Metsän henget ja historiakäsitykset
Luin juuri äskettäin uudestaan Robert Holdstockin Metsän henget. Edellisestä lukukerrasta oli n. 10 vuotta, ja paljon enemmän kirjasta aukesi uuden luennan myötä. Pidin siitä aiemminkin, mutta nyt ymmärrän paremmin.
Kirja toi mieleeni aikoinaan verkkokurssilla modernien myyttien herättämät ajatukset. Kirjailija, joka menestyksellisesti käyttää valikoimaa erilaisia myyttejä, myös luo uusia. Modernia mytologiaa ovat esim. Sormusten herran hahmot. Erityisesti elokuvat tekevät myyttihahmoista laajalle levinneitä. Ilmiö sinänsä ei ole mitenkään uusi. Keskiajalla muistaakseni Aisopoksen eläinsadut levisivät ympäri Eurooppaa. Nykyään niitä esitellään kunkin maan perinnesatukokoelmissa. Ei ole mitenkään sattumaa, että ”suomalainen” ja ”liettulainen” eläinsatu muistuttavat toisiaan.
Metsän henkien mytago-metsän ytimessä on kolmen kuninkaanpojan (kolmen veljeksen) alkuperäinen versio. Lähtökohta, josta kaikki myöhemmät versiot ovat kotoisin. Varhaisin tarina ajoittuu jääkauden lopulle, aikaan n. 12 000 vuotta sitten.
Holdstockin kirjoista erityisesti Alkumetsä ja Metsän henget ovat humanistista scifiä. Holdstockin kirjojen monipuoliset maailmat muistuttavat Umberto Econ vastaavia. Joka tapauksessa kysymyksiä herää. Onko kaikella alkua, ja onko alun etsiminen mielekäs tai mahdollinen lähtökohta? Pitääkö Norbert Eliaksen sivilisoitumisprosessi paikkansa? Kulkeeko ihmiskunta brutaalista menneisyydestä kohti sivilisoitumista? Miksi menneisyys ja ”alkukantaiset” heimot kuvataan aina niin brutaaleina? Entä jos ajateltaisiin nykyihmistä suhteellisen valmiina pakettina jo 40 000 vuotta sitten? Onko meidän ja tuon ajan ihmisten välillä oikeasti niin suuri ero, kuin Holdstock antaa ymmärtää?
Holdstockin Merlin-sarja on enemmän seikkailua. Siitä onkin ilmeisesti tullut suositumpi kuin kirjailijan vanhemmasta tuotannosta. Vanhemmassa tuotannossa on folkloristiikasta, kulttuuriantropologiasta, psykologiasta, arkeologiasta ja historiasta kiinnostuneille (ja näitä aloja tunteville) samanlaista älykköpornoviihdettä kuin Econ kirjoissa. Tosin osassa kirjoista Holdstock on höystänyt tarinaa new age –henkisillä viitteillä. Ei voi suositella skeptikoille.;p
Holdstock olisi voinut hyvin olla käsikirjoittamassa Roomaa. Rooma on sarjana loistavaa ajankuvaa. Paljon parempi kuin mikään dokumenttisarja. Jostain syystä ns. asialliset dokumentit harvoin pääsevät niin syvälle menneisyyden ihmisten elämään. Asiadokumenteissa ei myöskään ole juuri sijaa naisille. TV1 esitti dokumenttisarjaa Rooman valtakunnasta. Kun oli nähnyt tv-sarjaa, niin dokumentti vaikutti todella paskalta. Paitsi paskat näyttelijät ja dramatisointi, siinä oli vialla myös käsittelytapa. Suurmiesten suuret teot. Jos joku ei ole vielä nähnyt tv-sarja Roomaa, niin kannattaa vaikka vuokrata se. Roomassa on myös mielettömän hyvä käsikirjoitus.
Holdstockmaista Roomassa on brutaali ajankuva. Erityisesti kohtauksessa, jossa Pullo ja Vorenus ovat tappaneet ”mafiapomon” joukkoineen, ja Vorenus kantaa päätä voitonmerkkinä. Tai kohtauksessa, jossa kuollut Antonius istuu Kleopatran valtaistuimella. Sota ei ole kaunista, väkivalta on joissain tapauksissa arkipäivää (kuten ammattisotilaille, vaikkapa legioonalaisille), ja kuolema on nykyään ulkoistettu siihen erikoistuneiden ammattilaisten hoidettavaksi.
Mitä tulee menneisyyden raakuuksiin, minulla ei ole vastauksia, on vain kysymyksiä. Onko ihminen muuttunut? Esittävätkö erilaiset kulttuuriset tuotteet mennyttä todellisuutta? Voiko todellisuutta kuvata, koska todellisuuksia on monia? Heijastaako kuvaaja aina oman aikansa ajatuksia ja käsityksiä menneisyyttä kuvatessaan?
Modernin historiantutkimuksen näkökulmasta kaikki historiatulkinnat ovat – tulkintoja. Tulkinnat lähtevät kunkin oman ajan yhteiskunnan lähtökohdista. Jokainen tutkimus on pieni pala isommassa palapelissä, jonka nimi on käsitys jostain yhteiskunnasta tiettynä aikana.
Pidän Rooman tulkintaa Caesarin ja Augustuksen aikakaudesta parempana kuin aiheesta tehtyä dokumenttisarjaa. Pidän The Libertinen tulkintaa 1600-luvusta parempana (ja itse asiassa muutenkin loistavana ajankuvana) kuin elokuvissa kolmesta muskettisoturista.
Mikä meidän aikaamme riivaa, että kaikki uskottavat ja hyvät tulkinnat menneisyydestä ovat brutaaleja? Onko kyse vain kyllästymisestä pikkusievään satuiluun ja tarpeesta tuoda muita näkökulmia esille? Vai mistä tässä on kyse? Miksi aiemmat aikakaudet sitten esittivät menneisyyden sellaisena kuin esittivät?
