Metsän henget ja historiakäsitykset
Luin juuri äskettäin uudestaan Robert Holdstockin Metsän henget. Edellisestä lukukerrasta oli n. 10 vuotta, ja paljon enemmän kirjasta aukesi uuden luennan myötä. Pidin siitä aiemminkin, mutta nyt ymmärrän paremmin.
Kirja toi mieleeni aikoinaan verkkokurssilla modernien myyttien herättämät ajatukset. Kirjailija, joka menestyksellisesti käyttää valikoimaa erilaisia myyttejä, myös luo uusia. Modernia mytologiaa ovat esim. Sormusten herran hahmot. Erityisesti elokuvat tekevät myyttihahmoista laajalle levinneitä. Ilmiö sinänsä ei ole mitenkään uusi. Keskiajalla muistaakseni Aisopoksen eläinsadut levisivät ympäri Eurooppaa. Nykyään niitä esitellään kunkin maan perinnesatukokoelmissa. Ei ole mitenkään sattumaa, että ”suomalainen” ja ”liettulainen” eläinsatu muistuttavat toisiaan.
Metsän henkien mytago-metsän ytimessä on kolmen kuninkaanpojan (kolmen veljeksen) alkuperäinen versio. Lähtökohta, josta kaikki myöhemmät versiot ovat kotoisin. Varhaisin tarina ajoittuu jääkauden lopulle, aikaan n. 12 000 vuotta sitten.
Holdstockin kirjoista erityisesti Alkumetsä ja Metsän henget ovat humanistista scifiä. Holdstockin kirjojen monipuoliset maailmat muistuttavat Umberto Econ vastaavia. Joka tapauksessa kysymyksiä herää. Onko kaikella alkua, ja onko alun etsiminen mielekäs tai mahdollinen lähtökohta? Pitääkö Norbert Eliaksen sivilisoitumisprosessi paikkansa? Kulkeeko ihmiskunta brutaalista menneisyydestä kohti sivilisoitumista? Miksi menneisyys ja ”alkukantaiset” heimot kuvataan aina niin brutaaleina? Entä jos ajateltaisiin nykyihmistä suhteellisen valmiina pakettina jo 40 000 vuotta sitten? Onko meidän ja tuon ajan ihmisten välillä oikeasti niin suuri ero, kuin Holdstock antaa ymmärtää?
Holdstockin Merlin-sarja on enemmän seikkailua. Siitä onkin ilmeisesti tullut suositumpi kuin kirjailijan vanhemmasta tuotannosta. Vanhemmassa tuotannossa on folkloristiikasta, kulttuuriantropologiasta, psykologiasta, arkeologiasta ja historiasta kiinnostuneille (ja näitä aloja tunteville) samanlaista älykköpornoviihdettä kuin Econ kirjoissa. Tosin osassa kirjoista Holdstock on höystänyt tarinaa new age –henkisillä viitteillä. Ei voi suositella skeptikoille.;p
Holdstock olisi voinut hyvin olla käsikirjoittamassa Roomaa. Rooma on sarjana loistavaa ajankuvaa. Paljon parempi kuin mikään dokumenttisarja. Jostain syystä ns. asialliset dokumentit harvoin pääsevät niin syvälle menneisyyden ihmisten elämään. Asiadokumenteissa ei myöskään ole juuri sijaa naisille. TV1 esitti dokumenttisarjaa Rooman valtakunnasta. Kun oli nähnyt tv-sarjaa, niin dokumentti vaikutti todella paskalta. Paitsi paskat näyttelijät ja dramatisointi, siinä oli vialla myös käsittelytapa. Suurmiesten suuret teot. Jos joku ei ole vielä nähnyt tv-sarja Roomaa, niin kannattaa vaikka vuokrata se. Roomassa on myös mielettömän hyvä käsikirjoitus.
Holdstockmaista Roomassa on brutaali ajankuva. Erityisesti kohtauksessa, jossa Pullo ja Vorenus ovat tappaneet ”mafiapomon” joukkoineen, ja Vorenus kantaa päätä voitonmerkkinä. Tai kohtauksessa, jossa kuollut Antonius istuu Kleopatran valtaistuimella. Sota ei ole kaunista, väkivalta on joissain tapauksissa arkipäivää (kuten ammattisotilaille, vaikkapa legioonalaisille), ja kuolema on nykyään ulkoistettu siihen erikoistuneiden ammattilaisten hoidettavaksi.
Mitä tulee menneisyyden raakuuksiin, minulla ei ole vastauksia, on vain kysymyksiä. Onko ihminen muuttunut? Esittävätkö erilaiset kulttuuriset tuotteet mennyttä todellisuutta? Voiko todellisuutta kuvata, koska todellisuuksia on monia? Heijastaako kuvaaja aina oman aikansa ajatuksia ja käsityksiä menneisyyttä kuvatessaan?
Modernin historiantutkimuksen näkökulmasta kaikki historiatulkinnat ovat – tulkintoja. Tulkinnat lähtevät kunkin oman ajan yhteiskunnan lähtökohdista. Jokainen tutkimus on pieni pala isommassa palapelissä, jonka nimi on käsitys jostain yhteiskunnasta tiettynä aikana.
Pidän Rooman tulkintaa Caesarin ja Augustuksen aikakaudesta parempana kuin aiheesta tehtyä dokumenttisarjaa. Pidän The Libertinen tulkintaa 1600-luvusta parempana (ja itse asiassa muutenkin loistavana ajankuvana) kuin elokuvissa kolmesta muskettisoturista.
Mikä meidän aikaamme riivaa, että kaikki uskottavat ja hyvät tulkinnat menneisyydestä ovat brutaaleja? Onko kyse vain kyllästymisestä pikkusievään satuiluun ja tarpeesta tuoda muita näkökulmia esille? Vai mistä tässä on kyse? Miksi aiemmat aikakaudet sitten esittivät menneisyyden sellaisena kuin esittivät?
Ontuva uhkailun logiikka
Pehmolelujen teurastaminen on saanut jotkut kimpaantumaan niin pahasti, että ovat uhkailleet ja häiriköineet taidetyöpajan vetäjää, joka on joutunut muuttamaan puhelinnumeronsa salaiseksi.
Tämä ja vastaavat tapaukset ovat aina menneet minulla yli hilseen. Elottomia esineitä kohtaan kohdistuva silpominen saa uhkailemaan elollista henkilöä. Mitä ne uhkailijat taas vastustivatkaan?
Kieltämättä logiikka on samalla tasolla kuin sikiöiden _tappamista_ vastustavilla, jotka murhaavat aatteensa nimissä.
Suosittelen kaikille uhkailijoille agressionpurkuterapiaksi väkivaltaisten ajatustensa kohdentamista johonkin elottomaan, kuten pehmoleluihin, koska lelua ei satu. Lelu ei loukkaannu, eikä ahdistu. Ihmiseen sattuu, ihminen loukkaantuu ja ahdistuu.
Mikä yhteiskunnassa on vikana, jos jotkut aikuiset eivät tunnista elollisen ja elottoman, todellisuuden ja fiktion eroja?
Kauhutyöpajasta
Hesarin nettikeskustelu pehmolelujen “tappamisesta” kauhutyöpajassa
Itse voin tunnustaa: kiduttaneeni ja tappaneeni simejä The Sims -pelissä, tuhonneeni kansoja Civilizationissa, ajaneeni ihmisten ja eläinten yli leikkuupuimurilla Carmageddonissa, listineeni vastustajia erilaisin asein Doomissa. Siitä huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi, en ole koskaan edes lyönyt muita kuin pikkuveljeäni kun olimme pieniä. Olen pasifisti ja koiranikin olen kouluttanut väkivallattomalla tavalla.
14-vuotiaasta kauhua harrastaneena olen sitä mieltä, että arkielämä on paljon ahdistavampaa. Alkaen naistenlehtien maailmasta, jossa ei koskaan ole riittävän hyvä. Puhumattakaan kaikista vielä pahemmista jutuista. Itse olen kunnolla löytämässä kirjoittamisen terapeuttiset ulottuvuudet. Laitan työväenopiston kurssinovellin nettiin sivuillemme kunhan se valmistuu. Teemana on sattumoisin nuoren itsemurha, ja kirjoittaminen on rankkaa.
Joskus mielikuvitusmaailma on nuoren ainut pakopaikka, ja sinne on helppo eksyä. Aikuinen helposti kuvittelee nuoruuden olevan onnellista ja iloista aikaa.
Tässä pari virtuaalista vastinetta pehmolelujen kuritukselle:
Uusliberalismi ja yliopisto
Lupailin Finncon-antia. Sitä oli jo aiemmin mainitsemani Petri Hiltusen definitiivisen sotapaneelin osuuden herättämät ajatukset. Tässä lisää, lyhyesti ja ytimekkäästi:
Uusliberalismi ei ole yhteensopiva sivistysihanteen kanssa.
Uusliberalismilla ja sivistyksellä ei ole mitään tekemistä keskenään. Ne ovat ristiriitaisia arvoja. Sivistys on abstraktia, hyödytöntä ajanvietettä, jota on vaikea kaupallistaa. Sivistys kun on jotain aivan muuta kuin kaupallisuus. Se on ihanteena vapaata, kaikkien saavutettavissa olevaa, elämänkokemusta arvostavaa, laajakatseisuutta vaativaa, pohdiskelevaa, analysoivaa, tietoa tiedon vuoksi.
———–
Onneksi ratsastus on lajina kovassa nosteessa. Niinpä hyödyttömälle humanistille löytyy ainakin työkkärin rahoituksella terapeuttinen työ hevosaitausten puhtaanapitotehtävistä (= paskan lappamista, joka on monesti henkisesti tyydyttävämpää kuin kirjoitustyö, kevyttalikoiden aikaan ruumiillisesti terveellisempää kuin tietokoneen äärellä istuminen, lisäksi tarjoaa tilaisuuden nauttia ulkoilmasta ja parantaa lihaskuntoa).
Miksi perussuomalaiset menestyvät?
Kysymys: Miksi perussuomalaiset menestyvät, mutta uusnatsit eivät?
Vastaus 1: Koska suomalaiset ovat naiiveja (tai sisälukutaidottomia). “Ei me olla mitään fasisteja”, sanoo puolue, ja kansa uskoo. Mutta jos Tony Halme oli Soinin luomus… Fasistinen agenda ei tee henkilöä/puoluetta fasistiksi, mikäli tämä sanoo, ettei ole fasisti.
Vastaus 2: Koska suomalaiset ovat kaappi-fasisteja. “En mä todellakaan ole mikään rasisti, mutta mustalaiset on kaikki varkaita. Se on fakta, ei mitään rasismia.”
Lapsista, vammoista ja vähän hevosistakin
Ajattelin aina, että lapsen loukkaantuminen tai sairastuminen ahdistaisi minua tosi paljon. Koska koirien kanssa on aina ollut niin kamala fiilis, jos niillä on jotain vialla.
Kun olin päässyt alkujärkytyksestä yli (mikä lapsi on ja miten sitä pitäisi kohdella – voisiko Tuire Kaimio kirjoittaa jonkin opaskirjan lasten käsittelystä ja käyttäytymisestä?), huomasinkin asian olevan päinvastoin. Eläinten kanssa on niin hukassa, koska eläimet eivät osaa puhua. Lapset sen sijaan voivat itse kertoa, miltä tuntuu, mihin sattuu. Lisäksi ihmisenä on itse kokenut samoja juttuja.
Vauvat tosin ovat minulle vielä ihan vieras juttu. Eivätkä vauvat osaa vielä puhua. Kysyin, voiko vauvan jättää autoon siksi aikaa kun menemme syömään. Ei ollut mielestäni liian kuuma eikä kylmä, joten kyllähän koiratkin pärjäävät kun jättää hieman ikkunaa raolleen… Onneksi kysyin tätä eläinihmiseltä, joka ymmärsi lähtökohtani. Ja selitti naureskellen, että vauvasta pitää ajatella, että se on kuin alle luovutusikäinen koiranpentu.
Ei, tässä ei ole kyse omasta lapsesta. Lasta ei ole eikä tule, ainakaan näillä näkymin. Ehkä hyvä niin, koska olisin varmaan aika hirveä äiti. Seurustelun alkuaikoina viilsin sormeeni avatessani Jussin terävää linkkaria. Haava oli pieni, mutta syvä, verta tuli aika tavalla. Jussi lähti heti kovin huolestuneena hakemaan sidostarpeita. Minä taas rupesin nauramaan, koska Jussin huolestuminen oli kovin huvittavaa. Istuin sängyllä, sormesta valui verta, ja nauroin.
Jussin mielestä olin parikymppisenä herkempi. Kiltimpi kuin nykyään, herkempi enkä tällainen kovis. Joka ratsastaa elämänsä parhaan koulutunnin sen jälkeen kun on saanut osuman lautasen kokoisesta kaviosta, jossa oli hokkikenkä. Tarkastan toki vauriot, ja huolestun, jos on epäiltävissä jotain vakavampaa. Itkin kun olin viimeksi mällännyt nilkkani kaatumalla rappusissa – tosin harmista, koska siinä meni opinnot taas pieleen, kun oli pakko lähteä Turusta kotiin sairastamaan.
Pelkoni ratsastuksen suhteen taitavat pitkälti johtua siitä, ettei minulla olisi oikein varaa pitää sairaslomia. Jos pudotessa sattuu jotain, todennäköisesti sattuu joko käteen tai jalkaan. Pahemmat vammat ovat onneksi harvinaisia. Iso osa peloista taitaa myös johtua korkean paikan kammosta.
Shetlanninponin perässä kärryillä istuessa en ole vielä tähän mennessä pelännyt. Tiedän, että siinäkin on riskinsä – siksi käytän kypärää ja ainakin maastossa turvaliiviä.
Vauvakuumetta minulla ei ole, vaikka tässä iässä biologisen kellon pitäisi kai alkaa tikittää täysillä. Muut saavat hoitaa lisääntymisen. Lapset ovat kivoja, kun ne eivät ole omia. Sen sijaan poden ponikuumetta.
Olen tajunnut, että astmaatikon lemmikki voisi ehkä olla sellainen, joka ei asu kotona. Pihatottoponia saisi hoitaa suurimmaksi osaksi ulkona. Sääolosuhteet eivät ole karkottaneet meitä tallilta tähänkään asti. Todennäköisesti pahin on jo tullut koettua. Ensin tunti kouluvääntöä loskaliejuisella kentällä, josta massiiviset kaviot roiskivat kurat polveen asti. Sitten kaksi tuntia talutusta räntäsateen ropistessa pipoon. Päivän lopussa olin läpimärkä varpaan kärjistä päälakeen asti. Halusin lähteä vielä kauppaan. Jostain syystä en viitsinyt viedä vaihtovaatteita taukotupaan, vaan loikin ulos ratsastushousuista ja sisään farkkuihin tallin parkkipaikalla. Vaihtokengät saivat kelvata ilman sukkia, koska paljain jaloin oli ainakin mukavampaa kuin märillä sukilla.
Sadetakki ja kurahousut ovat tosi epämukavia käyttää. Ja kuten vanhemmat aina lapsena ollessani muistuttivat: en ole sokerista tehty.
Nilkan venähdys, sormen murtuminen, vesirokko, 40 asteen kuume, angiina, jne. ovat tosi epämukavia ja muutenkin inhottavia juttuja, mutta niistä selviää. Vain osa vaatii lääkärillä käyntiä. Miksi rampata terveyskeskuksessa turhaan? Antibiootteja tarvitaan vain bakteeritulehduksiin. Luin lehdestä, että ihmiset käyvät usein valittamassa selkäkipuja, jotka eivät tarvitsisi hoitoa. Välilevyongelmat sen sijaan pitäisi käydä näyttämässä. No, nythän minä sitten menen, vuosia sen jälkeen kun asia oli todella akuutti… (mutta hoitui särkylääkkeillä ja lämpöhoidolla, nyt haluan tietää pitäisikö välttää hevosen selästä putoamista, ts. ratsastusta, koska putoaminen on aina vain ajan kysymys)
En siedä sipulimaitoa, koska jouduin juomaan sitä lapsena joka kerta sairastuessani. Kuuma maito on sellaisenaan myös äklöä. Sipulikääre ehkä vielä menettelisi. Olen siirtynyt jo teini-iässä käyttämään sipulia sisäisesti, raakana. Juusto-sipuli -leivät ovat herkkua. Jussi ei pysty ymmärtämään.
Toisaalta olisin kiinnostunut näkemään, mitä meidän lapsestamme tulisi. Voisiko jokin pelifirma kehittää Sim Vauvan? Vauva-simulaattorissa voisi parittaa vaikka itsensä ja kumppaninsa kaltaiset henkilöt ja kasvattaa näiden jälkeläistä. Luonne ja elämäntapa, yms. olisivat pelissä suuressa roolissa.
Kapina ja väkivalta
Erilaiset vastakulttuuriset ryhmät käyttävät väkivaltaa osana valtakulttuuria vastustavaa retoriikkaansa. Hyvän asian nimissä tuhotaan sivullisten omaisuutta ja käytetään väkivaltaa poliisia kohtaan. Sarjamurhaaja Unabomber on kultti-idoli.
Jos väkivallan retoriikkaa, tuhoamista, häirintää ja todellista väkivaltaa käyttää ryhmä fasisteja, se on tuomittavaa. Kun George W. Bush puolustaa vastaavia keinoja sodassa terroristeja vastaan, se on tuomittavaa. Ylipäänsä kun “paha” taho käyttää väkivaltaa, häirintää, tms. se on tuomittavaa.
“Hyvän” asian nimissä voi tehdä mitä tahansa. Kulloisestakin kulttuuripiiristä tietysti riippuu, mikä on hyvän puolella tehtävää aseellista kapinaa. Aborttilääkäreitä murhaavat äärikristityt taatusti katsovat toimivansa hyvän nimissä pahaa vastaan.
Johtuuko väkivaltaisista lastenohjelmista vai Neuvostoliiton hajoamisesta, että rauhanaatetta ei edistä nykypäivänä kukaan? Köyhien puolustaminen on sekin poissa muodista, koska köyhät ovat boheemin porvarin (= suurin osa yhteiskunnallisista aktiiveista) silmissä rumia ja inhottavia syrjäytyneitä alkoholisteja, kaikkiaan täysin tyylitajuttomia läskejä kuitenkin.
Väkivallattoman vastarinnan ihanteet kuuluvat jonnekin keski-ikäisten nuoruuteen, aikaan kauan sitten. Nykypäivänä on sijaa ainoastaan väkivaltaisille protesteille – eihän mikään muu enää pääse esille tiedotusvälineissä.
Kiitos Petri Hiltusen osuuden Finnconin loppupaneelissa, rupesin miettimään omaa vastuutani siinä, millaisia aatteita mahdollisesti edistän tarinoissa. Loppuhuomiona siis päähenkilöni tulevaa pohdintaa:
“Hirmuhallitsijaa vastaan kapinoidaan siksi, että hän on julma ja väkivaltainen. Jos kapinalliset käyttävät samoja keinoja päämääränsä toteuttamiseen, mitä se tekee heistä? Nouseeko hirmuhallitsijan tilalle vain uusi, hieman sivistyneempi hirmuhallitsija?”
