Kauhutyöpajasta
Hesarin nettikeskustelu pehmolelujen “tappamisesta” kauhutyöpajassa
Itse voin tunnustaa: kiduttaneeni ja tappaneeni simejä The Sims -pelissä, tuhonneeni kansoja Civilizationissa, ajaneeni ihmisten ja eläinten yli leikkuupuimurilla Carmageddonissa, listineeni vastustajia erilaisin asein Doomissa. Siitä huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi, en ole koskaan edes lyönyt muita kuin pikkuveljeäni kun olimme pieniä. Olen pasifisti ja koiranikin olen kouluttanut väkivallattomalla tavalla.
14-vuotiaasta kauhua harrastaneena olen sitä mieltä, että arkielämä on paljon ahdistavampaa. Alkaen naistenlehtien maailmasta, jossa ei koskaan ole riittävän hyvä. Puhumattakaan kaikista vielä pahemmista jutuista. Itse olen kunnolla löytämässä kirjoittamisen terapeuttiset ulottuvuudet. Laitan työväenopiston kurssinovellin nettiin sivuillemme kunhan se valmistuu. Teemana on sattumoisin nuoren itsemurha, ja kirjoittaminen on rankkaa.
Joskus mielikuvitusmaailma on nuoren ainut pakopaikka, ja sinne on helppo eksyä. Aikuinen helposti kuvittelee nuoruuden olevan onnellista ja iloista aikaa.
Tässä pari virtuaalista vastinetta pehmolelujen kuritukselle:
Lääkityksellä
Angstailun aika on ohi.;p Kaksi viikkoa mirtatsapiinia on kohta täynnä. Sivuvaikutukset ovat hellittäneet. Uni tulee lääkkeiden kanssa ihan hyvin, mutta myös kestää pitkään. Vakioon tuntuu vaativan reilusti yli 8 tuntia. Toisaalta lääkkeet eivät toimi enää unilääkkeenkaltaisesti, koska vaikutus on lieventynyt. Silti ne rauhoittavat iltaisin. Pelot eivät pysy poissa eikä masennuskaan. Siinä mielessä odotin ehkä liikaa. Todennäköisesti kuitenkin ääritilat kummastakin ovat jääneet kokematta lääkkeen ansiosta. Paniikkia ei ole esiintynyt.
Koen lääkityksen helpottaneen myös siinä, että olen saanut käytyä läpi tiettyjä juttuja. Olin tässä jonkin aikaa pahemmin masentunut, mutta yritän nyt päästä siitä ohi. Tulevaisuus huolestuttaa. Olen miettinyt elämänarvojani siihen liittyen. Ja sitä, millaisiksi arvoni muodostuivat ennen yliopistolle pääsyä. En tiedä saanko koskaan töitä, johtuen työkokemuksen vähäisyydestä. Ja minkälaisia töitä, sekin on iso kysymys. Viihtyisinkö tietynlaisissa töissä, ja miten suuren osan elämästä ja päivästä haluan omistaa työlle? Toisaalta ehkä olenkin vajaakuntoinen, jossain määrin työkyvytön. Sitä tuntuu olevan kovin vaikea ajatella tai myöntää itselleen. Mutta tosiasiassa en tiedä. Opintojen aikana en millään olisi jaksanut käydä töissä, koska opiskelu on vienyt kaikki voimat. Kesätöitä olen hakenut, mutten saanut. Ainoan työhaastattelun mokasin joutumalla paniikkiin kun kysyttiin työkokemuksesta.
En tiedä olisiko minusta tutkijaksi. Proseminaarin ohjaajani mielestä olisi, mikäli pää kestää. Hän toki tietää, koska sain proseminaarin aikaan burn outin, mistä johtuen kävin sen toiseen kertaan ja vasta silloin sain valmiiksi. Entä jos gradu ei olekaan riittävän hyvä jatko-opintoja ajatellen? Mutta onko sillä väliä, jos en kuitenkaan jaksaisi, henkisesti siis? En pysty nytkään 8 tunnin “työpäiviin”, siis opiskelemaan sitä määrää päivässä, paitsi ajoittain. Masennuskausien aikana “työpäivä” jää kokonaan väliin, ja vaihtuu Sims-päiväksi. Masennuksen alkamiselle on aina jokin syy. Tosin sellainen syy, ettei se varmasti normaalilla ihmisellä aiheuttaisi vastaavaa. Ja jos masennuksesta pyrkii pakottamaan itsensä töihin, sillä voi olla varsin ikävät seuraukset. Mielelläni kun on taipumus vaihtaa vapaalle itsekseen, jos en sitä muuten tee.
Vaihtoehtoisesti pyrin elämänhallintaan laihdutuksen kautta. Vaikka se sinänsä olisi tervettä, elämänhallinnan nimissä se ei ole, eikä varsinkaan kun kääntyy joka ikinen kerta syömishäiriöksi. Näin keväisin tuo on hyvin tyypillistä. Johtuu todennäköisesti siitä, että lukukauden lähestyessä loppua tunnen oloni stressaantuneeksi ja kaoottiseksi.
Sivuvaikutuksia
Rajumpi huimaus johtuukin ilmeisesti suurimmalta osin mirtatsapiinista. Seuraavia lääkkeen ohjeessa mainittuja sivuvaikutuksia on ilmennyt:
- huimaus, voimakkaimpana näistä
- väsymys, ei ole ollut kovin pahaa
- lihominen, johon vaikutti kyllä yleinen stressitila ennen lääkkeen aloittamista varmasti suurimmalta osin eli stressisyöpöttely
- turvotus? mahdollisesti, en ole varma
Sivuvaikutukset eivät silti ole niin pahoja, ettenkö malttaisi odottaa niiden ohimenoa. Ja hyvät vaikutukset lääkkeellä tuntuvat ainakin tällä hetkellä suuremmilta. On minulle tosi iso juttu, jos sydän ei aina hakkaa kuin viimeistä päivää tietyissä tilanteissa ja jos mieliala ylipäänsä pysyy suhteellisen tasaisena. Kun ulos menoon liittyy paniikkioireita, siitä tulee ikävä muistijälki, jonka ansiosta ulos meno ahdistaa jo valmiiksi. Toivon että tämän lääkkeen turvin pystyisin oppimaan normaalimpaan elämään. Ettei lenkille lähtö olisi aina hirveän ahdistuksen paikka, vaan olisi oikeasti kyse vain siitä, viitsiikö ja jaksaako. Kun koko arkipäivä on välillä taistelua omien ahdistusten kanssa ja toipumista paniikkioireista, se vie myös hirveästi energiaa.
En tiedä kumpi oli ensin, masennus vai ahdistukset ja pelot. Sillä ei taida olla kauheasti väliä, kun molempia on. Masennus on tullut paremmaksi vuosien mittaan, mutta varsinkin ilmeinen kaamosmasennustaipumukseni on ikävä. YTHS:n itsearviointitesti antoi viimeksi tulokseksi pidemmän univaikeusjakson jälkeen keskivaikean masennuksen, vaikka arvio on välillä käynyt lievänkin puolella. Siitä se idea kysellä lääkityksestä tosissaan lähti. Tilanne ei ole ollut nyt ollenkaan yhtä paha kuin joskus, jolloin sain kaikenlaisista itsearviointitesteistä ruksittua jokaisen masennusoireen. Ja vaikea masennus oli kyllä mielestäni ihan varma juttu.
Lyhyesti sanottuna syy siihen, etten aikoinaan hakeutunut hoitoon oli, että halusin kuolla enkä parantua. Toisaalta myös ahdistustilat ja sellainen estivät hakeutumasta lääkäriin. Ja juuri luin esitteen psykosomaattisista oireista, joihin voi kuulua korostunut itse pärjääminen (edelleen minulla on myös joitain muita psykosomaattisia oireita, kuten univaikeuksia). En myöskään kokenut, että olisin ollut oikeutettu hoitoon. Se liittyy huonoon itsearvostukseen, joka on masennukselle tyypillistä. Terapeuttini mukaan olisin tarvinnut kriisihoitoa. Käytännössä kai sairaalahoitoa. Mutta siitä on jo kauan ja olen täällä edelleen, saanut elämänhaluni takaisin, jne.
Suurin ongelma parantumisen suhteen viime vuosina on ehkä ollut se, etten tiedä onko jokin vialla. Ongelmiin on niin tottunut ja turtunut, ettei tiedä enää mikä on normaalia. Ei ole mitään vertailukohtaa, jonka voisi osoittaa muuttuneen. Toipuminen on tuonut paremman tietoisuuden tästä, kun vertailukohtia on ruvennut löytymään. Ja terapiastakin on ollut paljon apua. Tavallaan hullua, miten joutuu kohtaamaan sen, millainen on ihmisenä, tässä iässä. Löytämään itsensä masennuksen kuoren alta. Vaikka toki on aina omalla tavallaan elänyt normaalia elämää ja ollut oma itsensä. Ei mielen sairaus kuitenkaan ole kaikki mitä on.
Outo aika – toinen todellisuus (runopäiväkirja, osa 3)
Ikuisesti liminaalisessa tilassa elää yhteiskunnasta syrjitty. Syrjitty lapsuudestaan, oppinut ulkopuoliseksi. Ulkopuolisuus on ikuisesti liminaalinen tila.
Ihminen on ihminen, ihmiskuntaa, kansalainen, täysivaltainen 18-vuotiaana. Vuosien aikana yritti olla tavallinen, ehkä yrittää vieläkin vaan ei onnistu koskaan. Koska oli päätetty, ettei kaltaisensa ole koskaan yhtä täysivaltainen kuin täysivaltainen kunnon kansalainen – hän on vääränlainen.
Ulkopuolinen on ihminen, joten ihmisenä häntä kohdellaan, samanlaisena. Samuus on harha, todellisuus on harha, ihminen on outo, aikansa outo ja todellisuutensa toinen.
In a Queer Time and Space, kirjasi Judith Halberstam. Having a Queer Truth and Reality, lisään minä.
Rahan valta ja reaalipolitiikka ei koskaan kohtaa mielenterveysongelmaisen arkea. Arkea muidenkaan ulkopuolisten. Ulkopuolisen arjen todellisuuden kohtaa todella ehkä vain toinen ulkopuolinen.
Niinpä ulkopuoliset verkostautuivat ja vertaistukeutuivat. Ja tälläkin runolla oli oudon onnellinen loppu.
Taas paniikkikohtaus
Tänään sain varmaan selkeimmän paniikkikohtauksen tähän asti. Olin ottanut astmalääkkeen aamulla, ja keuhkojen toiminta oli ihan hyvä koko päivän. Vaikka käytännössä oli kyse muista pienemmistä murheista, niin laajemmin murehdinta koski raha-asioita. Mitä siinä yhdessä vaiheessa sitten rupesin miettimään. Eli on se suhteellisen iso juttu kuitenkin, vaikka pienestä (kengistä) muuten kyse.
Paniikki ei alkanut äkillisesti, vaan tuli vähitellen, kuin migreenikohtaus (kuulemma minulla on aurallinen migreeni, en tiedä tuleeko se muilla äkillisemmin, mutta itse huomaan vähäiset oireet alun merkkinä ja toisaalta on jo vaikka edellisenä päivänä voinut olla heikko olo, ennen oireiden alkua tulee myös huimausta). Nopeammin se paniikkikohtaus silti toimii, mutta tiedän olleeni jo valmiiksi hieman ahdistunut, koska muistelin koiria, erityisesti Sulttaania (jonka kuolemasta tulee tänä vuonna 10 vuotta täyteen).
Kun paniikki oli kunnolla päällä, menin aika lailla toimintakyvyttömäksi. Huimasi, ja tuntui etten saa kunnolla henkeä. Istuin alas, nappasin pari rauhoittavaa (käsikauppalääkkeitä, lääkityksestähän oli tarkoitus mennä juttelemaan, olen jo varannut ajan) ja selailin nettikeskusteluita ja Facebookia. Harmittaa, etten tänään saanut mitään erityisen hyödyllistä aikaan (ehkä lääkityksestä olisi apua?). Ja mietin tallilla myös, miten paniikkioloni ja muu mielenterveyden epävakaus ehkä vaikuttaa. Kohtaus oli siinä vaiheessa jo mennyt ohi tosin.
Pitkäaikaissairauksista
Jäin tänään pois Turun seminaarista, koska astmalääkärille on vaikea saada aikoja ja tänään hänellä sattui olemaan vapaana. Jouduin syksyllä perumaan lääkäriajan pariin kertaan muistaakseni, koska olin sairaana. Lääkettä oli välttämätöntä saada lisää, koska se on lähes lopussa.
Ilmeisesti viimeisimmän keuhkoputkeen menneen flunssan ansiosta puhallusarvot olivat reilusti huonommat kuin viimeksi. Nyt tuli määräys viikon tehokuuriin lääkitystä. Lääkäri arveli myös, että tulen hengitelleeksi talli-ilmaa enemmän kuin ajattelenkaan, vaikka pääosin olen tallilla ulkona. Liikuntaa pitäisi lisätä, siis muuta kuin ratsastusta. Olen siitä samaa mieltä. Sanoin hänelle käyneeni sauvakävelemässä ja jumpanneeni kotona, mutta että talvella ovat kumpikin jääneet lähinnä tressin takia.
Kerroin myös uniongelmistani, eli nukahtamisvaikeuksista ja siitä, miten esim. viime yönä heräsin joskus aamuyöstä ja silloin oli vaikeaa nukahtaa uudelleen. Sanoin, että aikoinaan psykiatri on tarjonnut unilääkkeille vaihtoehdoksi väsyttävää masennuslääkettä. Kyseinen lääke ei olisi edes kallis – en nyt muista sen nimeä, mutta olen lukenut siitä paljon vertaistuki.netistä. Haittapuolena sivuvaikutukset, mm. lihominen. Olen ajatellut pärjääväni ilmankin, mutta totta puhuen univaikeudet saisivat nyt lakata. Arki voisi muutenkin sujua paremmin. Vuosien aikana olen mennyt selkeästi parempaan suuntaan, joten ehkä syiden sijaan (minulla on jo aika kattava käsitys tilanteestani) olisi nyt aika hoitaa oireita ja antaa normaalin (mitä se sitten onkin) arkielämän hoitaa loput.
Ratsastus ja hevosten kanssa oleminen on terapeuttista ja rentouttavaa. Sekin, kun talikoi pökäleitä kottikärryyn. Toimintaterapiaksi tuota kai kutsutaan. Tai sitten vain ulkoiluksi ja mielekkääksi tekemiseksi. Eläinpuoli on aina osa minua, ja hevostelu enemmän kuin harrastus. Elämässä on paljon sellaista, mistä olen valmis luopumaan saadakseni ratsastaa. Tärkeämpiäkin asioita on, mutta silti. Olen jo luopunut monesta pienestä asiasta taloudellisista syistä, eikä se ole kirpaissut oikeastaan juuri ollenkaan.
Astma on sairaus, joka sopisi neuroottisen siistille ja itsestään hyvin huolta pitävälle henkilölle, joka ei ole eläinihmisiä. Eläimen omistaminen on monesti eri asia – kenellä tahansa voi olla lemmikki, mutta kaikki eivät suinkaan ole eläinihmisiä. Astma ei sovellu siisteyteen ja itseensä rennosti suhtautuvalle pitkäaikaisesti masentuneelle eläinihmiselle. Välillä olen jättänyt lääkitsemättä itseäni, koska en ole halunnut hyväksyä sairautta enkä elää sen mukaan. En tiedä miten pystyn ylipäänsä koskaan lääkitsemään itseäni säännöllisesti siten kuin pitäisi. Niitä väsyttäviä masennuslääkkeitä sentään otettaisiin iltaisin, mikä tekee tilanteesta helpomman jos siihen lähden.
Runopäiväkirja, osa 2
28.2.2008
Hetken luulen kuuluvani jonnekin
mutta oliko tunne aina illuusio?
Elämällä on niin paljon tarjottavaa
miksi rajoittua yhteen asiaan?
päädyn kirjoittamaan pääni tyhjäksi
unettomana yönä
(toivoen sen todella tyhjentyvän)
muuten koski taas tulvii
ja ahdistun eristyksiin palalle maata
kun viimein nukahdan
Ja aamulla vihaan itseäni
koska en ole löytänyt keinoa
palata eläväksi.
Juuri kun luulin kaiken sujuvan
edes paremmin kuin ennen.
En osaa hellittää
vaikka en edes tiedä mitä tavoittelen.
Tajusin juuri
etten enää muista, tiedä
millaista on elää ilman masennusta.
Runopäiväkirja, osa 1
Tämä ei varmasti sano muille sitä mitä minulle, mutta toivottavasti siinä on jotain antia.;) Pääpaino ei ole taiteellisesti korkeatasoisessa tekstissä, vaan omien ajatusten ja mielentilojen kirjaamisessa. Pahoittelut epäselvyydestä näiden merkintöjen suhteen, mutta tässäkin on toisaalta asiaa, jota en halua ilmaista suorasanallisesti.
15.1.2008
Pelkäsin sisintäni
vaikea luoda eläytymättä
- eläytyä syvälle
omaan itseeni
kauas.
Pelkäsin muita
ja epäonnistumista
- jaksaisinko? pystyisinkö?
minusta sanottiin
päivänä muutamana
mitä olin halunnut kuulla
kaukana
tästä päivästä
itsestäni
lähtisinkö?
Ja epäonnistuisinko silloin?
pystyisinkö
siihen tai mihinkään?
kauas
kuten ennen unta.
Oliko kaikki aina vain unta?
Onko jotain
olemassa, minussa, syvällä
uskallanko?
Paniikkia ja kirjajuttua
En pysty tällä hetkellä täysin paikantamaan, mistä paniikkioloni johtuu. Mutta en tullut lähteneeksi tallille Jussin mukaan sen takia. Tai no, en ollut oikein pukeissa, ja siihen olisi kestänyt. Mutta paniikki oli perussyy. Tuntuu, että valvominen voi saada sitä aikaan. Tai ehkä se johtuu mielen kiihtymisestä. Yleensä valvoneena olen paremminkin ollut rauhallisempi, keskittynyt oleellisiin juttuihin ja jättänyt muut sikseen. Mielen kiihtymiseen taas vaikuttaa Howrsen huutokaupat – olen ostellut hevosia (pelissä). Paha tietysti, jos jokin nettipeli aiheuttaa paniikkia sitä kautta, että kiihdyttää mieltä. Täytyy ajatella tilannetta perinpohjaisesti, koska en kuitenkaan ole varma, mikä syy tässä on. Ehdokkaita on useampia. Eikä toisaalta ajatteluni toimi juuri nyt täysillä. Pitäisi pystyä rauhoittumaan ensin. Tilannetta ei helpota, että pitäisi käydä palauttamassa kirja kirjastoon, huomenna lähteä Turkuun ja lauantain ratsastustunti pelottaa, koska en tiedä saanko Pullan tottelemaan laukassa. Jos ylipäänsä siis menen sillä, tavallaan toivoisin jotain muuta, eli Penniä.
*****
Sain hiljattain luettua artikkelikokoelman Koolla on väliä. Sitä voi suositella ihan kaikille. Kyse on feministisestä lihavuustutkimuksesta. Tai siis oikeammin yhteiskunnallisesta, ei lääketieteellisestä tutkimuksesta, joten mukaan mahtuu myös ilmiöiden kriittistä tarkastelua. Osa artikkeleista jäi paremmin mieleen, osan kohdalla tuli ajatus, että ehkä ajan myötä saadaan aikaan tasaisempi kokoelma. Mutta hyvä kirja se oli. Suomeksi ei ole oikein ollut mitään vastaavaa saatavilla. Vaikka maailmalla “läskifeminismi” tai “size positive” -liike on saavuttanut kannattajia, Suomessa asia on ollut jokseenkin näkymättömissä. Kirjan artikkeleissa pohditaan myös sitä, miksi näin on. Ja kerrataan perusasiat koon perusteella tapahtuvaa syrjintää vastustavasta kansalaisliikkeestä.
Päällimmäisenä mieleen muistuu Anna-Stina Nykäsen kertomus siitä, miten nuoret miehet olivat uhkailleet heittää “läskin ämmän” mereen. Ja miten nuoret miehet olivat samoin työntäneet jonkun lihavan naisen pois raitiovaunusta. Niinpä niin, aina viharikokset eivät ole uusnatsien tai skinien tekosia. Tuntuu kuitenkin uskomattomalta, että lihaviin ihmisiin kohdistetaan tuollaista vihaa. Inhoa, halveksuntaa, jne. On myös käsittämätöntä, miten yleistä läskifobia on. Sekä kohdistuen lihaviin ihmisiin että omaan lihomiseen. Vaikka kyse on vain yhdestä artikkelikokoelmasta ja erityisesti yhdestä siihen sisältyvästä artikkelista, hevostalli.netin kirjoittajat saavat aikaan samanlaista ihmetystä asenteistaan. Vaikea sanoa, miten yleisestä ilmiöstä silti on kyse. Fobian tasolla ilmeisesti hyvinkin yleisestä.
Viharikoksista tuli vielä mieleeni Helsingin Sanomissa käynnissä oleva keskustelu kiduttamisesta. Tänään yleisönosastolla eräs kirjoittaja vertasi kidutusta ja kiusaamista. Eilen oli kidutettujen tukikeskuksen psykiatrin puheenvuoro siitä, miten kiduttamista ei missään muodoissa tai missään tilanteissa pitäisi sallia. Tahtoo vain olla, kuten tämänpäiväinen kirjoittaja totesi, että “ihmisillä on taipumus käyttää toisiaan kohtaan tarpeetonta (väki)valtaa” (en muista onko tuo täsmällinen suora lainaus, mutta kuitenkin). Ihmismielen pimeät puolet eivät ehkä niinkään saa masentuneeksi olemassaolollaan, vaan se, että edes ns. sivistysvaltiossa suhteellisen hyvinkoulutetut ja suhteellisen hyvin toimeentulevat “tavalliset ihmiset” eivät hallitse sitä pimeää puoltaan. Sarjamurhaajat ovat poikkeustapauksia, joihin itse kukin tutustuu lähinnä fiktion puitteissa. Arkipäivän julmuus, hyväksikäyttö, ruumiilliset ja henkiset pahoinpitelyt, yleinen ilkeys ja pahantahtoisuus, yms. ovat sen sijaan käytännössä jokaisen todellisuutta jollain tasolla.
