Rutinaa kirjakäännöksistä ja vähän muuta
Tarkoitukseni on ollut kirjoittaa Finnconissa heränneistä ajatuksista, mutta niitä tulee tänne joskus hieman myöhemmin.
Luen juuri ei-kovin-kaksista ruotsalaisdekkaria. Siinä esiintyy paljon pappeja, onhan kyse murhatusta papin perheestä. Jussi googletti sanan komminister, koska epäilin, että suomessa ei esiinny sanaa komministeri. Löytyihän se, apupappia tarkoittaa. Luulisi, ettei kääntäjälle olisi turhan ylivoimaista selvittää suomennosta sanalle, joka esiintyy kirjassa monta kertaa. En tiedä mikä on Suomen kirkossa oikea virkanimike, mutta apupappi kelpaisi kyllä ainakin minulle paremmin kuin mitään sanomaton komministeri.
Annie Proulx sentään on kirjallisesti laadukkaiden teosten maineessa, ja ansiosta. Erityisesti tätä taustaa vasten luulisi, ettei suomennokseen päästettäisi törkeitä mokia. Oman luonnontieteellisen tietämykseni mukaan esim. Wyomingissa elää leijonia vain eläintarhoissa, mutta kääntäjä on päättänyt, että alueella majailee paljon villejä vuorileijonia. Jälleen sana, joka esiintyy monta kertaa. Googlea ei tarvita avuksi, koska amatöörikin tietää, että mountain lion kääntyy suomeksi puuma.
Appalooset voin antaa anteeksi, vaikka appaloosejen sijaan olen kuullut puhuttavan appaloosista (yksikössä sana on appaloosa, ei appaloose). Kyseessä on hevosrotu. Mutta mielestäni suitset kuuluu sanana yleissanastoon ja yleissivistykseen. Ei suitsi tai mikään muukaan omituinen väännös.
Toisaalta nykyään ei aina tiedä, mitä toimittaja tai joku muu hevosista mitään tietämätön tarkoittaa puhuessaan valjastamisesta (pitäisi tarkoittaa kärryjen eteen valjastamista, jolloin hevoselle laitetaan valjaat, mutta usein joillekin tarkoittaa suitsimista ja satuloimista). Puhumattakaan klassisesta mokasta, jossa esim. Englannin Ascotissa juostaan perinteiset ravikilpailut. Maallikolle hevonen juoksee, tekipä se mitä vain, eikä Suomessa ole laukkakilpailuita, vaikka niitä maailmalla harrastetaankin.
Itseäni hämää myös, kun risuestelaukka on käännetty estekilpailuksi tai esteratsastukseksi. Kyse on kuitenkin täysin eri lajista. Muistaakseni risuestelaukka on englanniksi steeplechase, estekilpailu/esteratsastus ainakin on showjumping. En nyt mene vannomaan, mutta muistaakseni Dick Francisin dekkareiden käännöksissä oli tämä moka – joka on merkittävä, koska etsivänä on entinen jockey ja jutut sijoittuvat laukkakilpailujen maailmaan.
On eri juttu, jos kirjassa ko. sana esiintyy vain kerran tai pari, eikä se ole teoksessa keskeinen. Mutta kun puhutaan teokseen ja sen kuvaamaan miljööseen oleellisesti kuuluvasta asiasta, josta puhutaan monta kertaa, pitäisi kääntäjän nähdä mielestäni sen verran vaivaa, että ainakin yrittää Googlella etsiä mistä on kyse. Toimittajilla on tietysti aikataulunsa, eikä kukaan voi tuntea jotain aihepiiriä täydellisesti, mutta onko sitten oikein, että vähänkään alkeellisia juttuja hevosista tietäville tulee olo, että mistä ihmeestä se toimittaja nyt taas kirjoittaa?
Oma lukunsa ovat sitten tietysti esim. fantasiakirjailijat, joiden tapaa kirjoittaa hevosista ja ratsastuksesta Robert Heinlein on irvaillut teoksessaan Glory Road (hevoset eivät siinä ole oikeastaan hevosia, vaan ihmeotuksia, joilla on tavattoman mukavaa matkustaa, ja ne jaksavat samaa vauhtia vaikka ympäri vuorokauden väsymättä, selässä voi jopa nukkua, jne.). Mutta siinä ei ole kyse käännösmokista, vaan kirjailijan tarpeesta saada aikaan meneviä juttuja. Sama kuin seikkailutarinoissa, erityisesti elokuvissa, joissa hevosen selkään hypätään jostain korkealta tai suoraan takaa, jne.
Fiktiiviset hevoset eivät koskaan lakoa alta selkävaivojen takia tai pukita, kun ne pelästyvät outoa selkään osumista. Fiktiivisten hevosten satulassa ei koskaan tule hiertymiä, eivätkä ratsastajan nilkat ja polvet väsy. Ne eivät ikinä säpsyile mitään, eikä niillä ole omaa tahtoa, joten selässä ei tarvitse olla valppaana eikä hevosia oikeasti tarvitse edes ratsastaa. Fiktiivisellä hevosella aloittelijakin voi tehdä huimia temppuja ja laukata pitkin maita ja mantuja. Aloittelijan tasapaino ei koskaan petä, ja hän osaa ikään kuin luonnostaan kaiken, eikä hevonen koskaan yritä käyttää aloittelijan osaamattomuutta hyväkseen ja tehdä mitä sitä itseään huvittaa… Luonnollisesti fiktiivisten hevosten selässä ketään ei koskaan pelota, eivätkä fiktiiviset hevoset ikinä lähde ryöstämään laukassa, vaikka niitä laukkuutettaisiin porukalla. Pystyyn nouseva hevonen ei koskaan kaadu taaksepäin, vaikka selässä olisi aloittelija (ja hevoset nousevat pystyyn muutenkin yhtenään, onneksi se on vain fiktiota suurimmassa osassa tapauksia, koska pystyynnouseminen voisi oikeasti olla tosi vaarallista – osa hevosista/hevosroduista on tosin herkempiä, ja voi reagoida esim. ristiriitaisiin apuihin tuolla tavalla, mutta aloittelijoita ei päästetäkään sellaisten hevosten selkään).
Elokuvassa Tähtisumua aloittelija nappaa vaunujen edestä paksun työhevosen, joka on siis toiminut vetohevosena, ja taikoo jostain sen selkään satulan (missään aiemmassa vaiheessa elokuvaa satulaa ei näy mailla eikä halmeilla, joten sen on pakko tulla tyhjästä). Toki kyse on maagisesta maailmasta, joten satulan voi hyvinkin taikoa siihen mahdollisesti tottumattoman, ison ja vahvan hevosen selkään, jonka aloittelija ilmeisesti saa myös välittömästi opetettua ratsuksi. Sen jälkeen aloittelija voikin lähteä kiitolaukkaamaan maastoon (eikä korollisia jalkineita, kypärää ja turvaliiviä tietenkään ole *virn*). Hän hallitsee hevosen täysin, vaikka paksut työhevoset ovat tunnetusti jääräpäisiä ja niillä on runsaasti omaa tahtoa (se on tehnyt niistä hyviä työhevosia, jotka selviävät yksinkin vaikeissa paikoissa). Joka tätä epäilee, saa puolestani kokeilla saada Pullan menemään laukkaa silloin kun sitä ei huvita.
Pullasta puheen ollen fiktiiviset hevoset eivät myöskään ikinä napsi herkkuja ohimennen, vaikka menisivät millaisessa tuoreen vihreän ruuan paratiisissa. Pulla on sikäli oikea fantasiahevonen, että se tuskin koskaan ryöstää. Mieluummin se etsiytyy jonnekin, missä on ruokaa (ja varsinkaan aloittelijan voi olla vaikea saada sitä pois niistä paikoista). Mutta ei yksikään hevonen pysty vastustamaan sitä, kun ruoka tunkee suuhun, eli heinä tms. on sopivalla korkeudella.
Maailma on erilainen hevosihmisen silmin. Palatakseni vielä Finnconiin, olen selvittänyt, missä vaiheessa henkilö tietää viettäneensä enemmän aikaa tallilla kuin alakulttuurien parissa. Toki siinä vaiheessa, kun goottihousujen remmeistä tulee mieleen loimen jalkaremmit.xD On nykyään vaikea pitää naama peruslukemilla kyseisiä housuja nähdessäni. Niissä loimissa on niin runsaasti hienoja jalkaremmejä.
