuu ikuista untaan R’hlyehissä (mahdoinkohan kirjoittaa oikein?). Spinoffina tuotoksista esiintyy ihmisen nahkaan sidottu kirja Necronomicon ja suurin julkkis taitaa olla Lovecraft-otusten klooni Alien (se ei ole Lovecraftin tuotantoa, mutta on saamani tiedon mukaan kirjoitettu Cthulhun ja kumppanien pohjalta). Omanlaistaan kumouksellisuutta sekin, että alien-mamma (siis hirviö, sehän on naaras) oli mukana Turun 2003 Finnconin äänestyksessä seksikkäimmistä scifi/fantasia -naisista. En muista voittiko se peräti, mutta ainakin itse äänestin sitä.
Oikea hevosihminen…
Olen kai nyt viimein oikea hevosihminen, koska:
- olen pudonnut
- olen pudonnut siten, että jouduin sairaalan ensiapuun (jalka kipsattiin)
- hevonen on hieman rutannut minua seinää vasten (ei tarkoituksella, vaan vahingossa)
- hevonen on tallannut jalalleni vahingossa (ja poni myös!)
- hevonen on purrut minua (ja poni myös!)
- hevonen on potkaissut minua – tosin ei tähdännyt minuun vaan toiseen hevoseen joka väisti, ja jouduin vahingossa uhriksi (osui reiteen, onneksi ei täysillä kun oli 800-kiloinen jötkäle varustettuna hokkikengillä, tuntuu olevan vain lihasvamma eikä kovin paha)
Hardcore-hevosihminen minusta tulee siinä vaiheessa, jos esim. pelastun tallautumasta hevosen jalkoihin siten, että vain sormi irtoaa kun heppa talloo käden päälle. (Tuossa tositapauksessa sormi saatiin käsittääkseni ommeltua takaisin. Se tosiaan oli pieni vahinko verrattuna siihen, mitä olisi voinut käydä. Ja osoittaa, ettei hevonen juuri tarkoituksella tallo ihmistä, kädelle se oli osunut vahingossa.)
Kuten totesin Jussille eilen, joskus mietityttää harrastuksen fiksuus. Että maksaa siitä ilosta, että on säännöllisesti vaarassa päätyä sairaslomalle ja pahimmillaan sinne ensiapuklinikalle. Jos ei putoa selästä, niin sattuu jotain muuta. Ja putoamisetkin ovat vain ajan kysymys – kokonaan niitä ei voi välttää. Siksi meillä on turvakypärät ja turvaliivit. Ja opettelemme pitämään kantapään alhaalla, ettei korollisista jalkineista huolimatta jalka menisi jalustimesta läpi. Siksi on myös suunniteltu turvajalustimia.
Sauvakävely olisi huomattavasti vaarattomampi laji, jos vain haluaisi harrastaa rentouttavaa ulkoilua. Nilkat siinäkin olisivat vaarassa, ehkä myös polvet. Mutta Jussi kiteytti lajivalinnan hyvin: sauvakävely on helvetin tylsää.
Taas paniikkikohtaus
Tänään sain varmaan selkeimmän paniikkikohtauksen tähän asti. Olin ottanut astmalääkkeen aamulla, ja keuhkojen toiminta oli ihan hyvä koko päivän. Vaikka käytännössä oli kyse muista pienemmistä murheista, niin laajemmin murehdinta koski raha-asioita. Mitä siinä yhdessä vaiheessa sitten rupesin miettimään. Eli on se suhteellisen iso juttu kuitenkin, vaikka pienestä (kengistä) muuten kyse.
Paniikki ei alkanut äkillisesti, vaan tuli vähitellen, kuin migreenikohtaus (kuulemma minulla on aurallinen migreeni, en tiedä tuleeko se muilla äkillisemmin, mutta itse huomaan vähäiset oireet alun merkkinä ja toisaalta on jo vaikka edellisenä päivänä voinut olla heikko olo, ennen oireiden alkua tulee myös huimausta). Nopeammin se paniikkikohtaus silti toimii, mutta tiedän olleeni jo valmiiksi hieman ahdistunut, koska muistelin koiria, erityisesti Sulttaania (jonka kuolemasta tulee tänä vuonna 10 vuotta täyteen).
Kun paniikki oli kunnolla päällä, menin aika lailla toimintakyvyttömäksi. Huimasi, ja tuntui etten saa kunnolla henkeä. Istuin alas, nappasin pari rauhoittavaa (käsikauppalääkkeitä, lääkityksestähän oli tarkoitus mennä juttelemaan, olen jo varannut ajan) ja selailin nettikeskusteluita ja Facebookia. Harmittaa, etten tänään saanut mitään erityisen hyödyllistä aikaan (ehkä lääkityksestä olisi apua?). Ja mietin tallilla myös, miten paniikkioloni ja muu mielenterveyden epävakaus ehkä vaikuttaa. Kohtaus oli siinä vaiheessa jo mennyt ohi tosin.
Manderlay
Katsoimme Jussin kanssa viimein digiboksin nauhoituksista Lars von Trierin elokuvan Manderlay. Se oli jatkoa Dogvillelle, ja ties vaikka tulisi lisääkin noita jatko-osia.
Olen Dogvillen uudelleenkatsonnan ja nyt Manderlayn myötä ruvennut arvostamaan von Trieriä enemmän. Aiemmin pidin häntä kammottavien ihmisluonnon tutkielmien tekijänä – leffojen, joita oli tosi ahdistava katsoa. Dogville oli ohjelmassa elokuva-analyysin verkkokurssilla, ja kurssiin liittyvien tulkintaharjoitusten myötä se avautui minulle aivan uudella tavalla. Lisäksi Dogville oli upeasti näytelty. Huikeaa kykyä esittää esim. oven avaamista, kun ovea ei ole, vain valkoiset viivat studion lattiassa.
Dogville oli ehkä elokuvana parempi, mutta taisin silti pitää lopulta Manderlaysta enemmän. Se oli von Trierin linjaan nähden kevyttä kamaa. Toisaalta tapahtumat itsessään olivat niin karmeita, ettei niitä olisi tarvinnut höystää millään erityisillä kidutuskohtauksilla tms. Lisäksi aiemmat näkemäni von Trierit ovat olleet enemmän niitä ihmisluonnon tutkielmia, kun taas Manderlay oli yhteiskunnallisempi. Toki siinäkin pohjimmiltaan oli kyse ihmisluonnosta.
Manderlayssa Grace on edelleen idealisti, vaikka luulin hänen muuttuneen Dogvillen lopun myötä. Gracen tehtäväksi tässä elokuvassa tulee mustien orjien vapauttaminen plantaasilta, joka tuntuu jämähtäneen 70 vuoden takaiseen aikaan. Mutta voiko gansterijoukko pakottaa aseilla uhaten alistetun kansanosan vapautumaan ja siirtymään demokratiaan? Mitä tapahtuu, kun hyväntahtoinen idealisti tulee ajamaan tasa-arvoa paikkaan, jonka toiminnasta hänellä ei ole mitään tietoa?
Manderlay oli mielestäni hyvin yleispätevä tutkielma monesta ajankohtaisesta aiheesta. Toki se oli pätevä myös orjuuden tarkastelussa ja USA:n historian suhteen. Ja mitä orjuuden ajan jälkeen on tapahtunut – ovatko mustat todella koskaan saavuttaneet tasa-arvoa valkoisten kanssa?
Ehkä laajin tarkasteltu ongelma on yleisesti ottaen se, mitä länsimaalaisten valkoihoisten pitäisi tehdä menneisyydessä aiheuttamilleen ongelmille? Eli pitäisikö tehdä jotain, vai antaa menneisyydessä alistettujen kansojen/kansanosien vihdoin elää vapaasti omaa elämäänsä ja ratkoa omat ongelmansa? Laajalti kyse on yhtä lailla rasisteista kuin idealistien kyvyttömyydestä nähdä alistetut itsenäisinä aikuisina ihmisinä. Rasistille kyse ei oikeastaan ole edes ihmisistä, idealistille puolestaan alistetut ovat hoivattavia lapsi-aikuisia, jotka eivät itse ymmärrä omaa parastaan.
Idealistille alkuperäiskansa = hyvä, moderni länsimainen yhteiskunta = paha, erityisesti kun puhutaan USA:sta ja kapitalismista. USA levittää pahaa kapitalismiaan ja pinnallista roskakulttuuriaan esim. McDonald’sien muodossa eri puolille maailmaa. Niinpä eurooppalaisten älyllisten ihmisten pitäisi suojella muiden maanosien ihmisiä tuolta pahuudelta. Kukaan ei silloin tule pohtineeksi, haluavatko muiden maanosien entiset alistetut kansat syödä McDonald’sin hampurilaisia vai eivät. Pikaruoka = paha (hassua kyllä, japanilainen pikaruoka sushi on ilmeisesti silti hyvisruokaa, vaikka kaikki muu pikakulttuuri onkin pahishommia), jonka ei saa antaa turmella entisten alistettujen kansojen arvokkaita alkuperäiskulttuureita! Ne alkuperäiskulttuurit pitäisi saattaa voimaan kaikkialla täydessä mittakaavassa, että eurooppalaiselle älylliselle traveller-turistille olisi näkemisen arvoisia vierailupaikkoja.
Muotoilimme Jussin kanssa myös valistunutta arvausta siitä, mikä mahtaisi yhdistää kaikkia kulttuureita ja aikoja. Onko jotain, mikä olisi kaikille ihmisille yhteistä jossain muodossa? Vastauksena arvelimme, että jos kivikauden ihminen matkustaisi aikakoneella nykypäivän Suomeen, hän viihtyisi hyvin diskossa pomppimassa rytmimusiikin tahtiin, vetämässä päänsä täyteen erilaisilla viinaksilla, harrastamassa kaikenlaista seksiä, sekä syöpöttelemässä rasvaisia ja makeita ruokia. Muulta osin esim. yhteiskuntajärjestys mahtaisi olla aikamoista hepreaa täysin erilaisen kulttuurin edustajalle. Jotkin asiat eivät taida olla muuttuneet viimeisten tuhansien vuosien aikana – kivikauden ihminen elää meissä jokaisessa, joten on ehkä turha spekuloida aikamatkustuksella.
Alkuperäisen aiheen eli Manderlayn suhteen voisi todeta, että paljon ei myöskään ole muuttunut 1700-luvun jälkeen. Tai ehkä pitäisi puhua jo varhemmista ajoista, vedoten esim. Michel de Montaignen 1500-luvun lopulla kirjoittamaan esseeseen “On Cannibals“. Rasismi ja alkuperäiskansojen idealistinen puolustaminen ovat hyvin vanhoja asioita. Ja saman asian kaksi puolta, jos ajattelee nykyisten teorioiden puitteissa. Intiaanien hyvyyteen, viisauteen ja viattomuuteen vetoava on yhtä lailla alistaja kuin rasisti. Kyse on vain erilaisesta retoriikasta. Pohjimmiltaan kumpikin näkee alistetun kansan Toisena, erilaisena kuin länsimaiset valkoihoiset, enemmän lapsina kuin aikuisina, ei täysivaltaisina tai itsenäisinä kansalaisina.
Lyhyesti sanottuna Manderlay herätti monenlaisia ja monitahoisia kysymyksiä, johti erilaisiin pohdintoihin ja jonkinlaiseen itseruoskintaan. Siitä syystä käsittelen tässäkin nimenomaan idealismia, en niinkään avointa rasismia.
Hyviä kirjoja:
Jahoda, Gustav: Images of Savages (linkki Google Books -palveluun, jossa voi lukea otteita kirjasta)
Kaartinen, Marjo: Neekerikammo (linkki Kumppani-lehden artikkeliin ko. kirjasta)
