Lapsista, vammoista ja vähän hevosistakin
Ajattelin aina, että lapsen loukkaantuminen tai sairastuminen ahdistaisi minua tosi paljon. Koska koirien kanssa on aina ollut niin kamala fiilis, jos niillä on jotain vialla.
Kun olin päässyt alkujärkytyksestä yli (mikä lapsi on ja miten sitä pitäisi kohdella – voisiko Tuire Kaimio kirjoittaa jonkin opaskirjan lasten käsittelystä ja käyttäytymisestä?), huomasinkin asian olevan päinvastoin. Eläinten kanssa on niin hukassa, koska eläimet eivät osaa puhua. Lapset sen sijaan voivat itse kertoa, miltä tuntuu, mihin sattuu. Lisäksi ihmisenä on itse kokenut samoja juttuja.
Vauvat tosin ovat minulle vielä ihan vieras juttu. Eivätkä vauvat osaa vielä puhua. Kysyin, voiko vauvan jättää autoon siksi aikaa kun menemme syömään. Ei ollut mielestäni liian kuuma eikä kylmä, joten kyllähän koiratkin pärjäävät kun jättää hieman ikkunaa raolleen… Onneksi kysyin tätä eläinihmiseltä, joka ymmärsi lähtökohtani. Ja selitti naureskellen, että vauvasta pitää ajatella, että se on kuin alle luovutusikäinen koiranpentu.
Ei, tässä ei ole kyse omasta lapsesta. Lasta ei ole eikä tule, ainakaan näillä näkymin. Ehkä hyvä niin, koska olisin varmaan aika hirveä äiti. Seurustelun alkuaikoina viilsin sormeeni avatessani Jussin terävää linkkaria. Haava oli pieni, mutta syvä, verta tuli aika tavalla. Jussi lähti heti kovin huolestuneena hakemaan sidostarpeita. Minä taas rupesin nauramaan, koska Jussin huolestuminen oli kovin huvittavaa. Istuin sängyllä, sormesta valui verta, ja nauroin.
Jussin mielestä olin parikymppisenä herkempi. Kiltimpi kuin nykyään, herkempi enkä tällainen kovis. Joka ratsastaa elämänsä parhaan koulutunnin sen jälkeen kun on saanut osuman lautasen kokoisesta kaviosta, jossa oli hokkikenkä. Tarkastan toki vauriot, ja huolestun, jos on epäiltävissä jotain vakavampaa. Itkin kun olin viimeksi mällännyt nilkkani kaatumalla rappusissa – tosin harmista, koska siinä meni opinnot taas pieleen, kun oli pakko lähteä Turusta kotiin sairastamaan.
Pelkoni ratsastuksen suhteen taitavat pitkälti johtua siitä, ettei minulla olisi oikein varaa pitää sairaslomia. Jos pudotessa sattuu jotain, todennäköisesti sattuu joko käteen tai jalkaan. Pahemmat vammat ovat onneksi harvinaisia. Iso osa peloista taitaa myös johtua korkean paikan kammosta.
Shetlanninponin perässä kärryillä istuessa en ole vielä tähän mennessä pelännyt. Tiedän, että siinäkin on riskinsä – siksi käytän kypärää ja ainakin maastossa turvaliiviä.
Vauvakuumetta minulla ei ole, vaikka tässä iässä biologisen kellon pitäisi kai alkaa tikittää täysillä. Muut saavat hoitaa lisääntymisen. Lapset ovat kivoja, kun ne eivät ole omia. Sen sijaan poden ponikuumetta.
Olen tajunnut, että astmaatikon lemmikki voisi ehkä olla sellainen, joka ei asu kotona. Pihatottoponia saisi hoitaa suurimmaksi osaksi ulkona. Sääolosuhteet eivät ole karkottaneet meitä tallilta tähänkään asti. Todennäköisesti pahin on jo tullut koettua. Ensin tunti kouluvääntöä loskaliejuisella kentällä, josta massiiviset kaviot roiskivat kurat polveen asti. Sitten kaksi tuntia talutusta räntäsateen ropistessa pipoon. Päivän lopussa olin läpimärkä varpaan kärjistä päälakeen asti. Halusin lähteä vielä kauppaan. Jostain syystä en viitsinyt viedä vaihtovaatteita taukotupaan, vaan loikin ulos ratsastushousuista ja sisään farkkuihin tallin parkkipaikalla. Vaihtokengät saivat kelvata ilman sukkia, koska paljain jaloin oli ainakin mukavampaa kuin märillä sukilla.
Sadetakki ja kurahousut ovat tosi epämukavia käyttää. Ja kuten vanhemmat aina lapsena ollessani muistuttivat: en ole sokerista tehty.
Nilkan venähdys, sormen murtuminen, vesirokko, 40 asteen kuume, angiina, jne. ovat tosi epämukavia ja muutenkin inhottavia juttuja, mutta niistä selviää. Vain osa vaatii lääkärillä käyntiä. Miksi rampata terveyskeskuksessa turhaan? Antibiootteja tarvitaan vain bakteeritulehduksiin. Luin lehdestä, että ihmiset käyvät usein valittamassa selkäkipuja, jotka eivät tarvitsisi hoitoa. Välilevyongelmat sen sijaan pitäisi käydä näyttämässä. No, nythän minä sitten menen, vuosia sen jälkeen kun asia oli todella akuutti… (mutta hoitui särkylääkkeillä ja lämpöhoidolla, nyt haluan tietää pitäisikö välttää hevosen selästä putoamista, ts. ratsastusta, koska putoaminen on aina vain ajan kysymys)
En siedä sipulimaitoa, koska jouduin juomaan sitä lapsena joka kerta sairastuessani. Kuuma maito on sellaisenaan myös äklöä. Sipulikääre ehkä vielä menettelisi. Olen siirtynyt jo teini-iässä käyttämään sipulia sisäisesti, raakana. Juusto-sipuli -leivät ovat herkkua. Jussi ei pysty ymmärtämään.
Toisaalta olisin kiinnostunut näkemään, mitä meidän lapsestamme tulisi. Voisiko jokin pelifirma kehittää Sim Vauvan? Vauva-simulaattorissa voisi parittaa vaikka itsensä ja kumppaninsa kaltaiset henkilöt ja kasvattaa näiden jälkeläistä. Luonne ja elämäntapa, yms. olisivat pelissä suuressa roolissa.
Elämän uusi vanha suunta?
Lauantaina olin taas tauon jälkeen ratsastamassa. Hyppäsimme ja menin Pullalla, kahdesta putoamisesta esteen jälkeen huolimatta oli hyvä tunti. Ratsastin myös voltin laukassa, vieläpä kevyessä istunnassa, ja Pulla meni hyvin.:) Tallilta menimme kukkakaupan kautta vaihtamaan vaatteet ja lähdimme Evan valmistujaisjuhliin.
On vaikea pukea sanoiksi, mistä tarkalleen on kyse. Mutta sain tavallaan lisää motivaatiota gradun tekoon. Toisaalta tuntuu, että elämäni on hyvin erilaista eri yhteyksissä. On sitä kulttuurielitismiä, sisäsiistiä seurustelua ja ajankohtaisista aiheista keskustelua, sohvalla lojumista pizzan ja cokiksen kera kauhuleffaa katsoen, kuraista ja paskaista hevoselämää kaikkine ulottuvuuksineen. Vaikeaa tietää aina kulloinkin, miten haluaisi olla jatkossakin, kun nuo ovat monesti keskenään ristiriidassa.
Joka tapauksessa olen kokenut viime aikoina monia onnellisuuden hetkiä. Lasken sen ainakin osittain lääkityksen ansioksi. Onnellisuuden tunne tulee aivan arkisista asioista ja haaveista. Lauantaina tuntui myös, että olin ensinnäkin ratsastaessa rento ja toisekseen sosiaalisissa tilanteissa ja kaupungilla suhteellisen peloton. Viime yönä tarvitsin unta oikeastaan vain noin 8 tuntia. Olin puolittain valveilla jo ennen herätyskellon sointia.
En tiedä mihin tästä etenen. Suunnitelmia minulla on heinäkuun loppuun asti – silloin pitäisi gradun ja muiden töiden olla valmiina. Yliopistolta lähtö on suhteellisen iso elämänmuutos, kuten opiskelun aloittaminenkin oli. En tiedä millainen tulen olemaan jatkossa, enkä tiedä mitä tulen tekemään. Aikataulu ja gradu stressaavat edelleen, kaikesta hyvästä olosta huolimatta. Tuntuu etten saisi antaa itselleni oikeutta tehdä mitään muuta, mutta en toisaalta halua uhrata terveyttäni ja hyvinvointiani.
Taidan kaikesta huolimatta olla koonnut elämäni rakennuspalikat aiempina vuosina. Nyt vain järjestelen niitä uusiksi aina silloin tällöin. Oikeastaan mitään erityisen uutta ja mullistavaa ei taida olla edessä. Vain samaa vanhaa tavaraa eri muodossa. Kaikkea mitä nyt olen, olen ollut jo kauan sitten. Kaikki mitä todennäköisesti rupeaisin tekemään on ollut jollain tasolla mielessä jo nuorempana.
Tosin joskus vielä saatan huomata olleeni totaalisen väärässä. Ajatusta aikuistumisesta seuraa aina vuosien kuluttua ajatus, että olipa silloin vuosia sitten vielä lapsellinen kun ei tajunnut, että oli vielä niin ja niin nuori ja elämässä voi käydä ihan kaikenlaista. Tiedän esim. sen vaiheen olevan vielä tulossa, kun vanhempiani ei enää ole. Kuolemaa tulen väistämättä kohtaamaan jatkossa muutenkin. Jollain tasolla se on hyvin pelottavaa, jollain tasolla taas olen tyytyväinen, että elämäni on suhteellisen järjestyksessä ja olen saanut kokea kaikenlaista, tietyllä tasolla valmis siihen, että menetän paljon tärkeää.
Olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka olen ollut elossa ja hyvässä voinnissa. Aina sitä ei tule ajatelleeksi, mutta niin se vain on. Menetykset sattuvat syvälle ja elämänmuutokset voivat ahdistaa, joskus niihin liittyy muitakin pahoja juttuja. Mutta kaikesta selviää. Ja silloin voi olla onnellinen, että on elossa ja tyytyväinen oloonsa, kaikesta huolimatta. Vähälläkin tulee toimeen ja elämässä on paljon hyvää, kunhan vain on rakkaita ihmisiä lähellä. Olen ollut käsittävinäni, että elämänfilosofiani eroaa monien ikäisteni vastaavasta. Uskon sen johtuvan siitä, että kauan sitten päätin, etten halua elää enempää. Muisto siitä, miten on todella halunnut kuolla, on ollut läsnä aina sittemmin. Pitkään elin jonkinlaisessa rajatilassa, nyt olen harpannut täysillä elämän puolelle.
Minulla ei ole mitään tarkkoja haaveita tulevaisuuden suhteen. Elän tilanteiden ehdolla. Tarkat suunnitelmat ulottuvat heinäkuun loppuun. Siitä olisi pakko selvitä. Pidemmän aikavälin suunnitelmakin minulla oikeasti kyllä on, joskin suuntaa-antava vain. Haluaisin vielä jonain päivänä olla vanha kurttuinen mummo, joka on saanut viisautta elämänkokemuksista, ja pystyy jakamaan sitä viisautta nuoremmilleen. Menetysten tuska saa silloin tällöin ilmeen vakavaksi ja ehkä kyyneleen silmäkulmaan, mutta aina tuli myös niitä onnellisia kausia, joiden muisto saa iloiseksi.
Tänään toteutin yhteiskunnallista puoltani, vaikka en tiedä onko virtuaalimiekkareista mitään hyötyä. Osallistuin silti kaikkiin. http://www.rsf.org/24heures/pages/index.php?id=21
Lääkityksellä
Angstailun aika on ohi.;p Kaksi viikkoa mirtatsapiinia on kohta täynnä. Sivuvaikutukset ovat hellittäneet. Uni tulee lääkkeiden kanssa ihan hyvin, mutta myös kestää pitkään. Vakioon tuntuu vaativan reilusti yli 8 tuntia. Toisaalta lääkkeet eivät toimi enää unilääkkeenkaltaisesti, koska vaikutus on lieventynyt. Silti ne rauhoittavat iltaisin. Pelot eivät pysy poissa eikä masennuskaan. Siinä mielessä odotin ehkä liikaa. Todennäköisesti kuitenkin ääritilat kummastakin ovat jääneet kokematta lääkkeen ansiosta. Paniikkia ei ole esiintynyt.
Koen lääkityksen helpottaneen myös siinä, että olen saanut käytyä läpi tiettyjä juttuja. Olin tässä jonkin aikaa pahemmin masentunut, mutta yritän nyt päästä siitä ohi. Tulevaisuus huolestuttaa. Olen miettinyt elämänarvojani siihen liittyen. Ja sitä, millaisiksi arvoni muodostuivat ennen yliopistolle pääsyä. En tiedä saanko koskaan töitä, johtuen työkokemuksen vähäisyydestä. Ja minkälaisia töitä, sekin on iso kysymys. Viihtyisinkö tietynlaisissa töissä, ja miten suuren osan elämästä ja päivästä haluan omistaa työlle? Toisaalta ehkä olenkin vajaakuntoinen, jossain määrin työkyvytön. Sitä tuntuu olevan kovin vaikea ajatella tai myöntää itselleen. Mutta tosiasiassa en tiedä. Opintojen aikana en millään olisi jaksanut käydä töissä, koska opiskelu on vienyt kaikki voimat. Kesätöitä olen hakenut, mutten saanut. Ainoan työhaastattelun mokasin joutumalla paniikkiin kun kysyttiin työkokemuksesta.
En tiedä olisiko minusta tutkijaksi. Proseminaarin ohjaajani mielestä olisi, mikäli pää kestää. Hän toki tietää, koska sain proseminaarin aikaan burn outin, mistä johtuen kävin sen toiseen kertaan ja vasta silloin sain valmiiksi. Entä jos gradu ei olekaan riittävän hyvä jatko-opintoja ajatellen? Mutta onko sillä väliä, jos en kuitenkaan jaksaisi, henkisesti siis? En pysty nytkään 8 tunnin “työpäiviin”, siis opiskelemaan sitä määrää päivässä, paitsi ajoittain. Masennuskausien aikana “työpäivä” jää kokonaan väliin, ja vaihtuu Sims-päiväksi. Masennuksen alkamiselle on aina jokin syy. Tosin sellainen syy, ettei se varmasti normaalilla ihmisellä aiheuttaisi vastaavaa. Ja jos masennuksesta pyrkii pakottamaan itsensä töihin, sillä voi olla varsin ikävät seuraukset. Mielelläni kun on taipumus vaihtaa vapaalle itsekseen, jos en sitä muuten tee.
Vaihtoehtoisesti pyrin elämänhallintaan laihdutuksen kautta. Vaikka se sinänsä olisi tervettä, elämänhallinnan nimissä se ei ole, eikä varsinkaan kun kääntyy joka ikinen kerta syömishäiriöksi. Näin keväisin tuo on hyvin tyypillistä. Johtuu todennäköisesti siitä, että lukukauden lähestyessä loppua tunnen oloni stressaantuneeksi ja kaoottiseksi.
Sivuvaikutuksia
Rajumpi huimaus johtuukin ilmeisesti suurimmalta osin mirtatsapiinista. Seuraavia lääkkeen ohjeessa mainittuja sivuvaikutuksia on ilmennyt:
- huimaus, voimakkaimpana näistä
- väsymys, ei ole ollut kovin pahaa
- lihominen, johon vaikutti kyllä yleinen stressitila ennen lääkkeen aloittamista varmasti suurimmalta osin eli stressisyöpöttely
- turvotus? mahdollisesti, en ole varma
Sivuvaikutukset eivät silti ole niin pahoja, ettenkö malttaisi odottaa niiden ohimenoa. Ja hyvät vaikutukset lääkkeellä tuntuvat ainakin tällä hetkellä suuremmilta. On minulle tosi iso juttu, jos sydän ei aina hakkaa kuin viimeistä päivää tietyissä tilanteissa ja jos mieliala ylipäänsä pysyy suhteellisen tasaisena. Kun ulos menoon liittyy paniikkioireita, siitä tulee ikävä muistijälki, jonka ansiosta ulos meno ahdistaa jo valmiiksi. Toivon että tämän lääkkeen turvin pystyisin oppimaan normaalimpaan elämään. Ettei lenkille lähtö olisi aina hirveän ahdistuksen paikka, vaan olisi oikeasti kyse vain siitä, viitsiikö ja jaksaako. Kun koko arkipäivä on välillä taistelua omien ahdistusten kanssa ja toipumista paniikkioireista, se vie myös hirveästi energiaa.
En tiedä kumpi oli ensin, masennus vai ahdistukset ja pelot. Sillä ei taida olla kauheasti väliä, kun molempia on. Masennus on tullut paremmaksi vuosien mittaan, mutta varsinkin ilmeinen kaamosmasennustaipumukseni on ikävä. YTHS:n itsearviointitesti antoi viimeksi tulokseksi pidemmän univaikeusjakson jälkeen keskivaikean masennuksen, vaikka arvio on välillä käynyt lievänkin puolella. Siitä se idea kysellä lääkityksestä tosissaan lähti. Tilanne ei ole ollut nyt ollenkaan yhtä paha kuin joskus, jolloin sain kaikenlaisista itsearviointitesteistä ruksittua jokaisen masennusoireen. Ja vaikea masennus oli kyllä mielestäni ihan varma juttu.
Lyhyesti sanottuna syy siihen, etten aikoinaan hakeutunut hoitoon oli, että halusin kuolla enkä parantua. Toisaalta myös ahdistustilat ja sellainen estivät hakeutumasta lääkäriin. Ja juuri luin esitteen psykosomaattisista oireista, joihin voi kuulua korostunut itse pärjääminen (edelleen minulla on myös joitain muita psykosomaattisia oireita, kuten univaikeuksia). En myöskään kokenut, että olisin ollut oikeutettu hoitoon. Se liittyy huonoon itsearvostukseen, joka on masennukselle tyypillistä. Terapeuttini mukaan olisin tarvinnut kriisihoitoa. Käytännössä kai sairaalahoitoa. Mutta siitä on jo kauan ja olen täällä edelleen, saanut elämänhaluni takaisin, jne.
Suurin ongelma parantumisen suhteen viime vuosina on ehkä ollut se, etten tiedä onko jokin vialla. Ongelmiin on niin tottunut ja turtunut, ettei tiedä enää mikä on normaalia. Ei ole mitään vertailukohtaa, jonka voisi osoittaa muuttuneen. Toipuminen on tuonut paremman tietoisuuden tästä, kun vertailukohtia on ruvennut löytymään. Ja terapiastakin on ollut paljon apua. Tavallaan hullua, miten joutuu kohtaamaan sen, millainen on ihmisenä, tässä iässä. Löytämään itsensä masennuksen kuoren alta. Vaikka toki on aina omalla tavallaan elänyt normaalia elämää ja ollut oma itsensä. Ei mielen sairaus kuitenkaan ole kaikki mitä on.
Outo aika – toinen todellisuus (runopäiväkirja, osa 3)
Ikuisesti liminaalisessa tilassa elää yhteiskunnasta syrjitty. Syrjitty lapsuudestaan, oppinut ulkopuoliseksi. Ulkopuolisuus on ikuisesti liminaalinen tila.
Ihminen on ihminen, ihmiskuntaa, kansalainen, täysivaltainen 18-vuotiaana. Vuosien aikana yritti olla tavallinen, ehkä yrittää vieläkin vaan ei onnistu koskaan. Koska oli päätetty, ettei kaltaisensa ole koskaan yhtä täysivaltainen kuin täysivaltainen kunnon kansalainen – hän on vääränlainen.
Ulkopuolinen on ihminen, joten ihmisenä häntä kohdellaan, samanlaisena. Samuus on harha, todellisuus on harha, ihminen on outo, aikansa outo ja todellisuutensa toinen.
In a Queer Time and Space, kirjasi Judith Halberstam. Having a Queer Truth and Reality, lisään minä.
Rahan valta ja reaalipolitiikka ei koskaan kohtaa mielenterveysongelmaisen arkea. Arkea muidenkaan ulkopuolisten. Ulkopuolisen arjen todellisuuden kohtaa todella ehkä vain toinen ulkopuolinen.
Niinpä ulkopuoliset verkostautuivat ja vertaistukeutuivat. Ja tälläkin runolla oli oudon onnellinen loppu.
Mökiltä paluu
Vuokrasimme Jussin kanssa menneen viikon ajaksi mökin. Kyseisellä niemellä olimme viikon ajan ainoat asukkaat, joten rauha oli taattu. Olimme lähes täysin irrallaan yhteiskunnasta, koska nettiin ei päässyt ja autollakin lähdimme liikkeelle vain kerran. Telkkaria ja radiota tuli kyllä kulutettua. Muuten kävelimme parina päivänä jälkiretkillä, leikimme lumessa, poltimme takkaa ja grillasimme makkaraa, saunoimme puusaunassa ja rentouduimme yleisesti. Läppäriä ei tullut otettua kertaakaan esille, sen sijaan luonnostelin tarinaa vihkoon perinteisellä tavalla. Itse kirjoitustyöhön en päässyt siis käsiksi (olen niin tietokoneiden pilaama, etten enää osaa kirjoittaa pidempää tekstiä käsin), mutta muu tarinan työstö oli erittäin hyödyllistä.
Olennaista rentoutumisessa oli, että saimme olla täysin rauhassa ja tekemättä mitään. Elimme siihen tahtiin kuin hyvältä tuntui. Jussi kiteytti normaalielämän stressin juuri tuohon. Että on pakko tehdä ja toimia ja elää kellon mukaan. Ehkä mökkiviikko opetti jotain toisenlaisen asenteen mahdollisuudesta. Mikäli vastaavaa siis on ylipäänsä mahdollista järjestää asennetasolla normaaliin elämään. Hevoset eivät onneksi tiedä kellosta mitään, vaikka oppivatkin ihmisten aikataulut.
Opin myös itsestäni sen, että olen pohjimmiltani hyvin urbaani. Itse asiassa tuo oli elämäni ensimmäinen vastaava mökkeilykokemus (aiemmin olen ollut luonnon keskellä vain isommalla porukalla, en kahdestaan kenenkään kanssa pidempää aikaa). Saunan lämmitys yms. puuhat kyllä luontuvat, mutta hiljaisuus oli pelottavaa. Erityisesti pimeän laskeuduttua pelkäsin ulkona, pihavaloista huolimatta (joten ensimmäisen illan jälkeen pidimme huolta, että sisälle oli haettu riittävästi puita valoisen aikaan).
Tajuntaani iski myös kauhea ajatus siitä, että jos vastaavassa paikassa joutuisi asumaan vakituiseen, Pizzataksi ei välttämättä toimittaisi sinne. Tosin pienellä paikkakunnalla ei ilmeisesti edes ole Pizzataksia tai muuta vastaavaa. Siellä “keskustassa” siis, josta kaupat löytyivät, 20km päässä mökiltä. Sipsit loppuivat kesken, joten niitä piti lähteä hakemaan lisää, samalla kävimme katsastamassa paikkoja. Suuri haaste kauppareissun aluksi oli, miten päästä autolla mökkitien rinnettä ylös. Vaikka Saabissa on ihan kohtuulliset maasto- ja talviajo-ominaisuudet, olin jo vähällä luovuttaa kun se joka yrityksellä lähti liirtämään takaisin tai jonnekin kylki edellä. Jussi on nyt sankarini, koska keksi tuohon ratkaisun, ja Jussin ansiosta sain siis sipsejä.
Mökkeilemään voisin lähteä uudestaankin, viikoksi tai pariksi. Mutta maaseudun vakituista asukasta minusta tuskin saisi. Mökki on myös kiva kun se ei ole oma, ei siis tarvitse tehdä mitään huoltotoimenpiteitä. Täytyy vain huolehtia loppusiivouksesta pois lähtiessä. Mökkiyrittäjien puolesta tulee lumimyrskyn jälkeisenä aamuna traktori lumilingon kanssa auraamaan tiet ajokuntoon. Ja jos oikeasti emme olisi lopulta päässeet autolla ylös mäkeä, olisimme voineet soittaa traktorin apuun. Ei tarvitse rempata, huoltaa pihaa, hakata halkoja, tms. Kerrostalossakin se remppaaminen on vapaaehtoista, jos ja kun haluaa uudistaa kotiaan.
Silti täydellisessä maailmassa olisin tosi rikas ja minulla olisi ullakkohuoneisto Pariisin keskustassa, toinen kaupunkikämppä jossain Helsingin tuntumassa tai ehkä jopa keskusta-alueella, ja mökki keskellä ei mitään, järven rannalla maaseudulla. Täydellisessä maailmassa sikarikkaana voisin myös ostaa palvelut jostain, eli siivoojan ja remontoijan, yms. Ja minulla olisi mökkeilykäyttöön joku tyylikäs oikea maasturi, ei mikään city-höpötys.
Jälkiretkeily on joskus käynyt mielessä harrasteena myös näin lähiöoloihin, mutta tämän jälkeen ei oikein innosta. Täältä ei kuitenkaan löytäisi kuin lähinnä koirien jälkiä. Listaan bongauksemme mökkiviikolta:
varmoja:
koira (jackrusseli uros, ruskeankirjava ja pomppivainen nuorehko otus)
metsämyyrä (tästäkin oli näköhavainto makuuhuoneen ikkunan alta parina päivänä)
mahdollisia/todennäköisiä:
supikoira
kettu
minkki
metsäkauris
kissa
Näkö- ja kuulohavainnon saimme myös palokärjestä ja joistain linnuista, joita kumpikaan meistä ei tunnistanut. Niiden lintujen lisäksi toki myös tutumpia oli näkyvillä. Ja kuulimme (ilmeisesti) tikkojen hakkauskisan, Jussin mukaan siinä oli kyse reviiritaistelusta (Jussi tykkää luontofilmeistä ja sen kyllä huomaa).
Olin jossain määrin pettynyt, että emme nähneet karhun tai ilveksen jälkiä. Niiden näkeminen olisikin ollut tosi onnekasta, kun ei sentään ihan niin keskellä metsää oltu (useampia mökkejä, yleisesti vanhaa maanviljelysseutua Hämeessä). Toisaalta jos jälkiä olisi löytynyt ja esim. puuvaraston läheltä, niin olisin kyllä pelännyt huikeasti paljon enemmän.
Harmittaa suurpetojen ihailijana myöntää, mutta tositilanteessa kuitenkin pelkäisin niitä. Susia en ihan yhtä lailla, koska olen susiaitauksessa nuorempana päässyt vierailemaan pariin otteeseen, ja ne käyttäytyvät kuten koirat, paitsi ovat paljon arempia. Silti pelkäisin kyllä susiakin niiden oikeassa elinympäristössä, kun luonnossa elävät villieläimet eivät kuitenkaan ole tottuneet ihmisiin siinä määrin kuin eläinpuiston otukset.
Käärmeitä ja ampiaisia pelkään kaikkein eniten, mutta niistä ei onneksi ollut vaaraa vielä tähän aikaan vuodesta, kun lunta ja pakkasiakin kerran oli. Käärmekammoni on sentään hellittänyt siten, että ainakaan ajatuksen tasolla rantakäärmeet ja muut myrkyttömät ja ihmiselle vaarattomat lajit eivät enää tunnu niin kauheilta. Se johtuu kansanperinteeseen tutustumisestani ja siitä, kun Jussin shamaani eräässä roolipelissä pystyi muuttumaan rantakäärmeeksi ja mm. matkusti oman shamaanini susihahmon kaulalla “pantana”, kun ei olisi metsän pohjalla pystynyt luikertamaan riittävän nopeasti (Jussi L:n shamaani muuttui sorsaksi, joten sillä oli toisenlaiset kulkutavat).
Runopäiväkirja, osa 2
28.2.2008
Hetken luulen kuuluvani jonnekin
mutta oliko tunne aina illuusio?
Elämällä on niin paljon tarjottavaa
miksi rajoittua yhteen asiaan?
päädyn kirjoittamaan pääni tyhjäksi
unettomana yönä
(toivoen sen todella tyhjentyvän)
muuten koski taas tulvii
ja ahdistun eristyksiin palalle maata
kun viimein nukahdan
Ja aamulla vihaan itseäni
koska en ole löytänyt keinoa
palata eläväksi.
Juuri kun luulin kaiken sujuvan
edes paremmin kuin ennen.
En osaa hellittää
vaikka en edes tiedä mitä tavoittelen.
Tajusin juuri
etten enää muista, tiedä
millaista on elää ilman masennusta.
Luovuuskatko
Purin tänään luovuuskatkoani piirtämällä hevosen. Katsoin mallia yhdestä kirjan kuvasta. Piirsin ruuduttomaan vihkoon lyijykynännysällä, sohvalla ja kahvia kaverina. Vaikka kello lähestyi puolta yötä. Sain sormeni lyijyyn ja kuminmuruja päälleni. Olin onnellinen. Viimeksi olen piirtänyt hevosen kunnolla kauan kauan sitten. En ole ylipäänsä piirtänyt kovin paljoa viime vuosina.
Tulin lisäksi kirjoittaneeksi runon. Päiväkirjamalliin, kuten ne nuorempana käytännössä yleensä olivat. Siitäkin on kauan, kun viimeksi olen runoillut tuolla tavoin. Kumpikaan tuotos ei ole täydellinen, mutta pidän niistä sellaisena kuin ne ovat. Eivät taiteellista huippua, mutta niillä on toinen tarkoitus.
Elämässä tarvitsee:
- luovaa toimintaa
- käsillä tekemistä
- arkista aherrusta
- leikkiä
- aivotyötä ja teoretisointia
- keskusteluja
- juoruamista
- koskettelua, läheisyyttä
- ulkoilmaa
- virkistystä lihaksille
- eläimiä
- metsää
- tunteen siitä, miten vesi peittää ihon kaikkialta
- ruokaa
Kaikki on toteutettavissa vähilläkin resursseilla. Kun tasapaino listan asioiden suhteen on kunnossa, elämä on itsekin tasapainossa. Ei tarvitse yrittää löytää puutetta paikkaavia toimintoja.
Suurin ongelma on ajankäyttö, kuten aina. Miksei ihminen voisi vain elellä tyytyväisenä ilman setelin ja kellon sitovuutta? Kansalaispalkka olisi aivan ehdoton juttu. Ei tarvitsisi koko ajan stressata jostain. Joko rahan tai ajan puutteesta yleensä.
Ajankäyttöä ja muuta tekemistä
Vietin eilen hetkisen kahvilla ja donitsilla kuskattuani äidin töihin. Ajattelin kaikkea, mikä on askarruttanut viime aikoina. Olen harkinnut aloittaa miekkailun uudelleen. Siinä on lajina paljon sellaista, minkä koen viehättäväksi edelleen. Pääsisi kunnolla pomppimaan ja tappelemaan. Silti sivistyksen hengessä, älyä hyödyntäen. Miekkailijat ovat usein jollain tavoin vinksahtaneita, ja kuulun edelleen siltä osin porukkaan. Mutta kilpailullisuus sai minut aikoinaan lopettamaan. Niin pitkälti se on nykypäivänä kilpaurheilua, kuten ilmeisesti Suomessa melkein mikä tahansa laji. Riippuu hyvin paljon seurasta/tallista/ohjaajasta millaiseen henkiseen ympäristöön päätyy. Pitääkö harrastaa ja kilpailla veren maku suussa, vai voiko vain pitää hauskaa kivan lajin parissa?
Silti tällä hetkellä merkittävin pohdinta kohdistuu ajankäyttöön. Ja siihen, haluanko lisää aikataulutettua ohjelmaa viikkoihini. Kahvin ja donitsin äärellä vaakakuppi kallistui kirjoittamisen puoleen suhteessa miekkailuun. Mutta haluaisin toisaalta jotenkin edistää urheiluharrastusta, mielellään jollain mikä tukisi ratsastusta. Sauvakävely ja uinti ovat ihan ok, mutta ensimmäistä tulee silti tehtyä hieman nihkeästi ja toisessa häiritsee eniten hallin ruuhkaisuus. Uimahalleja pitäisi olla enemmän ja isompia. Joka tapauksessa vaikka en pidä aikataulutetusta elämästä, tietty “pakko” ja säännöllisyys tuntuu edistävän harrastukseen lähtemistä. Parasta tietenkin on, jos saan myös Jussin innostumaan (eli on heti harrastuskaveri). Miekkailusta hän ei ole ollut mitenkään erityisen kiinnostunut.
Keksin eilen katsella aikidoa netistä, missä sitä voisi harrastaa. Ja näemmä aivan lähellä.:) Miekkailuun pitäisi aina välttämättä lähteä julkisilla ja matkoissa kestää. Aikidoon pääsisi vaikka kävellen tai pyörällä, autollakin viidessä minuutissa. Ajankäyttöä tehostaa kummasti, jos jonnekin ei tarvitse matkata 30min suuntaansa ja päälle odotusajat pysäkillä. Jos treeni vie kaksi tuntia, matkoista tulee vähintään tunti ylimääräistä. Vaihtoehdossa vähintään 10min yhteensä.:) Toisaalta aikido on ilmeisesti filosofialtaan miekkailun vastakohta. Ratsastajalle silti varmasti vielä parempi, koska oppii myös kaatumistekniikoita, joita voi hyödyntää putoamisissa (opettajan mukaan itsepuolustuslajien harrastajat ja laskettelijat osaavat pudota hyvin – putoamiset ovat meille se kriittinen kohta ratsastuksessa, kuten varmaan monelle aikuiselle, koska elämässä on muutakin ja mieluummin pysyisi terveenä). Ja tasapaino on olennainen juttu, kuten ratsastuksessakin.
Olen taas suunnitellut aikataulua arkipäiviini. Ei mitään liian tiukkaa, mutta jotain mikä selkiinnyttäisi työntekoa ja toisi vapaa-aikaankin jotain järkevöitystä. Jos saan tuon aikataulun toimimaan, minulla pitäisi olla kohtia myös kirjoittamiselle. Takana on muutama vastaava epäonnistunut yritys, mutta olen oppinut niistä. Aina on kauheasti priorisoimista, jonka tähden pitää hahmottaa itselleen tärkeät asiat. Ehkä sekin jo auttaa, että olen listannut ne tärkeimmät, ja koen mielekkäänä täyttää niillä päiväni. Kirjoittaminen ei ole tärkein juttu, mutta menee miekkailun edelle. En halua silti jäädä pelkästään ratsastuksen varaan fyysisellä harrastuspuolella. Jos aion edistyä ko. lajissa, niin täytyykin tehdä myös jotain muuta. Toisaalta arvostan terveyttäni, ehkä vielä enemmän sen jälkeen kun äidin ystävä kuoli. Syöpään kylläkin, mutta se jollain tapaa vauhditti käynnissä ollutta muutosta itsessäni. Toisaalta muutos on aiheuttanut myös vastareaktion ja ylipäänsä tarpeen hahmottaa, mistä haluan elämässäni olevan kyse.
En ole aina ollut 100% sohvaperuna, mutta urheiluihmistä minusta ei koskaan saa. Syytettäköön vaikka koululiikuntaa. Suomalaisten veren maku suussa urheilussa on myös jotain perimmäisen vastenmielistä. Erilaista elämää viettävien ihmisten tapaaminen on saanut miettimään kunkin valintoja ja arvostuksia. Ja tietysti omia valintojani ja arvostuksiani, sekä miten suhtaudun muiden elämäntapoihin. Kovin usein olen ollut jollain tapaa tuomitsevalla kannalla. Mutta ei kyse ole oikeasti tyhmyydestä tai mistään sellaisesta. Kyse on valinnoista, joita kukin on tehnyt siltä pohjalta, jonka elämälleen on saanut. Ja tietysti niistä mahdollisuuksista, joita elämässä on ollut. Joskus häpeän omaa suhtautumistani muihin, joskus en malta olla näkemättä sitä oikeutettuna. Kun ihminen priorisoi esim. urheilun elämässään, hänelle ei työn lisäksi oikein edes jää aikaa olla perillä siitä mitä maailmassa tapahtuu.
Omalta tärkeimpien asioitteni listalta löytyy sana sivistys. Sivistyksen hankkimiseen ja ylläpitämiseen menee aikaa melko paljon, erityisesti jos haluaa ylläpitää sitä monipuolisesti. Monipuolisuus on myös minulle tärkeitä sanoja. Olkoon sitten vaikka kotikasvatuksen syytä, mutta en pystyisi näkemään elämääni onnellisena ilman sivistystä. Aina en ole ollut yhtä valveutunut, vaan käyttänyt aikani esim. koiriin. Silloin ei ollut myöskään rahaa tilata Hesaria. Ja yhdessä vaiheessa masennuksen takia keskittymiskykyni oli niin surkea, etten pystynyt lukemaan kirjoja. Luin silloin lähinnä aikakauslehtiä, joita sain sukulaisilta. Sivistystä rupesin erityisesti kaipaamaan kauppaoppilaitoksen vastareaktiona. Sinänsä olen aina lukenut paljon, mutta kouluaikaan kavereilla oli myös suuri osuus elämässäni. Ystävyys ja ihmissuhteet ovat edelleen erittäin tärkeitä, vaikka en aina niissä asioissa jaksa olla aktiivinen esim. stressin takia.
Minäkuva on osaltaan myös selkiytynyt määritellessä, mitä kaikkea pidän tärkeänä. Ja mitkä asiat ovat osa minua. Mielikuvitus on yksi sellainen osa. Jollain tapaa jopa pelottava osa, koska se lähtee helposti käsistä. Luova toiminta ja mielikuvitus ovat asioita, joita ilman en voisi olla olemassa. Tarkoittaen sitä, että en pysty päättämään priorisoidako niitä vai ei, tai miten suuressa asemassa ne ovat. Luovaa toimintaa on tietysti hyvin monenlaista, eikä sitä pitäisi aina nähdä kapeasti taiteen tekemiseksi. Kun ei tarvitse tehdä mitään ja on laiskana, niin ideoita rupeaa syntymään. Joskus ne liittyvät vaikkapa yhteiskunnalliseen toimintaan. Sekin on yksi minulle tärkeä asia. Tai ylipäänsä yhdistystoiminta, kaikenlainen organisointi ja vapaaehtoistyö.
Joka tapauksessa varmasti tärkein määrite minuudelleni on tarve monipuolisuuteen. Niin elämässä konkreettisesti kuin näkökulmienkin tasolla. Vaikka innostuisin elämään fyysisemmin ja terveellisemmin, minusta ei koskaan voi tulla terveysasioista nipottajaa. Vähintäänkin vastareaktio pitää siitä huolen. Mitä suurempaan terveellisyyteen on pyrkimys, sitä enemmän veri vetää hampurilaisten ja pizzan puoleen.;p Ei 100% sohvaperuna eikä 100% liikkuja. Ei 100% elitisti eikä 100% juntti. Fanaattisuus toimii hyvin karkotteena myös yhteiskunnallisen toiminnan puolella. Enkä näe mitään järkeä myöskään jonkin eläimiin liittyvän ideologian fanaattiseen puolesta vouhottamiseen (esim. hevosten suhteen kengättömyys, koirilla barffailu). Aina jotain ja jotain. Siis minussa, minulla.
Olen edelleen ehdottomasti sitä mieltä, että kaikki mitä on tehnyt elämänsä aikana, mitä on tapahtunut itselle, mitä on ajatellut, on edelleen ja hamaan tulevaisuuteen osa “sielua”, osa itseä. Hyvässä ja pahassa, siitä ei pääse eroon. Mutta on saanut opettavia kokemuksia, ja ne kokemukset ovat muokanneet itsen sellaiseksi kuin nykyään kukin on. Lieneekö sitten jotain kolmikymppistä siinä, miten tulee hinku palata konkreettisella tasolla vanhojen harrastusten ja ystävien pariin?
