In Somnis Veritas

Luin juuri Pohlin ja Kornbluthin scifi-klassikoksi nimetyn Avaruuden kauppamiehet. Juttu alkoi siitä, kun Jussille pohdiskelin, onko mahdettu koskaan kirjoittaa dystopiaa, jossa yhteiskunta on jaettu varallisuuden perusteella. Jussi muisti tuon kyseisen kirjan. Ihan hyvä se oli, joskin vanha. Vähän kuin scifiksi tehty MadMen. Tulevaisuudessa maailma pyörii mainonnan ympärillä. Ihmiset vetävät tupakkaa ja entistä addiktoivammaksi suunniteltua kahvia. Naiset ovat sihteereitä, kotiäitejä, tai muuten vain näkymättömissä. Paitsi päähenkilön määräaikainen vaimo, joka on lääkäri ja itse asiassa vielä enemmän.

On hassua omalla tavallaan, että valtavia tulevaisuusvisioita maalailleet kirjailijat eivät ole pystyneet kuvittelemaan sukupuolten tasa-arvoa. Tulevaisuusrakennelmissa on aina nykyajan näkökulmasta särö, kun niiden sosiaaliset suhteet toimivat 2000-luvun hylkäämillä tavoilla. Tämä ei koske pelkästään kyseistä kirjaa, vaan sama näkyy esim. Heinleinilla. Tietenkään kirjailija ei ole profeetta (Heinlein tosin pääsee hyvin lähelle sitä), mutta on mielenkiintoista mitä scifissä on pidetty mahdollisena. Tai mahdottomana siis tässä tapauksessa. Jotkin asiat elämässämme taitavat olla niin suuria itsestäänselvyyksiä, että on vaikea kuvitella niiden muuttuvan tulevaisuudessa. Vaikka sieltä löytyisi siirtokunta Kuusta ja Venuksesta, yms. nykypäivänä vielä mahdotonta. Teknologinen kehitys on scifissä aina askeleen edellä ja sosiaalinen kehitys aina askeleen jäljessä. Näinkö se menee?

Avaruuden kauppamiehissä oli jälleen yksi vallankumous/vastarintaliike/sissiliike. Mahdollinen idealistinen terrorismi toi erityisesti kirjan juonen vuoksi mieleen nykyajan ekoterrorismin. Eläinten oikeuksien ja kulutuskriittisyyden nimissä tehdyt tuhoteot ja ihmisten häirinnän/uhkailun. Vastarintaliike on tarinoissa ja menneisyydessä aina kuorrutettu sankaruudella. Idealistinen taistelu pahaa ja vääryyttä vastaan. Miksi se sitten näyttäytyy nykypäivänä niin vastenmielisenä, ainakin minulle? Koska se hylkää väkivallattoman vastarinnan ja demokratian periaatteet. Idealistinen terrorismi ei pyri kansalaiskeskusteluun, vaan väkivaltaiseen pakottamiseen ja pelolla vaikuttamiseen.

Mitä tulee säätyeroihin, jotka pohjaavat varallisuuteen, niin on kaiketi aina ollut. Olen ajatellut, että tilanne olisi kärjistynyt sitten -80-luvun. Tosin äitini kanssa keskusteltuani tulin johtopäätökseen, että ehkä kyseessä on näköharha. Monesta asiasta puhutaan nykyään enemmän. On vapaus olla oma itsensä, toteuttaa itseään. Ei tarvitse olla hiljaa omista asioistaan ja yrittää vaikuttaa “normaalilta”. Ehkä sosiaalinen paine oli aiemmin suurempi? Individualismin leviäminen sallii niin sosiaalisen kuin aatteellisenkin yksilöllisyyden paremmin.

Varallisuuteen pohjautuvat säätyerot tulevat hyvin näkyviin hevospiireissä. Tuntuu siltä, että moni asia näkyy siellä varsin hyvin. Ikään kuin hevospiirit olisivat kärjistynyt pienoisversio yhteiskunnasta. Tämä havainto voi tietysti johtua myös siitä, että olen noissa piireissä liikkunut viime aikoina varsin tiiviisti. Toisaalta hevosharrastus yhdistää paljon laajempia joukkoja kuin esim. kulttisarjan fanitus. Todennäköisesti yliopistollakin on paljon homogeenisempi joukko. -80-luvun lopulla minulla ei ollut samanlaista tunnetta. Tosin oli silloin vielä varsin nuori ja ymmärtämätön.

Mutta silti: 20 vuotta sitten kovin monella ei ollut varaa omaan hevoseen. Lasten hevoslehdissä julkaistiin paljon tee se itse -vinkkejä. Miten tehdään itse loimi, satulahuopa, pintelit, tms. Miten puhelinluetteloita voi käyttää “jumppalaitteena” sisäreisien vahvistamiseen. Jos jollain oli ratsastushousut, tms. niin se jo yksistään oli hienoa. Kirjoissa neuvottiin katkaisemaan pusikosta risu raipaksi. Varusteita ylipäänsä sai Helsingissäkin vain parista paikkaa, eikä ollut mitään merkkitietoisuutta, koska merkkejä oli todennäköisesti tarjolla vain sitä yhtä.

Tänä päivänä puhutaan paljon siitä, että kun ihmisillä on varaa, hevosia ostavat paljon sellaiset, jotka eivät niistä tiedä tarpeeksi. Siitä seuraa kasvava ongelmahevosten joukko. Tosin 20 vuotta sitten ratsastuskouluissa vielä oli hevosia, joita nykypäivänä kukaan tallin omistaja ei kuulemma voisi pitää tuntikäytössä (esim. hevonen, joka käy ihmisen päälle karsinassa). Kuten jostain luin -70-lukua koskien: täti aloitti ratsastuksen aikana, jolloin hevoset olivat vihaisia ja ratsastuksenopettajat vielä vihaisempia. Joka tapauksessa tänä päivänä en ole Hevoshullussa nähnyt enää tee se itse -vinkkejä, sen mitä olen ko. lehteä kirjastossa lukenut. On Hööksiä, Horzea, ja monta muuta pienempää kauppaa. Hevosilla on miljoona loimea ja satulahuopaa, kaikki sävy sävyyn. Ratsastushousujen tai kypärän merkillä todellakin on väliä. Esteratsastuskisoja telkkarista seuratessa pääsee aina selville, onko juuri nyt muodikkaampaa olla GPA vai Charles Owen Wellington kypäränä. Melkein kaikilla niissä kisoissa on Pikeurin takki.

Myös tallit ovat profiloituneet. Tai ainakin “kaikki tietävät”, millaista väkeä jossain käy. On hienoja “tosiharrastajan” talleja, joilla asustaa kiiltäväkylkisiä ja korkealle koulutettuja puoliveriratsuja. Paikat ovat tip top kunnossa, asiakkaat samaten. Sitten on maalaistalleja, joilla on paljolti suomenhevosia ja mahdollisesti muita työhevosia (Joidenkin mielestä työhevosilla ei voi ratsastaa – en tiedä mikä on “voi ratsastaa” tarkempi määritelmä. Tosin suomenhevonen ei mene samaan kastiin raskaampien lajikumppaniensa kanssa, mutta en ole silti nähnyt “hienojen” tallien panostavan suokkeihin.) Asiakkaat ja talli ovat yhtä “rähjäisiä”. Ketään ei pakoteta ostamaan ratsastusvarusteita, vaan tunneille saa tulla verkkareissa ja kumisaappaissa – kuten -80-luvulla minne tahansa, missä tänä päivänä on sääntö, että alkeiskurssin jälkeen on tallille asiaa vain aidoissa ratsastusvarusteissa. Pienillä maalaistalleilla ei välttämättä ole maneesia, ja meno ei sovi kuraa pelkääville. Lienee selvää, että “rähjäisillä” pikkutalleilla käy asiakkaita, joiden varallisuus ei riitä muuhun, tai jotka muuten vain viihtyvät paremmin sellaisessa paikassa (omiensa seurassa?).

Helsinki International Horse Show, tai FIM, Glitnir Horse Show tai mikä se nykyään onkaan, oli 20 vuotta sitten koko hevoskansan tapahtuma. Messukeskuksen katsomoissa taputettiin, kiljuttiin ja tömisteltiin (sekä heilulteltiin kannustuslakanoita) kun radalle tulevalle ratsukolle osoitettiin suosiota. Expo-alueella olivat paikalla “kaikki” tarvikeliikkeet ja muut, ja jokaisella oli messutarjouksia. Mitä olen tämän päivän kisasta lukenut ja telkkarista katsonut, meno on ensinnäkin hillittyä. Katsomo osoittaa suosiota taputtamalla. Kuulin huhun, että tapahtuma olisi siirretty Areenaan parempien VIP-tilojen vuoksi. Iso joukko ihmisiä valittaa joka syksy, ettei heillä ole varaa ostaa lippuja. Mainitusta syystä en itsekään ole päässyt paikan päälle toteamaan muutoksia. Tosin rehellisyyden nimissä sanottakoon, etten 20 vuotta sittenkään itse maksanut lipuista mitään. Olivat ne kalliita silloinkin, mutta oli sukulaisia, joiden ansiosta pääsi HIHSiin. Oli miten oli, huhu kertoo myös, että tapahtumasta haluttaisiin rajata pois ei-toivottu aines korkeilla lippuhinnoilla.

Toinen jako on ehkä vielä huolestuttavampi omalta kannaltani. USA:ssa on hyvin vahvat rintamalinjat kristillisen oikeiston ja liberaalin vasemmiston välillä. Historiallisesti linjat eivät ole perusteltuja tuollaisina, koska liberaalius ja konservatiivisuus ovat olleet sekä-että suhteessa oikeistoon ja vasemmistoon. Kummastakin löytyy kumpiakin. En usko, että myöskään USA:ssa tilanne olisi ollut tuo vielä kovin pitkään. Mutta mitä isot edellä, sitä pienet perässä… Keskustelu luomisopista eli ns. älyllisestä suunnittelusta, sekä jotkin muut teemat ovat jo saavuttaneet Suomen. Näemmekö täälläkin paitsi taloudellisesti entistä jakautuneemman, myös aatteellisesti entistä jakautuneemman yhteiskunnan? Aatteellinen jako oli toki jo -70-luvulla voimassa. Nyt se vain on erilainen.

Mikä minua eniten huolestuttaa, on mahdollinen harrastusten jakautuminen aatteellisuuden mukaan. Koska itse selkeästi kuulun liberaaliin vasemmistoon, onko minun mahdollista käydä tallilla enää tulevaisuudessa? Hevosharrastuksen piirissä tuntuu olevan runsaasti kristittyjä, tai muuten vain ns. kunnon ihmisiä. Ratsastushan on _hyvä_ harrastus. Tallilla roikkuminen pitää nuoret pois pahanteosta. Saavat sen sijaan raitista ilmaa, liikuntaa ja oppivat vastuullisuuteen.

Kysymys siitä kuka “saa käydä” tapahtumissa tai harrastuksissa, on tietysti typerä. Jokainenhan niissä saa käydä omien kiinnostustensa mukaan. Mutta on eri asia, onko valmis tai pystyväinen maksamaan jotain. Tai viihtyykö jonkinlaisessa ilmapiirissä. Esim. homoa ei varmasti kielletä käymästä missään, mutta kauanko homo viihtyy homovastaisessa ilmapiirissä? Kauanko jaksaa selittää ja puolustella? Vääntää rautalangasta? Lopulta on helpottavampaa siirtyä jonnekin muualle, missä voi olla oma itsensä aivan rauhassa. Toki tämä koskee kaikkia, myös uskovaisia. Ja selittänee pitkälti, miksi yhteiskunta on niin eriytynyt.

Talleilla eriytymisprosessi lienee juuri nyt käynnissä suhteessa lihavuuteen. On toki fakta, että hevonen ei jaksa kantaa mitä tahansa kuormaa. Ja voidaan keskustella siitä, mihin raja vedetään. Asiasta on jo olemassa jotain tutkimuksia. Mutta ratsastus on vain yksi asia, mitä hevosten kanssa voi tehdä. Ja on olemassa vankkoja hevosia, jotka voivat kantaa painavampiakin ihmisiä. Tuon ikuisuuskeskustelun ulkopuolella kytee selkeän vihamielinen suhtautuminen ylipainoisiin ihmisiin. Se ei liity millään tavoin hevosiin, vaan on osa laajempaa asenneilmastoa. Eräs henkilö kertoi, että tullessaan katsomaan ystävänsä tuntia, useammat ihmiset ko. tallilla olivat huomauttaneet “et saa tulla tänne ratsastamaan, koska meillä on painoraja se ja se”. Toisen henkilön oman hevosen tallipaikka oli irtisanottu omistajan ylipainon vuoksi (hänen oltuaan hyvä ja pidetty asiakas ko. tallilla vuosien ajan). Ylipainoinen hevosenomistaja ei sopinut tallin imagoon. Toisissa paikoissa asiakkaat ovat samanarvoisia keskenään, ulkomuodosta riippumatta.

Kirjoitin paljon hevosmaailmasta, mutta se tosiaan taitaa olla vain jonkinlainen läpileikkaus yhteiskunnasta laajemmin. Eli sanomani on sovellettavissa myös muualle. Itselleni eräs säätyerokokemus tapahtui joitain vuosia sitten. Olimme Jussin kanssa saaneet 50% alennuskupongit joulupöytään erääseen Helsingin hienoimmista ja kalleimmista ravintoloista. Pukeutumisesta alkaen tunsin koko ajan olevani väärässä paikassa. Myöhemmin Jussin sukulaisten luona jouluvierailulla oli todella mukavaa. Viihdyin huomattavasti paremmin perinteisiä työläisammatteja edustavien sukulaisten pöydässä kuin kalliissa ravintolassa, vaikka jälkimmäisessä olikin “hienompaa” ruokaa.

Mikään ei kiellä minua menemästä hienolle tallille, ravintolaan, tms. mutta minulla ei yleensä ole siihen varaa. Toisaalta viihdyn hyvin “omieni parissa”. Toisaalta minuun suhtaudutaan joskus oudosti siksi, että olen yliopistolla. Muut pitävät akateemisuutta jotenkin hienona. Kieltämättä olen erilainen ja elänyt erilaisen elämän. Minusta tosin on hienoa, jos joku tekee työnsä hyvin, piittaamatta siitä, mikä se työ on. Olen haaveillut ammateista, joista ei saisi haaveilla. Kun ala-asteella kirjoitin haluavani isona kaupan kassaksi (minusta se oli jännää ja mielenkiintoista, tosin oli minulla muitakin haaveita, tuo nyt vain yhteen aikaan), se jätettiin lukematta. Koosteessa lasten toiveammateista mainittiin, että “kaikki halusivat” olla kirjailija, taiteilija, lääkäri, tms. Kun kirjoitin blogissani, että varasuunnitelmani on lähteä lappamaan hevosenpaskaa, minua herjattiin tästä toisaalla. Tutkija tosin saa palkkaa suunnilleen saman mitä tallityöntekijä.

Nykyään ihminen osoittaa kuluttamisellaan ja pukeutumisellaan kuuluvansa johonkin ryhmään. Jos ei ole varaa ostaa ryhmän merkkejä, on ulkopuolinen luuseri. Kulutusvalinnat – tai valinta jättää kuluttamatta – määrittelevät millainen ihminen on. Kulttuurin ulkopuolella eläminen on mahdotonta, koska on aina tehtävä valinta suhteessa johonkin. Osallistumatta/kuluttamatta/käyttämättä jättäminen on sekin valinta suhteessa itse asiaan.

Lukekaa Avaruuden kauppamiehet, niin tiedätte mitä tekemistä tällä kaikella vuodatuksellani on ko. kirjan kanssa.;) Tosin lopulta minusta kirjan sanoma jäi liian valjuksi. Heinleinilla taitaa olla radikalisoidumpi ote, joskaan hän ei kai ole kirjoittanut ihan samasta teemasta. Toisaalta olen lukenut Heinleinia vasta tosi vähän.