Sivuvaikutuksia
Rajumpi huimaus johtuukin ilmeisesti suurimmalta osin mirtatsapiinista. Seuraavia lääkkeen ohjeessa mainittuja sivuvaikutuksia on ilmennyt:
- huimaus, voimakkaimpana näistä
- väsymys, ei ole ollut kovin pahaa
- lihominen, johon vaikutti kyllä yleinen stressitila ennen lääkkeen aloittamista varmasti suurimmalta osin eli stressisyöpöttely
- turvotus? mahdollisesti, en ole varma
Sivuvaikutukset eivät silti ole niin pahoja, ettenkö malttaisi odottaa niiden ohimenoa. Ja hyvät vaikutukset lääkkeellä tuntuvat ainakin tällä hetkellä suuremmilta. On minulle tosi iso juttu, jos sydän ei aina hakkaa kuin viimeistä päivää tietyissä tilanteissa ja jos mieliala ylipäänsä pysyy suhteellisen tasaisena. Kun ulos menoon liittyy paniikkioireita, siitä tulee ikävä muistijälki, jonka ansiosta ulos meno ahdistaa jo valmiiksi. Toivon että tämän lääkkeen turvin pystyisin oppimaan normaalimpaan elämään. Ettei lenkille lähtö olisi aina hirveän ahdistuksen paikka, vaan olisi oikeasti kyse vain siitä, viitsiikö ja jaksaako. Kun koko arkipäivä on välillä taistelua omien ahdistusten kanssa ja toipumista paniikkioireista, se vie myös hirveästi energiaa.
En tiedä kumpi oli ensin, masennus vai ahdistukset ja pelot. Sillä ei taida olla kauheasti väliä, kun molempia on. Masennus on tullut paremmaksi vuosien mittaan, mutta varsinkin ilmeinen kaamosmasennustaipumukseni on ikävä. YTHS:n itsearviointitesti antoi viimeksi tulokseksi pidemmän univaikeusjakson jälkeen keskivaikean masennuksen, vaikka arvio on välillä käynyt lievänkin puolella. Siitä se idea kysellä lääkityksestä tosissaan lähti. Tilanne ei ole ollut nyt ollenkaan yhtä paha kuin joskus, jolloin sain kaikenlaisista itsearviointitesteistä ruksittua jokaisen masennusoireen. Ja vaikea masennus oli kyllä mielestäni ihan varma juttu.
Lyhyesti sanottuna syy siihen, etten aikoinaan hakeutunut hoitoon oli, että halusin kuolla enkä parantua. Toisaalta myös ahdistustilat ja sellainen estivät hakeutumasta lääkäriin. Ja juuri luin esitteen psykosomaattisista oireista, joihin voi kuulua korostunut itse pärjääminen (edelleen minulla on myös joitain muita psykosomaattisia oireita, kuten univaikeuksia). En myöskään kokenut, että olisin ollut oikeutettu hoitoon. Se liittyy huonoon itsearvostukseen, joka on masennukselle tyypillistä. Terapeuttini mukaan olisin tarvinnut kriisihoitoa. Käytännössä kai sairaalahoitoa. Mutta siitä on jo kauan ja olen täällä edelleen, saanut elämänhaluni takaisin, jne.
Suurin ongelma parantumisen suhteen viime vuosina on ehkä ollut se, etten tiedä onko jokin vialla. Ongelmiin on niin tottunut ja turtunut, ettei tiedä enää mikä on normaalia. Ei ole mitään vertailukohtaa, jonka voisi osoittaa muuttuneen. Toipuminen on tuonut paremman tietoisuuden tästä, kun vertailukohtia on ruvennut löytymään. Ja terapiastakin on ollut paljon apua. Tavallaan hullua, miten joutuu kohtaamaan sen, millainen on ihmisenä, tässä iässä. Löytämään itsensä masennuksen kuoren alta. Vaikka toki on aina omalla tavallaan elänyt normaalia elämää ja ollut oma itsensä. Ei mielen sairaus kuitenkaan ole kaikki mitä on.
