Rutinaa kirjakäännöksistä ja vähän muuta
Tarkoitukseni on ollut kirjoittaa Finnconissa heränneistä ajatuksista, mutta niitä tulee tänne joskus hieman myöhemmin.
Luen juuri ei-kovin-kaksista ruotsalaisdekkaria. Siinä esiintyy paljon pappeja, onhan kyse murhatusta papin perheestä. Jussi googletti sanan komminister, koska epäilin, että suomessa ei esiinny sanaa komministeri. Löytyihän se, apupappia tarkoittaa. Luulisi, ettei kääntäjälle olisi turhan ylivoimaista selvittää suomennosta sanalle, joka esiintyy kirjassa monta kertaa. En tiedä mikä on Suomen kirkossa oikea virkanimike, mutta apupappi kelpaisi kyllä ainakin minulle paremmin kuin mitään sanomaton komministeri.
Annie Proulx sentään on kirjallisesti laadukkaiden teosten maineessa, ja ansiosta. Erityisesti tätä taustaa vasten luulisi, ettei suomennokseen päästettäisi törkeitä mokia. Oman luonnontieteellisen tietämykseni mukaan esim. Wyomingissa elää leijonia vain eläintarhoissa, mutta kääntäjä on päättänyt, että alueella majailee paljon villejä vuorileijonia. Jälleen sana, joka esiintyy monta kertaa. Googlea ei tarvita avuksi, koska amatöörikin tietää, että mountain lion kääntyy suomeksi puuma.
Appalooset voin antaa anteeksi, vaikka appaloosejen sijaan olen kuullut puhuttavan appaloosista (yksikössä sana on appaloosa, ei appaloose). Kyseessä on hevosrotu. Mutta mielestäni suitset kuuluu sanana yleissanastoon ja yleissivistykseen. Ei suitsi tai mikään muukaan omituinen väännös.
Toisaalta nykyään ei aina tiedä, mitä toimittaja tai joku muu hevosista mitään tietämätön tarkoittaa puhuessaan valjastamisesta (pitäisi tarkoittaa kärryjen eteen valjastamista, jolloin hevoselle laitetaan valjaat, mutta usein joillekin tarkoittaa suitsimista ja satuloimista). Puhumattakaan klassisesta mokasta, jossa esim. Englannin Ascotissa juostaan perinteiset ravikilpailut. Maallikolle hevonen juoksee, tekipä se mitä vain, eikä Suomessa ole laukkakilpailuita, vaikka niitä maailmalla harrastetaankin.
Itseäni hämää myös, kun risuestelaukka on käännetty estekilpailuksi tai esteratsastukseksi. Kyse on kuitenkin täysin eri lajista. Muistaakseni risuestelaukka on englanniksi steeplechase, estekilpailu/esteratsastus ainakin on showjumping. En nyt mene vannomaan, mutta muistaakseni Dick Francisin dekkareiden käännöksissä oli tämä moka – joka on merkittävä, koska etsivänä on entinen jockey ja jutut sijoittuvat laukkakilpailujen maailmaan.
On eri juttu, jos kirjassa ko. sana esiintyy vain kerran tai pari, eikä se ole teoksessa keskeinen. Mutta kun puhutaan teokseen ja sen kuvaamaan miljööseen oleellisesti kuuluvasta asiasta, josta puhutaan monta kertaa, pitäisi kääntäjän nähdä mielestäni sen verran vaivaa, että ainakin yrittää Googlella etsiä mistä on kyse. Toimittajilla on tietysti aikataulunsa, eikä kukaan voi tuntea jotain aihepiiriä täydellisesti, mutta onko sitten oikein, että vähänkään alkeellisia juttuja hevosista tietäville tulee olo, että mistä ihmeestä se toimittaja nyt taas kirjoittaa?
Oma lukunsa ovat sitten tietysti esim. fantasiakirjailijat, joiden tapaa kirjoittaa hevosista ja ratsastuksesta Robert Heinlein on irvaillut teoksessaan Glory Road (hevoset eivät siinä ole oikeastaan hevosia, vaan ihmeotuksia, joilla on tavattoman mukavaa matkustaa, ja ne jaksavat samaa vauhtia vaikka ympäri vuorokauden väsymättä, selässä voi jopa nukkua, jne.). Mutta siinä ei ole kyse käännösmokista, vaan kirjailijan tarpeesta saada aikaan meneviä juttuja. Sama kuin seikkailutarinoissa, erityisesti elokuvissa, joissa hevosen selkään hypätään jostain korkealta tai suoraan takaa, jne.
Fiktiiviset hevoset eivät koskaan lakoa alta selkävaivojen takia tai pukita, kun ne pelästyvät outoa selkään osumista. Fiktiivisten hevosten satulassa ei koskaan tule hiertymiä, eivätkä ratsastajan nilkat ja polvet väsy. Ne eivät ikinä säpsyile mitään, eikä niillä ole omaa tahtoa, joten selässä ei tarvitse olla valppaana eikä hevosia oikeasti tarvitse edes ratsastaa. Fiktiivisellä hevosella aloittelijakin voi tehdä huimia temppuja ja laukata pitkin maita ja mantuja. Aloittelijan tasapaino ei koskaan petä, ja hän osaa ikään kuin luonnostaan kaiken, eikä hevonen koskaan yritä käyttää aloittelijan osaamattomuutta hyväkseen ja tehdä mitä sitä itseään huvittaa… Luonnollisesti fiktiivisten hevosten selässä ketään ei koskaan pelota, eivätkä fiktiiviset hevoset ikinä lähde ryöstämään laukassa, vaikka niitä laukkuutettaisiin porukalla. Pystyyn nouseva hevonen ei koskaan kaadu taaksepäin, vaikka selässä olisi aloittelija (ja hevoset nousevat pystyyn muutenkin yhtenään, onneksi se on vain fiktiota suurimmassa osassa tapauksia, koska pystyynnouseminen voisi oikeasti olla tosi vaarallista – osa hevosista/hevosroduista on tosin herkempiä, ja voi reagoida esim. ristiriitaisiin apuihin tuolla tavalla, mutta aloittelijoita ei päästetäkään sellaisten hevosten selkään).
Elokuvassa Tähtisumua aloittelija nappaa vaunujen edestä paksun työhevosen, joka on siis toiminut vetohevosena, ja taikoo jostain sen selkään satulan (missään aiemmassa vaiheessa elokuvaa satulaa ei näy mailla eikä halmeilla, joten sen on pakko tulla tyhjästä). Toki kyse on maagisesta maailmasta, joten satulan voi hyvinkin taikoa siihen mahdollisesti tottumattoman, ison ja vahvan hevosen selkään, jonka aloittelija ilmeisesti saa myös välittömästi opetettua ratsuksi. Sen jälkeen aloittelija voikin lähteä kiitolaukkaamaan maastoon (eikä korollisia jalkineita, kypärää ja turvaliiviä tietenkään ole *virn*). Hän hallitsee hevosen täysin, vaikka paksut työhevoset ovat tunnetusti jääräpäisiä ja niillä on runsaasti omaa tahtoa (se on tehnyt niistä hyviä työhevosia, jotka selviävät yksinkin vaikeissa paikoissa). Joka tätä epäilee, saa puolestani kokeilla saada Pullan menemään laukkaa silloin kun sitä ei huvita.
Pullasta puheen ollen fiktiiviset hevoset eivät myöskään ikinä napsi herkkuja ohimennen, vaikka menisivät millaisessa tuoreen vihreän ruuan paratiisissa. Pulla on sikäli oikea fantasiahevonen, että se tuskin koskaan ryöstää. Mieluummin se etsiytyy jonnekin, missä on ruokaa (ja varsinkaan aloittelijan voi olla vaikea saada sitä pois niistä paikoista). Mutta ei yksikään hevonen pysty vastustamaan sitä, kun ruoka tunkee suuhun, eli heinä tms. on sopivalla korkeudella.
Maailma on erilainen hevosihmisen silmin. Palatakseni vielä Finnconiin, olen selvittänyt, missä vaiheessa henkilö tietää viettäneensä enemmän aikaa tallilla kuin alakulttuurien parissa. Toki siinä vaiheessa, kun goottihousujen remmeistä tulee mieleen loimen jalkaremmit.xD On nykyään vaikea pitää naama peruslukemilla kyseisiä housuja nähdessäni. Niissä loimissa on niin runsaasti hienoja jalkaremmejä.
Kumouksellista kauhua
Käytän tässä sanaa kumouksellinen Judith Butlerin termin subversion suomennoksena Gender Troublen suomennoksen esimerkin mukaan. Kumouksellisuus on siis kytköksissä queer-teemoihin, ei valtiollisen tason vallankumoukseen. Vaikka isoista asioista pervo-kumouksellisuudessakin on kyse.;)
Teini-ikäisestä saakka kauhua harrastettuani oli pakko ruveta seuraamaan myös Nelosen perjantaisarjaa Masters of Horror. Siinä joka jakso on itsenäinen tarina, kauhukirjallisuuden suurten nimien teksteihin perustuva. Pari ensimmäistä jaksoa olivat pettymys. Ihan ensimmäinen toki sinänsä hauska, survival-fanaatikko mies opetti tyttöystävälleen selviytymisniksejä, joiden avulla nainen myöhemmin listi sekä poikaystävänsä että hullun sarjamurhaajan. Toisen jakson sovitus H.P. Lovecraftin novellista oli sen sijaan todellinen pohjanoteeraus, jossa ei ollut hippustakaan alkuperäistekstin henkeä. Toki insinööripuoliskon kanssa revimme huumoria siitä, miten Suuret Muinaiset sotkevat CAD-ohjelmistoa (Miskatonic University on näemmä sittemmin ruvennut kouluttamaan myös suunnitteluinsinöörejä – mikä sattuu olemaan Jussin ammatti).
Jätin joksikin aikaa katsomatta koko sarjaa täysin pettyneenä, mutta Irakin sodassa kaatuneiden sotilaiden palattua zombeina äänestämään demokraatteja USA:n vaaleissa (republikaanit olivat “mananneet” sotilaat ylös haudoistaan, mutta zombeja ei kiinnostanutkaan esittää isänmaallista uhoa ja sodan puolustusta, vaan lähtivät äänestämään ihan väärin), innostus nousi taas. Perinteisellä tavalla (kauhunovellien mittakaavassa) hupaisa jakso oli se, jossa Saatanan/demonin kuolleista herättämä teinipoika järjestikin loppujen lopuksi itselleen kuolleista herätetyn tyttöystävän ja itsekkäät vanhempansa hautaan. Onnellinen loppu siis.
Lesboja, zombeja ja pervoseksiä
Tässä kuitenkin ajattelin puhua parista hiljattain esitetystä jaksosta. Valitettavasti digiboksin nauhoitus oli taas leikannut toisesta loppuminuutin pois, joten voin puhua vain 99% prosentista sitä jaksoa. Ensimmäisessä (josta se loppuminuutti puuttui) päähenkilö oli nörttimäinen hyönteistutkija-lesbo, joka sai postipaketissa oudon suuren hyönteisen. Hyönteistutkijan naisonni tuppasi olemaan aina huono, koska kumppaniehdokkaat kaikkosivat nähtyään lemmikkikokoelman. Biologian laitoksella hengaili pitkätukkainen friikki taiteilijatyttö, jonka kanssa viimein synkkasi. Taiteilijatytön isä kun sattui olemaan myös hyönteistutkija.
Pariskunnan muutettua yhteen, se outo iso hyönteinen oli päässyt karkuun terraariostaan ja pisti taiteilijatyttöä. Myöhemmin harvinaisen pervossa kohtauksessa hyönteinen harrasti seksiä kyseisen tytön kanssa. Välillä se kävi pistämässä poskeensa foobikko-naapurin pomeranianin (koira). Hyönteinen paljastui ilkeän isän lähettämäksi loiseksi, jonka oli tarkoitus hälventää tyttären rakkaus itseään vanhempaan naiseen (tekemällä nainen epämiellyttäväksi). Mutta taiteilijatyttö joutuikin uhriksi ja rupesi itse muuttumaan osittain hyönteiseksi. Hyönteispuoleen kuului agressiivisuus, joka sai tytön uhoilemaan rivosti foobikko-naapurille ja työntämään tämän alas portaita. Lopulta hyönteinen pisti myös hyönteistutkija-naista, ja loppukohtauksessa molemmat istuivat sohvalla käsi kädessä onnellisen näköisinä mahat pystyssä raskaana hyönteiselle.
Viimeisin jakso perustui Clive Barkerin tekstiin. Siinä tapahtumat sijoittuivat 1800-luvulle, jolloin mökin yksinäinen nainen kertoi raa’an tarinan miehelle, joka oli tullut pyytämään rakkaan vaimonsa kuolleista herättämistä. Mökin naisen kun kerrottiin olevan necromancer, kuolleista herättäjä (oli suomennettu manaajaksi, mutta minusta tuo suomennos on harhaanjohtava, manaaja kun kauhun yhteydessä yleensä liittyy Manaajaan ja riivaajien karkottamiseen). Mökin nainen kysyi, rakastiko mies todella vaimoaan niin paljon, että olisi valmis kohtaamaan seuraukset.
Tarinassa nuori lääketieteen opiskelija halusi oppia tieteellistä kuolleista herättämistä. Hän kohtasi necromancerin, jonka maagisiin kykyihin suhtautui epäilevästi. Mutta eräällä matkallaan nuori mies jäi yöksi taloon, jonka isäntä oli vanha ja vaimonsa nuori ja kaunis. Pariskunnalla oli myös lapsi, mutta se ei ollut vanhan miehen, vaan vaimon edellisen miehen, joka oli kuollut. Lääketieteen opiskelija eli nuori mies himoitsi kaunista vaimoa, mutta käyttäytyi silti säätynsä mukaisesti eikä tehnyt mitään. Ei silti oikein meinannut saada unta.
Yöllä taloon tuli nuoren miehen aiemmin tapaama necromancer, jonka mukaan vaimo lähti hautausmaalle. Selvisi, että vanha isäntä oli maksanut necromancerille, jotta tämä herättäisi henkiin vaimon ensimmäisen miehen. Itse vanhus ei kyennyt tyydyttämään nuoren vaimonsa haluja. Lääketieteen opiskelijan oli sitten pakko päästä hautausmaalle estämään hirveydet – klassisen viktoriaanisen kauhistuneena moisista luonnottomuuksista. Vaimo siellä pitikin ryhmäseksiorgioita koko hautausmaan zombi-köörin kanssa. Viktoriaaniselle herrasmiehelle se oli ihan liikaa, ja hän ampui necromancerin. Zombit repivät vanhan isännän vatsan kappaleiksi.
Lääketieteen opiskelija pelastui paikalta nuoren vaimon kanssa. Kotona tämä meni hoitamaan vauvaansa, joka olikin zombi! Vauva sitten puri miehen kuoliaaksi. Lopuksi siirryttiin takaisin mökin naiseen. Tarinaa kuunnellut mies oli aivan kauhuissaan, eikä enää halunnut vaimoaan herätettäväksi henkiin. Nainen totesi, että rakkautesi ei sitten tainnutkaan olla niin syvää kuin kuvittelit. Miehellä sen verran järki pelasi, että hän rupesi miettimään, miten nainen oikein tunsi tuollaisen tarinan (henkiinjääneitä kun oli vain yksi, ellei epäkuolleita lasketa). Paljastui, että necromancer-nainen oli kuin olikin se tarinan nuori ja kaunis vaimo. Zombi-vauvakin oli voimissaan, lisäksi mökissä asuivat naisen ensimmäinen aviomies, vanha mies ja lääketieteen opiskelija. Nainen oli onnistunut kehittämään toimivan polyamorisen suhteen kolmen zombin kanssa. Onnellinen loppu siis tässäkin jaksossa.
Kauhukirjailijat ja sukupuoli
Clive Barkerin tuntien tekstin sankari oli nimenomaan nainen, koska niin Barkerin tarinoissa aina on. En ole koko hänen tuotantoaan lukenut, mutta Veren kirjoista (novellikokoelmia) kaikki suomennetut sekä pari romaania. Barkerilla on hyvin omintakeinen ihmiskuva, jossa naiset ovat aina hyviksiä ja sankareita – sillä ovatko he samalla hirviöitä tai jotain, ei ole merkitystä. Tarinat ovat muutenkin aina raakoja, verta ja suolenpätkiä ei todellakaan puutu. Clive Barker on siis mies, ainakin biologisesti, hän oli mukana yhdessä Sormusten herra -elokuvien DVD:llä julkaistuista dokumenteista. Vaikutti varsin persoonalliselta tyypiltä.
Parhaiten Veren kirjojen novelleista on New Yorkin metron teurastajan ja klassikko Sianveren bluesin lisäksi jäänyt mieleeni tarina, jossa esihistoriallinen hirviö listi kaikki miehet ja lapset. Kuukautisverta vuodattaviin naisiin se ei koskenut, koska nämä olivat hirviölle pyhiä. Lopulta se saatiin taltutettua maakuoppaansa muinaisen jumalatar-patsaan avulla.
H.P. Lovecraftilla on kutakuinkin päinvastainen suhtautuminen, hänelle naiset tuntuvat olevan mitättömiä statisteja, jos naisia ylipäänsä novelleissa kuvataan ollenkaan. Lovecraftin sankarit ovat keskiluokkaisia sivistyneistön miehiä, jotka tosin osoittautuvat avuttomiksi yliluonnollisten kauhujen tai Suurten Muinaisten edessä. Lovecraft oli toki oman aikansa kasvatti, joten en häntä rupea sen enempää arvostelemaan.
Nykyään Lovecraftin luomista hahmoista sankarillisimmaksi on kuitenkin kohonnut Cthulhu, ihmiskuntaa ja mahdollisesti maapalloakin vanhempi olio, joka nukkuu ikuista untaan R’hlyehissä (mahdoinkohan kirjoittaa oikein?). Spinoffina tuotoksista esiintyy ihmisen nahkaan sidottu kirja Necronomicon ja suurin julkkis taitaa olla Lovecraft-otusten klooni Alien (se ei ole Lovecraftin tuotantoa, mutta on saamani tiedon mukaan kirjoitettu Cthulhun ja kumppanien pohjalta). Omanlaistaan kumouksellisuutta sekin, että alien-mamma (siis hirviö, sehän on naaras) oli mukana Turun 2003 Finnconin äänestyksessä seksikkäimmistä scifi/fantasia -naisista. En muista voittiko se peräti, mutta ainakin itse äänestin sitä.
Manderlay
Katsoimme Jussin kanssa viimein digiboksin nauhoituksista Lars von Trierin elokuvan Manderlay. Se oli jatkoa Dogvillelle, ja ties vaikka tulisi lisääkin noita jatko-osia.
Olen Dogvillen uudelleenkatsonnan ja nyt Manderlayn myötä ruvennut arvostamaan von Trieriä enemmän. Aiemmin pidin häntä kammottavien ihmisluonnon tutkielmien tekijänä – leffojen, joita oli tosi ahdistava katsoa. Dogville oli ohjelmassa elokuva-analyysin verkkokurssilla, ja kurssiin liittyvien tulkintaharjoitusten myötä se avautui minulle aivan uudella tavalla. Lisäksi Dogville oli upeasti näytelty. Huikeaa kykyä esittää esim. oven avaamista, kun ovea ei ole, vain valkoiset viivat studion lattiassa.
Dogville oli ehkä elokuvana parempi, mutta taisin silti pitää lopulta Manderlaysta enemmän. Se oli von Trierin linjaan nähden kevyttä kamaa. Toisaalta tapahtumat itsessään olivat niin karmeita, ettei niitä olisi tarvinnut höystää millään erityisillä kidutuskohtauksilla tms. Lisäksi aiemmat näkemäni von Trierit ovat olleet enemmän niitä ihmisluonnon tutkielmia, kun taas Manderlay oli yhteiskunnallisempi. Toki siinäkin pohjimmiltaan oli kyse ihmisluonnosta.
Manderlayssa Grace on edelleen idealisti, vaikka luulin hänen muuttuneen Dogvillen lopun myötä. Gracen tehtäväksi tässä elokuvassa tulee mustien orjien vapauttaminen plantaasilta, joka tuntuu jämähtäneen 70 vuoden takaiseen aikaan. Mutta voiko gansterijoukko pakottaa aseilla uhaten alistetun kansanosan vapautumaan ja siirtymään demokratiaan? Mitä tapahtuu, kun hyväntahtoinen idealisti tulee ajamaan tasa-arvoa paikkaan, jonka toiminnasta hänellä ei ole mitään tietoa?
Manderlay oli mielestäni hyvin yleispätevä tutkielma monesta ajankohtaisesta aiheesta. Toki se oli pätevä myös orjuuden tarkastelussa ja USA:n historian suhteen. Ja mitä orjuuden ajan jälkeen on tapahtunut – ovatko mustat todella koskaan saavuttaneet tasa-arvoa valkoisten kanssa?
Ehkä laajin tarkasteltu ongelma on yleisesti ottaen se, mitä länsimaalaisten valkoihoisten pitäisi tehdä menneisyydessä aiheuttamilleen ongelmille? Eli pitäisikö tehdä jotain, vai antaa menneisyydessä alistettujen kansojen/kansanosien vihdoin elää vapaasti omaa elämäänsä ja ratkoa omat ongelmansa? Laajalti kyse on yhtä lailla rasisteista kuin idealistien kyvyttömyydestä nähdä alistetut itsenäisinä aikuisina ihmisinä. Rasistille kyse ei oikeastaan ole edes ihmisistä, idealistille puolestaan alistetut ovat hoivattavia lapsi-aikuisia, jotka eivät itse ymmärrä omaa parastaan.
Idealistille alkuperäiskansa = hyvä, moderni länsimainen yhteiskunta = paha, erityisesti kun puhutaan USA:sta ja kapitalismista. USA levittää pahaa kapitalismiaan ja pinnallista roskakulttuuriaan esim. McDonald’sien muodossa eri puolille maailmaa. Niinpä eurooppalaisten älyllisten ihmisten pitäisi suojella muiden maanosien ihmisiä tuolta pahuudelta. Kukaan ei silloin tule pohtineeksi, haluavatko muiden maanosien entiset alistetut kansat syödä McDonald’sin hampurilaisia vai eivät. Pikaruoka = paha (hassua kyllä, japanilainen pikaruoka sushi on ilmeisesti silti hyvisruokaa, vaikka kaikki muu pikakulttuuri onkin pahishommia), jonka ei saa antaa turmella entisten alistettujen kansojen arvokkaita alkuperäiskulttuureita! Ne alkuperäiskulttuurit pitäisi saattaa voimaan kaikkialla täydessä mittakaavassa, että eurooppalaiselle älylliselle traveller-turistille olisi näkemisen arvoisia vierailupaikkoja.
Muotoilimme Jussin kanssa myös valistunutta arvausta siitä, mikä mahtaisi yhdistää kaikkia kulttuureita ja aikoja. Onko jotain, mikä olisi kaikille ihmisille yhteistä jossain muodossa? Vastauksena arvelimme, että jos kivikauden ihminen matkustaisi aikakoneella nykypäivän Suomeen, hän viihtyisi hyvin diskossa pomppimassa rytmimusiikin tahtiin, vetämässä päänsä täyteen erilaisilla viinaksilla, harrastamassa kaikenlaista seksiä, sekä syöpöttelemässä rasvaisia ja makeita ruokia. Muulta osin esim. yhteiskuntajärjestys mahtaisi olla aikamoista hepreaa täysin erilaisen kulttuurin edustajalle. Jotkin asiat eivät taida olla muuttuneet viimeisten tuhansien vuosien aikana – kivikauden ihminen elää meissä jokaisessa, joten on ehkä turha spekuloida aikamatkustuksella.
Alkuperäisen aiheen eli Manderlayn suhteen voisi todeta, että paljon ei myöskään ole muuttunut 1700-luvun jälkeen. Tai ehkä pitäisi puhua jo varhemmista ajoista, vedoten esim. Michel de Montaignen 1500-luvun lopulla kirjoittamaan esseeseen “On Cannibals“. Rasismi ja alkuperäiskansojen idealistinen puolustaminen ovat hyvin vanhoja asioita. Ja saman asian kaksi puolta, jos ajattelee nykyisten teorioiden puitteissa. Intiaanien hyvyyteen, viisauteen ja viattomuuteen vetoava on yhtä lailla alistaja kuin rasisti. Kyse on vain erilaisesta retoriikasta. Pohjimmiltaan kumpikin näkee alistetun kansan Toisena, erilaisena kuin länsimaiset valkoihoiset, enemmän lapsina kuin aikuisina, ei täysivaltaisina tai itsenäisinä kansalaisina.
Lyhyesti sanottuna Manderlay herätti monenlaisia ja monitahoisia kysymyksiä, johti erilaisiin pohdintoihin ja jonkinlaiseen itseruoskintaan. Siitä syystä käsittelen tässäkin nimenomaan idealismia, en niinkään avointa rasismia.
Hyviä kirjoja:
Jahoda, Gustav: Images of Savages (linkki Google Books -palveluun, jossa voi lukea otteita kirjasta)
Kaartinen, Marjo: Neekerikammo (linkki Kumppani-lehden artikkeliin ko. kirjasta)
Kirjoja, elokuvia, dokumentteja, pohdintaa
Kirjoitan ensin hieman viimeksi lukemistani kirjoista. Edempänä elokuvista ja dokumenteista. Suomenhevospätkä viittaa erityisesti (muttei yksistään) suomenhevosdokumenttiin, joka on tullut hiljattain TV:stä, mutta katsoin sen YLE:n nettiarkistosta.
Annie Proulxin Vaarallinen harmonikka oli ajatuksia herättävä romaani. Kirjallisesti pidin enemmän Laivauutisista, mutta Vaarallinen harmonikka oli myös hieno teos. Siinä toimi hyvin kerronta, joka seurasi yhden esineen matkaa. Silti kertomuksesta tuntui löytyvän paljon muitakin ulottuvuuksia. Yksi niistä joita löysin, eli mitä minä luin kyseisestä kirjasta, oli kertomus amerikkalaisuudesta. Tarkemmin sanoen siitä, miten amerikkalaisuus on muodostunut syrjintänä ja väkivaltana muiksi koettuja ryhmiä kohtaan. “Alkuperäiset” amerikkalaiset eli puritaanisiirtolaisten jälkeläiset syrjivät ja lynkkaavat mm. italialaisia ja saksalaisia siirtolaisia mustien lisäksi. Kaikki siirtolaiset syrjivät mustia yhtä lailla ja toisiaan sen mukaan mikä ryhmä kulloinkin on halveksutumpi.
Proulxin kerronnasta tulkittavan ajatuksen on hieman rajatummin ja tarkemmin sanonut Lisa Duggan kirjassaan Sapphic Slashers. Siinä naisista pitävä nainen rinnastuu ja vertautuu mustaan naiseen 1800-luvun lopun USA:n etelässä. Dugganin mukaan nationalistinen kansakunnan rakennus vaati erottautumaan. Amerikkalainen oli yhtä kuin valkoihoinen tiettyyn kulttuuritaustaan kuuluva mies, jotain aivan muuta kuin esim. mustat tai kiinalaiset. Nainenhan ei koskaan ole samalla tavalla kansalainen kuin mies, koska jonkin kansallisuuden edustaja ja kuvaaja on aina mies – nainen on jotain, minkä mies omistaa (siksi nainen, joka valitsee kumppanikseen toisen naisen, häiritsee yhteiskuntarauhaa ja pitää eliminoida – muuttamalla heteroksi tai leimaamalla hulluksi).
Bernard Werberin Muurahaiset ei ollut ajatuksia herättävä, vaikka sen ehkä oli tarkoitus olla. Todennäköisesti se olisi tehonnut paremmin joskus 14-vuotiaana, koska kävin juuri siinä ikävaiheessa läpi perimmäisiä filosofisia pohdintoja ihmiskunnan olemassa olemisesta (entä jos olisimmekin vain jonkun mielikuvitusta?). Ylipäänsäkin pohdiskelin silloin kaikkea ilmeisesti eksistentialistista. Econ Foucaultin heiluri oli siinä yhden kappaleensa (onko jäätelökioski todella olemassa?) ansiosta suuri innoittaja.
Alkuun Muurahaisissa tuntui olevan hillitöntä infodumppausta, ja se oli hieman tylsää luettavaa. Loppua kohti tunnelma tiivistyi. Lieneekö sattumaa vai ei, että lukiessani Muurahaisia näin ensimmäistä kertaa kohta seitsemään vuoteen täällä asunnossa sisällä muurahaisen. Kirjan “opetus” ei tainnut antaa minulle mitään, koska murskasin sen pikku-murkun kuoliaaksi.
Sellaista ajattelemisen aihetta kirja kyllä jätti, että miten paljon eli vähän inhimillistä ymmärrystä joiltain kirjailijoilta tai muuten vain ihmisiltä mahtaa löytyä? Kirjassa oli keskeistä edesmennyttä hahmoa kuvattu tavalla, joka sopisi mielestäni autistisen ihmisen olemukseen. Hänestä oli kuitenkin tehty omanlaisensa friikki ja lopulta suuren ymmärryksen edustaja. En tarkoita, että sairauksia tms. pitäisi erityisesti korostaa tai käyttää aina, ettei muuta voisi ollakaan. Tarkoitan sitä, että kuinka usein meiltä jää itse kultakin ymmärtämättä, että ihminen ei käyttäydy oudosti tai huonosti tai ole “tyhmä” tahallaan tai piittaamattomuuttaan? Miten montaa lukihäiriöistä joidenkin kieliopin jatkuva oikominen ja pilkka väärin kirjoittavia kohtaan on satuttanut? Dokumentti Mielen vuoristorata avasi puolestaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivien maailmaa.
Elokuvien puolella juuri näkemäni Alaston saari sai pohtimaan omaa ulkopuolisuutta suhteessa erilaista elämäntapaa edustaviin. Kyseessä oli japanilainen -60-luvun taide-elokuva maanviljelijäperheestä, joka asuu saarella. Elokuvassa ei ole ainuttakaan repliikkiä. Mietin elokuvan tekijöiden positiota suhteessa tarinan henkilöihin. Oliko heillä juurensa maaseudulla? Vai olivatko he täysin ulkopuolisia, kaupunkilaisia radikaaleja elokuvaihmisiä, jotka halusivat tehdä kokeellista kerrontaa korostetusti “tavallisten ihmisten” elämästä? Kuvaus oli realistista, arkea korostavaa. Lähinnä elämä tuntui koostuvan veden kantamisesta kotiin ja viljelyksille. Eräänä päivänä toinen perheen nuorista pojista kuoli hämäräksi jääneeseen sairauteen. Äiti sekosi hetkellisesti pellolla pojan hautajaisten jälkeen, isä katsoi vierestä surumielisenä. Sitten jatkui arkinen aherrus kuten aina ennenkin.
Oma ulkopuolisuuteni suhteessa elokuvan maailmaan oli monitasoista. Ensinnäkin olen suhteessa maaseudun elämään täysin ulkopuolinen. Satunnainen vierailija, jolle maaseutu on rentoutumisen paikka. Toisekseen ajallinen etäisyys -60-lukuun on merkittävä, koska en ollut vielä edes syntynyt silloin. Paikallinen etäisyys Japaniin ei tuntunut oleelliselta, koska elämäntapa sinänsä vaikutti hyvin samanlaiselta kuin Suomessa – siis mitä olen aiheesta lukenut (elämä suomalaisella maaseudulla “joskus ennen kuin olin syntynyt”). Kolmannekseen tunnen etäisyyttä tuon aikakauden kulttuurielämään ja kokeelliseen elokuvaan. Olen kasvanut siltä osin erilaiseen maailmaan. Osasin joka tapauksessa arvostaa näyttelemistä ilmeiden, eleiden ja yleensä ruumiin kautta. Ilmeettömiä pökkelöitä on elokuvissa ihan tarpeeksi ja silloin tulee ihmetelleeksi, miksi ylipäänsä pitää valita ilmaisumuoto, jossa muutenkin kuin sanoilla ja teoilla voisi sanoa kovin paljon.
Etäisyyttä tunnen myös kaikenlaiseen suomenhevosintoiluun, samalla kun tunnen omalla tavallani myös kuuluvani siihen. Vierauden tunnetta aiheuttaa nationalistinen uho ja nostalgia. Suomenhevonen sotasankarina -juttujen ylikorostuneisuus ja paatoksellisuus, oman-kansallisen-puhtaan-hevosrodun korostaminen itseisarvona (olkoonkin, että tästä olen myös samaa mieltä), perinteisen maskuliinisuuden korostaminen ja ihannointi _hevosmiehen_ olemuksessa. Tuossa etäisyydessä on varmasti kyse siitä, että olen kasvanut niin erilaiseen maailmaan ja ympäristöön. Sekä tietysti saamani koulutus tuottaa vierautta. Pakostakin tuntee olevansa eri maata, kun on oppinut historiasta ja lähdekritiikistä jo aika paljon tähän mennessä. Ja ylipäänsä ollut ja saanut koulutusta nykypäivän yliopistolla, jossa varsinkin humanistisella puolella on varmasti täysin erilaista kuin -40-luvulla. Kiitokset siitäkin taitavat pitkälti kuulua -60-luvun radikaaleille.
Katsoin äskettäin nauhoituksista myös dokumentin Simone de Beauvoirista. Se oli hyvä kokemus, sekä oppimisena että muuten. De Beauvoirilla ilmeisesti oli toimiva polyamorinen suhde Sartren kanssa. Ongelmilta kukaan ei varmasti välty, mutta ainakin ilmeisesti olivat tyytyväisiä elämäänsä. Kaupunkilaisten kulttuuriradikaalien elämä oli täysin poikkeavaa siitä, millaista käsitykseni mukaan maaseudun “tavallisten ihmisten” elämä oli tuohon aikaan. Lienee selvää, kumpaan koen itse pystyväni paremmin identifioitumaan? Ongelmista pahin on kai radikaalille aina muiden viha. Sartre yritettiin murhata pommilla kahteen kertaan, koska hän kannatti Algerian itsenäisyyttä. Hesarin kolumnin mukaan Mannerheimista homoseksuaalisia aiheita sisältävän nukkeanimaation tehnyt henkilö on saanut tappouhkauksia.
Jussin kanssa katsoimme taannoin dokumentin Jesus Camp, joka oli kuvattu USA:n helluntailaisten lasten aivopesuleiriltä. Jussi oli todella järkyttynyt näkemästään kuten kyllä minäkin. Vaikka olemme nähneet aiemmin myös dokumentin kreationisteista. Uskonnoissa ei sinänsä ole vikaa (kukin tyylillään), mutta fanaattisuus on kaikessa pahasta. Yhtä lailla aatteellisella puolella. Lapsia aivopestään sotaan uskonsa puolesta erityisesti uskonnottomia/maallisia vastaan, “oikeiden” poliitikkojen kannattajiksi, abortinvastustajiksi (ja terroristeiksi?), jne. Koska dokumentissa kuvattu porukka vaikuttaa Bush tyhmempään suoraan (ja palvoo Bushia “oikeana” poliitikkona), olen ylipäänsäkin tullut epäileväksi kaikkien USA:n hihhulipoliitikkojen suhteen. Ilmeisesti Obama on samaa kastia tai ainakin lähes? Riippuen siitä miten pitkälle tuo kehityslinja ehkä pääsee USA:n politiikassa, Heinleinia voinee sanoa profeetaksi. Joka haluaa vakuuttavat perustelut tuolle väitteelleni, voi lukea kirjan Kapina 2100.
Joskus tosi on todella tarua ihmeellisempää. Ennen sairastumistani flunssaan/keuhkoputkentulehdukseen (taas, stressistä tuo kai johtuu, että kaikki tarttuu) kävimme Jussin kanssa kaupungilla syömässä ja elokuvissa. Katsoimme Orpokodin, joka on uutta espanjalaista kauhua. Varsin tehokas sellaisena! Traaginen kertomus, jossa oli imua, vaikka sinänsä kyse oli omalla tavallaan hyvin klassisesta orpojen riistosta ja kummitustarinasta. Tai siis klassikseksi _tarinaksi_ sitä luulin, kunnes näin Hesarissa pienen uutisen. Jerseyn saarella oli paljastunut -60-70 -luvuille sijoittunut tosielämän kauhukertomus orpokodista. Seksuaalisesti hyväksikäytettyjä lapsia oli murhattu ja haudattu talon rakenteisiin. Ruumiskoirien avulla yksi on jo löydetty ja koirat ovat ilmaisseet useamman muunkin.
Iloisempaa laatuviihdettä viime aikoihin on tuonut elokuva Bagdad Café. Se on valmistunut -87 eli ennen Persianlahden sotaa, joten nimi ei tosiaankaan viittaa Irakiin. Lihava saksalaisnainen ja musta kahvilaa pitävä nainen ystävystyvät molemminpuolisten ennakkoluulojen hälvennyttyä. Ystävyys saa myös naisten välistä rakkautta kuvaavaksi subtekstiksi tulkittavia sävyjä. En puhu lesboista, koska kummallakin on aviomies ja saksalaisella muukin miessuhde. Vaikka elokuvassa olisi potentiaalia traagisiin käänteisiin, siinä ei niitä ole. Saksalaisen aviomiehen häipymistäkään ei oikein voi laskea tragediaksi. Termospullo toimii elokuvassa yhdistävänä tekijänä. Siinä ollut kahvi oli epäilemättä todella pahaa, mutta silti meidän molempien rupesi tekemään mieli kahvia. Lopusta jäi hyvät ja iloiset fiilikset, mikä on ollut suhteellisen harvinaista kuten tästä merkinnästä näkyy. Miksi vastaavia elokuvia ei näytetä tai tehdä enemmän? Joskus todella saan tarpeekseni synkkyydestä, väkivallasta, kammottavista tarinoista ja mitä muuta elämällä nyt onkaan tarjoilla livenä tai pohdittavaksi. Komedia ei yleensä saa hyvälle mielelle, koska kovin usein on kyse huonoista elokuvista, joissa pilkataan niitä syrjittyjä vähemmistöjä, joiden ei nykyään katsota kuuluvan kansalaisoikeuksien piiriin.
Tekstiilit ja teininudistit
Tekstiilit – seksiä ja alastomuutta
Katsoimme Jussin kanssa muutama päivä sitten telkkarista elokuvan Tekstiilit. Olin jo pidempään halunnut nähdä sen, mutta unohtanut tähän asti. Se on ranskalainen elokuva kahden lapsen heteroydinperheestä, joka näkemättä ostaa mökin – nudistisaarelta. Lähtöasetelmaltaan hyvin lupaava siis.
Loppujen lopuksi Tekstiileistä (tekstiili = vaatteita käyttävä ihminen vastakohtana nudistille) jäi huono fiilis, vaikka se sinänsä oli ihan hauska. Saarella lomaansa vietti kahdenlaista nudistiporukkaa. Toisaalta oli vapaata seksiä harrastavia ekshibitionisteja ja voyeristeja. Toisaalta ilmeisesti perinteisiä nudisteja, jotka elokuvan dialogissa kuvattiin fanaatikkoina. Vapaata seksiä kannattava ekshibitionistinen naapurinrouva oli ydinperheen äidin kanssa samaa mieltä siitä, että on kammottavaa katsella rumia, lihavia ja vanhoja vartaloita alasti. Noiden kahden naisen ympärille elokuvan juoni lopulta kiertyi.
Vapaan seksin – myös ryhmä – ja kaikenlaisten “perversioiden” kuvaaminen mahdollisena elämäntapana oli elokuvassa hyvää. Mutta olen aina ollut siinä käsityksessä, että nudistit korostavat, ettei heidän elämäntapansa liity millään tavoin seksiin. Tuntui oudolta, miten elokuvassa tosiaan “rumat, lihavat ja vanhat” perinteiset nudistit kuvattiin ikävinä fanaatikkoina. Sen sijaan “nuoret, kauniit ja hoikat” vapaata seksiä harrastavat ja nudismin eroottista puolta korostavat olivat “hyviksiä”. Toisaalta elokuvan sanoma lopussa tuntui olevan: kohtuus kaikessa. Opetuksen sai sekä naapurinrouva että ydinperheen äiti. Naapurinrouva halusikin lapsia miehensä kanssa ja enemmän perinteistä perhe-elämää. Ydinperheen äiti taas löysi seksin ilot uudestaan miehensä kanssa molempien avauduttua toteuttamaan fantasioitaan.
Teininudistit ja nudismin julkinen kuva
SubTV:n näyttämä Teini-ikäisen nudistin päiväkirja -dokumentti oli pornon tapaan piilotettu puolenyön jälkeiseen ohjelmistoon. Dokumentin katsottuaan ohjelmapaikkaa tuli ajatelleeksi kunnolla. Nudistidokumentteja kun tehdään ja myydään myös muunlaisin kuin viattomin motiivein. Erityisesti dokumentin nuorta tekijää häiritsi nudistilapsista tehdyt filmit. Käsitetäänkö alastomien teinien esiintyminen kaikin puolin asiallisessa ja pohdiskelevassa dokumentissa pornoksi? Jos, niin mitä se kertoo TV-päättäjistä ja ylipäänsä meistä “tekstiileistä”?
Kyseisen dokumentin sävy vastasi hyvin sitä, mitä olen nudismista käsittänyt aiemmin. Tekijänä oli nudistiyhteisössä kasvanut nuori nainen, joka teini-iän myötä rupesi häpeämään vartaloaan ja rupesi käyttämään vaatteita. Hän asuu edelleen vanhempiensa luona aidatussa ja hyvin vartioidussa nudistiyhteisössä, eikä ole kohdannut hyljeksintää siksi, että käyttää vaatteita.
Kaikki dokumentissa haastatellut korostivat, ettei nudismilla ole mitään tekemistä seksuaalisuuden tai eroottisuuden kanssa. Alastomuus on elämäntapa, ja tapa kyetä hyväksymään oma vartalonsa. Vaikka niin ei dokumentin tekijän kohdalla ollutkaan käynyt – kukaan ei taida olla kasvuolosuhteistaan riippumatta immuuni yhteiskunnan vaikutuksille, mikä sinänsä on hyvin surullista. Toisaalta toinen nuori nainen, joka aiemmin oli käyttänyt vaatteita ja ollut kai käytännössä syömishäiriön rajalla, oli oppinut nudismin myötä hyväksymään itsensä. Mustalle muslimipojalle nudismi oli vaikea paikka, koska hänen vanhempansa ovat uskovaisia, eikä islam hyväksy nudismia (joskus tuntuu, että mistä tahansa uskonnosta on vain haittaa ihmisten elämässä, mutta kyse on tietenkin tulkinnoista ja siitä, miten herkkiä ollaan tuomitsemaan jotakin). Toisaalta hän epäröi nudistirannalla, koska lähes kaikki nudistit ovat valkoisia. Toisen mustan miehen näkeminen rohkaisi.
Valitettavasti nauhoitus katkesi juuri ennen loppua, koska ilmeisesti TV-yhtiöille on nauhoittavien digiboksien aikaan mahdotonta saada ohjelmien todelliset ajat ja elektronisen ohjelmaoppaan tiedot samoiksi (ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta). Siksi en osaa sanoa, mitä lopussa olisi ollut. Joka tapauksessa teininudistidokumentista ja Tekstiileistä jäi ristiriitainen kuva. Elokuva on tietysti aina fiktiota, mutta ranskalaisena siinä olisi voinut odottaa olevan tiukemmin kriittinen tms. ote. Yhteiskunnan vallitsevia normeja kohtaan siis, alastomuuden seksuaalisuus/eroottisuus on toki yksi näistä normeista, kuten kaikenlaiset ulkonäkönormitkin. Normatiivista seksuaalisuutta elokuva kritisoi jonkin verran, mutta lopulta sekin anti jäi vähäiseksi (= kohtuus kaikessa).
Omia kokemuksia ja tuntemuksia
Muistelin omaa teini-ikääni ja miten silloin tutustuin jossain määrin julkiseen alastomuuteen. Luonnonsuojelupiireissä yhteissauna ja uinti alasti oli normaalia, luonnollista. Toisaalta alastonuinti naisten ja tyttöjen kesken oli normaalia ja luonnollista myös Valamon luostarissa, vaikka luulisi sen munkkiluostarissa olevan kauhea synti (kun kerran hiuksetkin oli aina pidettävä kiinni ja pää peitettynä, hame oli pakollinen, muttei saanut paljastaa polvia). Sauna uimapaikkoineen oli kuitenkin syrjässä ja piilossa, lähimpään naapuriinkin jotain 7km. Huomionarvoista oli myös, ettei luostarissa paheksuttu millään tavoin vauvan julkista imettämistä, vaikka naisen rinta näkyi (henkilökunta vertasi tilannetta Mariaan ja Jeesus-lapseen).
En muista tarkasti, mutta ilmeisesti äidinäitini oli se, joka kertoi miten saunassa pitää käyttäytyä. Olla hiljaa ja siivosti, muuten saunatonttu suuttuu. Äidinäiti kuulemma uskoi ainakin jossain määrin tonttuihin ja sellaiseen. Kaupunkilaislapsenkin oli helppo uskoa, että 50-luvun hämärässä puusaunassa asuisi tonttu. Kaivossa asui näkki, siksi sinne eivät lapset saaneet kurkistella. Vanhasta kaivosta sekin oli helppo uskoa. Sähköpeikko ei tuntunut samalla tavalla mystiseltä uudehkon rivitalon miljöössä, siksi halusinkin kerran kokeilla, onko se kotona. Olihan se, enkä sen jälkeen koskaan enää tunkenut mitään pistorasioihin.
En ole koskaan oppinut, että saunomiseen liittyisi jotain eroottista, hävettävää tai outoa. Sauna ei ole seksualisoitu paikka. Vanhassa puusaunassa oli aina jotain mystistä, jännittävää. Sähkösaunassa vastaavaa tunnetta ei ole, mutta silti siellä aina enemmänkin rentoutuu omien ajatustensa kanssa. Teini-iässä en tosin olisi mistään hinnasta saunonut enää yhdessä koko perheen kanssa kuten lapsena. Ensimmäinen julkinen riisuutuminen sekaporukassa tuntui oudolta 17-vuotiaana, mutta en olisi kehdannut sanoa, etten tee sitä, koska kaikki muut olivat hyvin sinut asian kanssa.
Minulle puolijulkinen alastomuus on aina liittynyt saunomiseen ja uimiseen. Saunoessa se on luonnollista, uidessa tuntuu hyvältä. En enää halua kokouimapukua, joten hankin sporttiset bikinit. Mieluiten uisin aina alasti, koska nautin veden tunteesta ympärilläni. Se ei ole seksuaalista nautintoa, vaan enemmän henkistä. Tai ehkä pohjimmiltaan kyse on kosketuksen tunteesta iholla. Siihen liittyy myös tuntemani veto uuspakanuuteen (olin joskus n. 17-22v. ikäisenä jonkinlainen uuspakana, mutta sittemmin totesin, etten ole kai koskaan oikeasti uskonut jumaluuksiin – mutta kaikki kokemukset ovat aina läsnä jossain mielen pohjalla, osana minuutta), tunne yhteydestä luonnon kanssa.
Teininä tuo puolijulkinen alastomuus opetti oman kehon hyväksymistä sellaisenaan. Enää sillä ei ole vastaavaa vaikutusta, koska olen jo oppinut hyväksymään itseni. Vaikka kaiketi puolijulkinen alastomuus silloin tällöin auttaa vahvistamaan kokemusta, pitämään asian mielessä. Olen ollut pidempään kiinnostunut nudismista ja nudistirannoista. Rannoista lähinnä siksi, että siellä pääsisi luvallisesti uimaan alasti. Tosin tuntuu, että nudistirantaa ei koskaan perusteta hyvään uimapaikkaan. En koe olevani nudisti, koska en tunne tarvetta olla alasti elämässäni noin ylipäänsä. Siihen ei liity mitään asenteellisia kysymyksiä, vaan käytännöllisyyden näkökulma. Inhottaisi istua alasti sohvilla ja tuoleilla, ainakaan ilman mitään alustaa. Alustan kanssa siinä ei ole ongelmaa. Ilman vaatteita tulee myös helposti kylmä. Rintsikat ovat tällä kuppikoolla ehdottomasti mukavuustekijä. Vaatteet kotioloissa ehkäisevät raapimista, mikä on atoopikolle ainakin näin talviaikaan iso asia. Kesällä hyttyset syövät ja aurinko polttaa. Seksi ulkona kesällä luonnon keskellä on myös hyvin ylimainostettua hyttysten takia (ja minne kaikkialle ne pääsevät pistämään kun vaatteet vähenee). Kokeiltu on, toista kertaa en tee. Nukkuminen alasti on kuitenkin hyvin vapauttavaa ja mukavaa.
