Elämän uusi vanha suunta?
Lauantaina olin taas tauon jälkeen ratsastamassa. Hyppäsimme ja menin Pullalla, kahdesta putoamisesta esteen jälkeen huolimatta oli hyvä tunti. Ratsastin myös voltin laukassa, vieläpä kevyessä istunnassa, ja Pulla meni hyvin.:) Tallilta menimme kukkakaupan kautta vaihtamaan vaatteet ja lähdimme Evan valmistujaisjuhliin.
On vaikea pukea sanoiksi, mistä tarkalleen on kyse. Mutta sain tavallaan lisää motivaatiota gradun tekoon. Toisaalta tuntuu, että elämäni on hyvin erilaista eri yhteyksissä. On sitä kulttuurielitismiä, sisäsiistiä seurustelua ja ajankohtaisista aiheista keskustelua, sohvalla lojumista pizzan ja cokiksen kera kauhuleffaa katsoen, kuraista ja paskaista hevoselämää kaikkine ulottuvuuksineen. Vaikeaa tietää aina kulloinkin, miten haluaisi olla jatkossakin, kun nuo ovat monesti keskenään ristiriidassa.
Joka tapauksessa olen kokenut viime aikoina monia onnellisuuden hetkiä. Lasken sen ainakin osittain lääkityksen ansioksi. Onnellisuuden tunne tulee aivan arkisista asioista ja haaveista. Lauantaina tuntui myös, että olin ensinnäkin ratsastaessa rento ja toisekseen sosiaalisissa tilanteissa ja kaupungilla suhteellisen peloton. Viime yönä tarvitsin unta oikeastaan vain noin 8 tuntia. Olin puolittain valveilla jo ennen herätyskellon sointia.
En tiedä mihin tästä etenen. Suunnitelmia minulla on heinäkuun loppuun asti – silloin pitäisi gradun ja muiden töiden olla valmiina. Yliopistolta lähtö on suhteellisen iso elämänmuutos, kuten opiskelun aloittaminenkin oli. En tiedä millainen tulen olemaan jatkossa, enkä tiedä mitä tulen tekemään. Aikataulu ja gradu stressaavat edelleen, kaikesta hyvästä olosta huolimatta. Tuntuu etten saisi antaa itselleni oikeutta tehdä mitään muuta, mutta en toisaalta halua uhrata terveyttäni ja hyvinvointiani.
Taidan kaikesta huolimatta olla koonnut elämäni rakennuspalikat aiempina vuosina. Nyt vain järjestelen niitä uusiksi aina silloin tällöin. Oikeastaan mitään erityisen uutta ja mullistavaa ei taida olla edessä. Vain samaa vanhaa tavaraa eri muodossa. Kaikkea mitä nyt olen, olen ollut jo kauan sitten. Kaikki mitä todennäköisesti rupeaisin tekemään on ollut jollain tasolla mielessä jo nuorempana.
Tosin joskus vielä saatan huomata olleeni totaalisen väärässä. Ajatusta aikuistumisesta seuraa aina vuosien kuluttua ajatus, että olipa silloin vuosia sitten vielä lapsellinen kun ei tajunnut, että oli vielä niin ja niin nuori ja elämässä voi käydä ihan kaikenlaista. Tiedän esim. sen vaiheen olevan vielä tulossa, kun vanhempiani ei enää ole. Kuolemaa tulen väistämättä kohtaamaan jatkossa muutenkin. Jollain tasolla se on hyvin pelottavaa, jollain tasolla taas olen tyytyväinen, että elämäni on suhteellisen järjestyksessä ja olen saanut kokea kaikenlaista, tietyllä tasolla valmis siihen, että menetän paljon tärkeää.
Olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka olen ollut elossa ja hyvässä voinnissa. Aina sitä ei tule ajatelleeksi, mutta niin se vain on. Menetykset sattuvat syvälle ja elämänmuutokset voivat ahdistaa, joskus niihin liittyy muitakin pahoja juttuja. Mutta kaikesta selviää. Ja silloin voi olla onnellinen, että on elossa ja tyytyväinen oloonsa, kaikesta huolimatta. Vähälläkin tulee toimeen ja elämässä on paljon hyvää, kunhan vain on rakkaita ihmisiä lähellä. Olen ollut käsittävinäni, että elämänfilosofiani eroaa monien ikäisteni vastaavasta. Uskon sen johtuvan siitä, että kauan sitten päätin, etten halua elää enempää. Muisto siitä, miten on todella halunnut kuolla, on ollut läsnä aina sittemmin. Pitkään elin jonkinlaisessa rajatilassa, nyt olen harpannut täysillä elämän puolelle.
Minulla ei ole mitään tarkkoja haaveita tulevaisuuden suhteen. Elän tilanteiden ehdolla. Tarkat suunnitelmat ulottuvat heinäkuun loppuun. Siitä olisi pakko selvitä. Pidemmän aikavälin suunnitelmakin minulla oikeasti kyllä on, joskin suuntaa-antava vain. Haluaisin vielä jonain päivänä olla vanha kurttuinen mummo, joka on saanut viisautta elämänkokemuksista, ja pystyy jakamaan sitä viisautta nuoremmilleen. Menetysten tuska saa silloin tällöin ilmeen vakavaksi ja ehkä kyyneleen silmäkulmaan, mutta aina tuli myös niitä onnellisia kausia, joiden muisto saa iloiseksi.
Tänään toteutin yhteiskunnallista puoltani, vaikka en tiedä onko virtuaalimiekkareista mitään hyötyä. Osallistuin silti kaikkiin. http://www.rsf.org/24heures/pages/index.php?id=21
Runopäiväkirja, osa 1
Tämä ei varmasti sano muille sitä mitä minulle, mutta toivottavasti siinä on jotain antia.;) Pääpaino ei ole taiteellisesti korkeatasoisessa tekstissä, vaan omien ajatusten ja mielentilojen kirjaamisessa. Pahoittelut epäselvyydestä näiden merkintöjen suhteen, mutta tässäkin on toisaalta asiaa, jota en halua ilmaista suorasanallisesti.
15.1.2008
Pelkäsin sisintäni
vaikea luoda eläytymättä
- eläytyä syvälle
omaan itseeni
kauas.
Pelkäsin muita
ja epäonnistumista
- jaksaisinko? pystyisinkö?
minusta sanottiin
päivänä muutamana
mitä olin halunnut kuulla
kaukana
tästä päivästä
itsestäni
lähtisinkö?
Ja epäonnistuisinko silloin?
pystyisinkö
siihen tai mihinkään?
kauas
kuten ennen unta.
Oliko kaikki aina vain unta?
Onko jotain
olemassa, minussa, syvällä
uskallanko?
Ajankäyttöä ja muuta tekemistä
Vietin eilen hetkisen kahvilla ja donitsilla kuskattuani äidin töihin. Ajattelin kaikkea, mikä on askarruttanut viime aikoina. Olen harkinnut aloittaa miekkailun uudelleen. Siinä on lajina paljon sellaista, minkä koen viehättäväksi edelleen. Pääsisi kunnolla pomppimaan ja tappelemaan. Silti sivistyksen hengessä, älyä hyödyntäen. Miekkailijat ovat usein jollain tavoin vinksahtaneita, ja kuulun edelleen siltä osin porukkaan. Mutta kilpailullisuus sai minut aikoinaan lopettamaan. Niin pitkälti se on nykypäivänä kilpaurheilua, kuten ilmeisesti Suomessa melkein mikä tahansa laji. Riippuu hyvin paljon seurasta/tallista/ohjaajasta millaiseen henkiseen ympäristöön päätyy. Pitääkö harrastaa ja kilpailla veren maku suussa, vai voiko vain pitää hauskaa kivan lajin parissa?
Silti tällä hetkellä merkittävin pohdinta kohdistuu ajankäyttöön. Ja siihen, haluanko lisää aikataulutettua ohjelmaa viikkoihini. Kahvin ja donitsin äärellä vaakakuppi kallistui kirjoittamisen puoleen suhteessa miekkailuun. Mutta haluaisin toisaalta jotenkin edistää urheiluharrastusta, mielellään jollain mikä tukisi ratsastusta. Sauvakävely ja uinti ovat ihan ok, mutta ensimmäistä tulee silti tehtyä hieman nihkeästi ja toisessa häiritsee eniten hallin ruuhkaisuus. Uimahalleja pitäisi olla enemmän ja isompia. Joka tapauksessa vaikka en pidä aikataulutetusta elämästä, tietty “pakko” ja säännöllisyys tuntuu edistävän harrastukseen lähtemistä. Parasta tietenkin on, jos saan myös Jussin innostumaan (eli on heti harrastuskaveri). Miekkailusta hän ei ole ollut mitenkään erityisen kiinnostunut.
Keksin eilen katsella aikidoa netistä, missä sitä voisi harrastaa. Ja näemmä aivan lähellä.:) Miekkailuun pitäisi aina välttämättä lähteä julkisilla ja matkoissa kestää. Aikidoon pääsisi vaikka kävellen tai pyörällä, autollakin viidessä minuutissa. Ajankäyttöä tehostaa kummasti, jos jonnekin ei tarvitse matkata 30min suuntaansa ja päälle odotusajat pysäkillä. Jos treeni vie kaksi tuntia, matkoista tulee vähintään tunti ylimääräistä. Vaihtoehdossa vähintään 10min yhteensä.:) Toisaalta aikido on ilmeisesti filosofialtaan miekkailun vastakohta. Ratsastajalle silti varmasti vielä parempi, koska oppii myös kaatumistekniikoita, joita voi hyödyntää putoamisissa (opettajan mukaan itsepuolustuslajien harrastajat ja laskettelijat osaavat pudota hyvin – putoamiset ovat meille se kriittinen kohta ratsastuksessa, kuten varmaan monelle aikuiselle, koska elämässä on muutakin ja mieluummin pysyisi terveenä). Ja tasapaino on olennainen juttu, kuten ratsastuksessakin.
Olen taas suunnitellut aikataulua arkipäiviini. Ei mitään liian tiukkaa, mutta jotain mikä selkiinnyttäisi työntekoa ja toisi vapaa-aikaankin jotain järkevöitystä. Jos saan tuon aikataulun toimimaan, minulla pitäisi olla kohtia myös kirjoittamiselle. Takana on muutama vastaava epäonnistunut yritys, mutta olen oppinut niistä. Aina on kauheasti priorisoimista, jonka tähden pitää hahmottaa itselleen tärkeät asiat. Ehkä sekin jo auttaa, että olen listannut ne tärkeimmät, ja koen mielekkäänä täyttää niillä päiväni. Kirjoittaminen ei ole tärkein juttu, mutta menee miekkailun edelle. En halua silti jäädä pelkästään ratsastuksen varaan fyysisellä harrastuspuolella. Jos aion edistyä ko. lajissa, niin täytyykin tehdä myös jotain muuta. Toisaalta arvostan terveyttäni, ehkä vielä enemmän sen jälkeen kun äidin ystävä kuoli. Syöpään kylläkin, mutta se jollain tapaa vauhditti käynnissä ollutta muutosta itsessäni. Toisaalta muutos on aiheuttanut myös vastareaktion ja ylipäänsä tarpeen hahmottaa, mistä haluan elämässäni olevan kyse.
En ole aina ollut 100% sohvaperuna, mutta urheiluihmistä minusta ei koskaan saa. Syytettäköön vaikka koululiikuntaa. Suomalaisten veren maku suussa urheilussa on myös jotain perimmäisen vastenmielistä. Erilaista elämää viettävien ihmisten tapaaminen on saanut miettimään kunkin valintoja ja arvostuksia. Ja tietysti omia valintojani ja arvostuksiani, sekä miten suhtaudun muiden elämäntapoihin. Kovin usein olen ollut jollain tapaa tuomitsevalla kannalla. Mutta ei kyse ole oikeasti tyhmyydestä tai mistään sellaisesta. Kyse on valinnoista, joita kukin on tehnyt siltä pohjalta, jonka elämälleen on saanut. Ja tietysti niistä mahdollisuuksista, joita elämässä on ollut. Joskus häpeän omaa suhtautumistani muihin, joskus en malta olla näkemättä sitä oikeutettuna. Kun ihminen priorisoi esim. urheilun elämässään, hänelle ei työn lisäksi oikein edes jää aikaa olla perillä siitä mitä maailmassa tapahtuu.
Omalta tärkeimpien asioitteni listalta löytyy sana sivistys. Sivistyksen hankkimiseen ja ylläpitämiseen menee aikaa melko paljon, erityisesti jos haluaa ylläpitää sitä monipuolisesti. Monipuolisuus on myös minulle tärkeitä sanoja. Olkoon sitten vaikka kotikasvatuksen syytä, mutta en pystyisi näkemään elämääni onnellisena ilman sivistystä. Aina en ole ollut yhtä valveutunut, vaan käyttänyt aikani esim. koiriin. Silloin ei ollut myöskään rahaa tilata Hesaria. Ja yhdessä vaiheessa masennuksen takia keskittymiskykyni oli niin surkea, etten pystynyt lukemaan kirjoja. Luin silloin lähinnä aikakauslehtiä, joita sain sukulaisilta. Sivistystä rupesin erityisesti kaipaamaan kauppaoppilaitoksen vastareaktiona. Sinänsä olen aina lukenut paljon, mutta kouluaikaan kavereilla oli myös suuri osuus elämässäni. Ystävyys ja ihmissuhteet ovat edelleen erittäin tärkeitä, vaikka en aina niissä asioissa jaksa olla aktiivinen esim. stressin takia.
Minäkuva on osaltaan myös selkiytynyt määritellessä, mitä kaikkea pidän tärkeänä. Ja mitkä asiat ovat osa minua. Mielikuvitus on yksi sellainen osa. Jollain tapaa jopa pelottava osa, koska se lähtee helposti käsistä. Luova toiminta ja mielikuvitus ovat asioita, joita ilman en voisi olla olemassa. Tarkoittaen sitä, että en pysty päättämään priorisoidako niitä vai ei, tai miten suuressa asemassa ne ovat. Luovaa toimintaa on tietysti hyvin monenlaista, eikä sitä pitäisi aina nähdä kapeasti taiteen tekemiseksi. Kun ei tarvitse tehdä mitään ja on laiskana, niin ideoita rupeaa syntymään. Joskus ne liittyvät vaikkapa yhteiskunnalliseen toimintaan. Sekin on yksi minulle tärkeä asia. Tai ylipäänsä yhdistystoiminta, kaikenlainen organisointi ja vapaaehtoistyö.
Joka tapauksessa varmasti tärkein määrite minuudelleni on tarve monipuolisuuteen. Niin elämässä konkreettisesti kuin näkökulmienkin tasolla. Vaikka innostuisin elämään fyysisemmin ja terveellisemmin, minusta ei koskaan voi tulla terveysasioista nipottajaa. Vähintäänkin vastareaktio pitää siitä huolen. Mitä suurempaan terveellisyyteen on pyrkimys, sitä enemmän veri vetää hampurilaisten ja pizzan puoleen.;p Ei 100% sohvaperuna eikä 100% liikkuja. Ei 100% elitisti eikä 100% juntti. Fanaattisuus toimii hyvin karkotteena myös yhteiskunnallisen toiminnan puolella. Enkä näe mitään järkeä myöskään jonkin eläimiin liittyvän ideologian fanaattiseen puolesta vouhottamiseen (esim. hevosten suhteen kengättömyys, koirilla barffailu). Aina jotain ja jotain. Siis minussa, minulla.
Olen edelleen ehdottomasti sitä mieltä, että kaikki mitä on tehnyt elämänsä aikana, mitä on tapahtunut itselle, mitä on ajatellut, on edelleen ja hamaan tulevaisuuteen osa “sielua”, osa itseä. Hyvässä ja pahassa, siitä ei pääse eroon. Mutta on saanut opettavia kokemuksia, ja ne kokemukset ovat muokanneet itsen sellaiseksi kuin nykyään kukin on. Lieneekö sitten jotain kolmikymppistä siinä, miten tulee hinku palata konkreettisella tasolla vanhojen harrastusten ja ystävien pariin?
