Dystopia
Luin juuri Pohlin ja Kornbluthin scifi-klassikoksi nimetyn Avaruuden kauppamiehet. Juttu alkoi siitä, kun Jussille pohdiskelin, onko mahdettu koskaan kirjoittaa dystopiaa, jossa yhteiskunta on jaettu varallisuuden perusteella. Jussi muisti tuon kyseisen kirjan. Ihan hyvä se oli, joskin vanha. Vähän kuin scifiksi tehty MadMen. Tulevaisuudessa maailma pyörii mainonnan ympärillä. Ihmiset vetävät tupakkaa ja entistä addiktoivammaksi suunniteltua kahvia. Naiset ovat sihteereitä, kotiäitejä, tai muuten vain näkymättömissä. Paitsi päähenkilön määräaikainen vaimo, joka on lääkäri ja itse asiassa vielä enemmän.
On hassua omalla tavallaan, että valtavia tulevaisuusvisioita maalailleet kirjailijat eivät ole pystyneet kuvittelemaan sukupuolten tasa-arvoa. Tulevaisuusrakennelmissa on aina nykyajan näkökulmasta särö, kun niiden sosiaaliset suhteet toimivat 2000-luvun hylkäämillä tavoilla. Tämä ei koske pelkästään kyseistä kirjaa, vaan sama näkyy esim. Heinleinilla. Tietenkään kirjailija ei ole profeetta (Heinlein tosin pääsee hyvin lähelle sitä), mutta on mielenkiintoista mitä scifissä on pidetty mahdollisena. Tai mahdottomana siis tässä tapauksessa. Jotkin asiat elämässämme taitavat olla niin suuria itsestäänselvyyksiä, että on vaikea kuvitella niiden muuttuvan tulevaisuudessa. Vaikka sieltä löytyisi siirtokunta Kuusta ja Venuksesta, yms. nykypäivänä vielä mahdotonta. Teknologinen kehitys on scifissä aina askeleen edellä ja sosiaalinen kehitys aina askeleen jäljessä. Näinkö se menee?
Avaruuden kauppamiehissä oli jälleen yksi vallankumous/vastarintaliike/sissiliike. Mahdollinen idealistinen terrorismi toi erityisesti kirjan juonen vuoksi mieleen nykyajan ekoterrorismin. Eläinten oikeuksien ja kulutuskriittisyyden nimissä tehdyt tuhoteot ja ihmisten häirinnän/uhkailun. Vastarintaliike on tarinoissa ja menneisyydessä aina kuorrutettu sankaruudella. Idealistinen taistelu pahaa ja vääryyttä vastaan. Miksi se sitten näyttäytyy nykypäivänä niin vastenmielisenä, ainakin minulle? Koska se hylkää väkivallattoman vastarinnan ja demokratian periaatteet. Idealistinen terrorismi ei pyri kansalaiskeskusteluun, vaan väkivaltaiseen pakottamiseen ja pelolla vaikuttamiseen.
Mitä tulee säätyeroihin, jotka pohjaavat varallisuuteen, niin on kaiketi aina ollut. Olen ajatellut, että tilanne olisi kärjistynyt sitten -80-luvun. Tosin äitini kanssa keskusteltuani tulin johtopäätökseen, että ehkä kyseessä on näköharha. Monesta asiasta puhutaan nykyään enemmän. On vapaus olla oma itsensä, toteuttaa itseään. Ei tarvitse olla hiljaa omista asioistaan ja yrittää vaikuttaa “normaalilta”. Ehkä sosiaalinen paine oli aiemmin suurempi? Individualismin leviäminen sallii niin sosiaalisen kuin aatteellisenkin yksilöllisyyden paremmin.
Varallisuuteen pohjautuvat säätyerot tulevat hyvin näkyviin hevospiireissä. Tuntuu siltä, että moni asia näkyy siellä varsin hyvin. Ikään kuin hevospiirit olisivat kärjistynyt pienoisversio yhteiskunnasta. Tämä havainto voi tietysti johtua myös siitä, että olen noissa piireissä liikkunut viime aikoina varsin tiiviisti. Toisaalta hevosharrastus yhdistää paljon laajempia joukkoja kuin esim. kulttisarjan fanitus. Todennäköisesti yliopistollakin on paljon homogeenisempi joukko. -80-luvun lopulla minulla ei ollut samanlaista tunnetta. Tosin oli silloin vielä varsin nuori ja ymmärtämätön.
Mutta silti: 20 vuotta sitten kovin monella ei ollut varaa omaan hevoseen. Lasten hevoslehdissä julkaistiin paljon tee se itse -vinkkejä. Miten tehdään itse loimi, satulahuopa, pintelit, tms. Miten puhelinluetteloita voi käyttää “jumppalaitteena” sisäreisien vahvistamiseen. Jos jollain oli ratsastushousut, tms. niin se jo yksistään oli hienoa. Kirjoissa neuvottiin katkaisemaan pusikosta risu raipaksi. Varusteita ylipäänsä sai Helsingissäkin vain parista paikkaa, eikä ollut mitään merkkitietoisuutta, koska merkkejä oli todennäköisesti tarjolla vain sitä yhtä.
Tänä päivänä puhutaan paljon siitä, että kun ihmisillä on varaa, hevosia ostavat paljon sellaiset, jotka eivät niistä tiedä tarpeeksi. Siitä seuraa kasvava ongelmahevosten joukko. Tosin 20 vuotta sitten ratsastuskouluissa vielä oli hevosia, joita nykypäivänä kukaan tallin omistaja ei kuulemma voisi pitää tuntikäytössä (esim. hevonen, joka käy ihmisen päälle karsinassa). Kuten jostain luin -70-lukua koskien: täti aloitti ratsastuksen aikana, jolloin hevoset olivat vihaisia ja ratsastuksenopettajat vielä vihaisempia. Joka tapauksessa tänä päivänä en ole Hevoshullussa nähnyt enää tee se itse -vinkkejä, sen mitä olen ko. lehteä kirjastossa lukenut. On Hööksiä, Horzea, ja monta muuta pienempää kauppaa. Hevosilla on miljoona loimea ja satulahuopaa, kaikki sävy sävyyn. Ratsastushousujen tai kypärän merkillä todellakin on väliä. Esteratsastuskisoja telkkarista seuratessa pääsee aina selville, onko juuri nyt muodikkaampaa olla GPA vai Charles Owen Wellington kypäränä. Melkein kaikilla niissä kisoissa on Pikeurin takki.
Myös tallit ovat profiloituneet. Tai ainakin “kaikki tietävät”, millaista väkeä jossain käy. On hienoja “tosiharrastajan” talleja, joilla asustaa kiiltäväkylkisiä ja korkealle koulutettuja puoliveriratsuja. Paikat ovat tip top kunnossa, asiakkaat samaten. Sitten on maalaistalleja, joilla on paljolti suomenhevosia ja mahdollisesti muita työhevosia (Joidenkin mielestä työhevosilla ei voi ratsastaa – en tiedä mikä on “voi ratsastaa” tarkempi määritelmä. Tosin suomenhevonen ei mene samaan kastiin raskaampien lajikumppaniensa kanssa, mutta en ole silti nähnyt “hienojen” tallien panostavan suokkeihin.) Asiakkaat ja talli ovat yhtä “rähjäisiä”. Ketään ei pakoteta ostamaan ratsastusvarusteita, vaan tunneille saa tulla verkkareissa ja kumisaappaissa – kuten -80-luvulla minne tahansa, missä tänä päivänä on sääntö, että alkeiskurssin jälkeen on tallille asiaa vain aidoissa ratsastusvarusteissa. Pienillä maalaistalleilla ei välttämättä ole maneesia, ja meno ei sovi kuraa pelkääville. Lienee selvää, että “rähjäisillä” pikkutalleilla käy asiakkaita, joiden varallisuus ei riitä muuhun, tai jotka muuten vain viihtyvät paremmin sellaisessa paikassa (omiensa seurassa?).
Helsinki International Horse Show, tai FIM, Glitnir Horse Show tai mikä se nykyään onkaan, oli 20 vuotta sitten koko hevoskansan tapahtuma. Messukeskuksen katsomoissa taputettiin, kiljuttiin ja tömisteltiin (sekä heilulteltiin kannustuslakanoita) kun radalle tulevalle ratsukolle osoitettiin suosiota. Expo-alueella olivat paikalla “kaikki” tarvikeliikkeet ja muut, ja jokaisella oli messutarjouksia. Mitä olen tämän päivän kisasta lukenut ja telkkarista katsonut, meno on ensinnäkin hillittyä. Katsomo osoittaa suosiota taputtamalla. Kuulin huhun, että tapahtuma olisi siirretty Areenaan parempien VIP-tilojen vuoksi. Iso joukko ihmisiä valittaa joka syksy, ettei heillä ole varaa ostaa lippuja. Mainitusta syystä en itsekään ole päässyt paikan päälle toteamaan muutoksia. Tosin rehellisyyden nimissä sanottakoon, etten 20 vuotta sittenkään itse maksanut lipuista mitään. Olivat ne kalliita silloinkin, mutta oli sukulaisia, joiden ansiosta pääsi HIHSiin. Oli miten oli, huhu kertoo myös, että tapahtumasta haluttaisiin rajata pois ei-toivottu aines korkeilla lippuhinnoilla.
Toinen jako on ehkä vielä huolestuttavampi omalta kannaltani. USA:ssa on hyvin vahvat rintamalinjat kristillisen oikeiston ja liberaalin vasemmiston välillä. Historiallisesti linjat eivät ole perusteltuja tuollaisina, koska liberaalius ja konservatiivisuus ovat olleet sekä-että suhteessa oikeistoon ja vasemmistoon. Kummastakin löytyy kumpiakin. En usko, että myöskään USA:ssa tilanne olisi ollut tuo vielä kovin pitkään. Mutta mitä isot edellä, sitä pienet perässä… Keskustelu luomisopista eli ns. älyllisestä suunnittelusta, sekä jotkin muut teemat ovat jo saavuttaneet Suomen. Näemmekö täälläkin paitsi taloudellisesti entistä jakautuneemman, myös aatteellisesti entistä jakautuneemman yhteiskunnan? Aatteellinen jako oli toki jo -70-luvulla voimassa. Nyt se vain on erilainen.
Mikä minua eniten huolestuttaa, on mahdollinen harrastusten jakautuminen aatteellisuuden mukaan. Koska itse selkeästi kuulun liberaaliin vasemmistoon, onko minun mahdollista käydä tallilla enää tulevaisuudessa? Hevosharrastuksen piirissä tuntuu olevan runsaasti kristittyjä, tai muuten vain ns. kunnon ihmisiä. Ratsastushan on _hyvä_ harrastus. Tallilla roikkuminen pitää nuoret pois pahanteosta. Saavat sen sijaan raitista ilmaa, liikuntaa ja oppivat vastuullisuuteen.
Kysymys siitä kuka “saa käydä” tapahtumissa tai harrastuksissa, on tietysti typerä. Jokainenhan niissä saa käydä omien kiinnostustensa mukaan. Mutta on eri asia, onko valmis tai pystyväinen maksamaan jotain. Tai viihtyykö jonkinlaisessa ilmapiirissä. Esim. homoa ei varmasti kielletä käymästä missään, mutta kauanko homo viihtyy homovastaisessa ilmapiirissä? Kauanko jaksaa selittää ja puolustella? Vääntää rautalangasta? Lopulta on helpottavampaa siirtyä jonnekin muualle, missä voi olla oma itsensä aivan rauhassa. Toki tämä koskee kaikkia, myös uskovaisia. Ja selittänee pitkälti, miksi yhteiskunta on niin eriytynyt.
Talleilla eriytymisprosessi lienee juuri nyt käynnissä suhteessa lihavuuteen. On toki fakta, että hevonen ei jaksa kantaa mitä tahansa kuormaa. Ja voidaan keskustella siitä, mihin raja vedetään. Asiasta on jo olemassa jotain tutkimuksia. Mutta ratsastus on vain yksi asia, mitä hevosten kanssa voi tehdä. Ja on olemassa vankkoja hevosia, jotka voivat kantaa painavampiakin ihmisiä. Tuon ikuisuuskeskustelun ulkopuolella kytee selkeän vihamielinen suhtautuminen ylipainoisiin ihmisiin. Se ei liity millään tavoin hevosiin, vaan on osa laajempaa asenneilmastoa. Eräs henkilö kertoi, että tullessaan katsomaan ystävänsä tuntia, useammat ihmiset ko. tallilla olivat huomauttaneet “et saa tulla tänne ratsastamaan, koska meillä on painoraja se ja se”. Toisen henkilön oman hevosen tallipaikka oli irtisanottu omistajan ylipainon vuoksi (hänen oltuaan hyvä ja pidetty asiakas ko. tallilla vuosien ajan). Ylipainoinen hevosenomistaja ei sopinut tallin imagoon. Toisissa paikoissa asiakkaat ovat samanarvoisia keskenään, ulkomuodosta riippumatta.
Kirjoitin paljon hevosmaailmasta, mutta se tosiaan taitaa olla vain jonkinlainen läpileikkaus yhteiskunnasta laajemmin. Eli sanomani on sovellettavissa myös muualle. Itselleni eräs säätyerokokemus tapahtui joitain vuosia sitten. Olimme Jussin kanssa saaneet 50% alennuskupongit joulupöytään erääseen Helsingin hienoimmista ja kalleimmista ravintoloista. Pukeutumisesta alkaen tunsin koko ajan olevani väärässä paikassa. Myöhemmin Jussin sukulaisten luona jouluvierailulla oli todella mukavaa. Viihdyin huomattavasti paremmin perinteisiä työläisammatteja edustavien sukulaisten pöydässä kuin kalliissa ravintolassa, vaikka jälkimmäisessä olikin “hienompaa” ruokaa.
Mikään ei kiellä minua menemästä hienolle tallille, ravintolaan, tms. mutta minulla ei yleensä ole siihen varaa. Toisaalta viihdyn hyvin “omieni parissa”. Toisaalta minuun suhtaudutaan joskus oudosti siksi, että olen yliopistolla. Muut pitävät akateemisuutta jotenkin hienona. Kieltämättä olen erilainen ja elänyt erilaisen elämän. Minusta tosin on hienoa, jos joku tekee työnsä hyvin, piittaamatta siitä, mikä se työ on. Olen haaveillut ammateista, joista ei saisi haaveilla. Kun ala-asteella kirjoitin haluavani isona kaupan kassaksi (minusta se oli jännää ja mielenkiintoista, tosin oli minulla muitakin haaveita, tuo nyt vain yhteen aikaan), se jätettiin lukematta. Koosteessa lasten toiveammateista mainittiin, että “kaikki halusivat” olla kirjailija, taiteilija, lääkäri, tms. Kun kirjoitin blogissani, että varasuunnitelmani on lähteä lappamaan hevosenpaskaa, minua herjattiin tästä toisaalla. Tutkija tosin saa palkkaa suunnilleen saman mitä tallityöntekijä.
Nykyään ihminen osoittaa kuluttamisellaan ja pukeutumisellaan kuuluvansa johonkin ryhmään. Jos ei ole varaa ostaa ryhmän merkkejä, on ulkopuolinen luuseri. Kulutusvalinnat – tai valinta jättää kuluttamatta – määrittelevät millainen ihminen on. Kulttuurin ulkopuolella eläminen on mahdotonta, koska on aina tehtävä valinta suhteessa johonkin. Osallistumatta/kuluttamatta/käyttämättä jättäminen on sekin valinta suhteessa itse asiaan.
Lukekaa Avaruuden kauppamiehet, niin tiedätte mitä tekemistä tällä kaikella vuodatuksellani on ko. kirjan kanssa.;) Tosin lopulta minusta kirjan sanoma jäi liian valjuksi. Heinleinilla taitaa olla radikalisoidumpi ote, joskaan hän ei kai ole kirjoittanut ihan samasta teemasta. Toisaalta olen lukenut Heinleinia vasta tosi vähän.
Diskursiiviset identiteetit
On hämmästyttävää, etten ole aiemmin tarttunut klassikkoon. Luen juuri Thomas Laqueurin kirjaa Making Sex. Laqueurin ajatukset tuntuvat tukevan omia päätelmiäni identiteettikategorioiden luonteesta. Käyn tässä merkinnässä osittain keskustelua myös uusimman Tulva-lehden, joidenkin Hesarin juttujen ja postituslistakirjoitusten kanssa.
Se, että identiteettikategoriat ovat kulttuurisesti rakentuneita, ei tarkoita, etteikö biologia koskisi myös ihmisiä. Pointti on tämä: ihmiset lisääntyvät, syntyvät ja kuolevat aina riippumatta siitä, mitä kulloisessakin kulttuurissa ajatellaan. Ihmisen elimistö on tietynlainen, ja nykytiedon mukaan ihmisellä on geenejä, jotka siirtyvät seuraavalle sukupolvelle – geneettisen monimuotoisuuden ja siten lajin elinkelpoisuuden (tietyissä olosuhteissa) varmistamiseksi mm. nisäkkäillä tapahtuu suvullista lisääntymistä eikä jakautumista. Mutta se, miten ihminen abstraktiin ajatteluun kykenevänä eläimenä kulloinkin kielellisesti tulkitsee biologisia ilmiöitä, on vaihtelevaa ja kulttuurista riippuvaista.
En tarkoita, että luonto ja kulttuuri olisivat jotenkin eri asioita. Ihmisen elämäntapaan kuuluu kulttuurin olemassaolo, ja ihmiseen vaikuttaa myös kulttuurinen evoluutio. Kulttuuria on ilmeisesti löydettävissä myös luonnossa eläviltä simpansseilta. Toisaalta ihminen on käsitteellistänyt luonnon kielellisesti, eikä biologisia ilmiöitä pysty tarkastelemaan ilman kulloisellekin kulttuurimuodolle ominaista kielellistä käsitteistöä.
Historiaan ja kulttuuriantropologiaan vähänkään perehtyneelle on itsestään selvää, että nykyajan länsimainen kulttuurimuoto ei ole ainut mahdollinen. Oma näkemyksemme vieraista kulttuureista saattaa kuitenkin olla mm. kielellisen esitysmuodon rajoittama/typistämä. Meidän kielestämme puuttuvat vieraalle kulttuurille ominaiset käsitteet – tai päin vastoin.
Mm. sukupuolesta on ajateltu ja ajatellaan hyvin eri tavoilla kuin meikäläisessä kahden sukupuolen järjestelmässä. Laqueurin keskeinen väite on 1700-luvun lopulta alkanut siirtymä yhden sukupuolen järjestelmästä kahden sukupuolen järjestelmään. Entisaikaan naisen sukuelimet nähtiin samanlaisina kuin miehen, mutta sisään kääntyneinä. Sosiaalinen sukupuoli oli merkittävämpi määre ihmisen elämässä kuin biologinen – biologista sukupuolta kun oli vain yksi – ja sukupuoli enemmän sosiologinen kategoria, jonka merkitys näkyi ihmisen yhteiskunnallisessa asemassa.
Ruumiinavaukset aloitettiin jo 1400-1500 –luvuilla, jolloin rupesi ilmestymään myös anatomian oppikirjoja avauksiin perustuen. Ei ole niinkään kysymys siitä, että nykyajan tiede näkisi anatomian todenmukaisemmin, vaan siitä, että nykyaika näkee anatomian eri tavalla. Kulttuuriset käsitykset vaikuttavat siihen, miten biologisia löydöksiä tulkitaan, miten ne nähdään ja käsitteellistetään. Hedelmöittymisen kannalta on yhdentekevää, ajatellaanko sperman toimivan älyllisesti Aristoteleen mallin mukaan (intellektuelli-sperma on jotenkin vastustamattoman hauska ajatus), vai siittiöiden kilpauintina passiivisesti odottavaa munasolua kohden. Enemmän käsitykset kertovat siitä, mitä kunakin aikakautena arvostetaan ja pidetään miehekkäänä, koska miehen spermasta on tavattu ajatella inhimillistävään tapaan. Tosin entisaikaan ajateltiin myös naisen erittävän spermaa, mistä syystä naisen orgasmi oli välttämätön hedelmöittymisen kannalta.
Sukupuolinen identiteetti oli yhteiskunnallisen aseman merkitsijänä kaiketi tärkeä jo antiikin aikaan. Toisaalta sitä on ajateltu hyvin eri tavalla kuin nykyään. Vielä uuden ajan alussa ehkä keskeisempi tekijä oli sääty. Säädyn ja myöhemmin myös sukupuolen mukaista pukeutumista säädeltiin laeilla (engl. sumptuary laws). Nykyaika on hillittömän kiinnostunut seksuaalisesta identiteetistä, jota pidetään keskeisenä ihmisen määrittäjänä. Seksuaaliset identiteetit ovat kuitenkin syntyneet varsin myöhään. Tulkitsijasta riippuen miesten homoseksuaalisuuden synnyn voi ajoittaa 1700-luvun alkuun tai 1800-luvulle, naisten homoseksuaalisuuden 1700-luvun lopulle tai 1800-luvulle. Ilmeisesti vasta 1800-luvun lopussa kytkettiin yhteen naisen maskuliinisuus ja lesbous, mikä johtui uusista seksologisista teorioista. Samalla homoseksuaalisuuden kanssa syntyi heteroseksuaalisuus. Foucault’n yhden keskeisen ajatuksen mukaan aiemmin oli kyse synnistä, eli yksittäisistä teoista. Jokainen ihminen oli potentiaalinen synnintekijä.
Identiteetit ovat siis kulttuurisesti, kielellisesti rakentuneita ja vaihtelevia. Kunakin aikana, kussakin kulttuuripiirissä, ihminen omaksuu ne identiteetit, jotka ovat mahdollisia. Identiteeteillä ei siis ole biologista perustaa, vaikka toki jokainen perustaa identiteettinsä omiin tuntemuksiinsa. Tuntemukset ovat kuitenkin jo itsessään kulttuurisesti rakentuneita, koska ihminen joutuu käsitteellistämään itseään myös itselleen.
Ihminen syö, juo, harrastaa seksiä, synnyttää, syntyy ja kuolee. Perusasiat eivät muutu miksikään riippumatta siitä, mitä niistä milloinkin ajatellaan. Ihminen on yksi eläinlaji, eivätkä muut eläimet loppujen lopuksi ole niin hirveän erilaisia. Tietoisuudessa on kyse enemmän määrästä kuin laadusta. Tuokin on eräänlainen ihmislajin mahdollinen identiteetti ja mahdollinen tutkimussuunta. Kaikkina aikoina se ei ole ollut mahdollista, ja vieläkin löytyy asiaan eriäviä mielipiteitä. Jotkut määrittävät itseään Raamatun mukaisesti. On mahdollista, että uskonnoista vielä tulee auktoriteetti myös länsimaisen ihmisen elämässä. Valitettavasti moderni edistysusko on väärässä siinä, että maailma menisi koko ajan kaikessa eteenpäin (en tarkoita pelkästään nykyaikaa, vaan historiassa toteutuneita suuntauksia, esim. islamilaisen maailman ajautumista korkeatasoisen tieteen ja taiteen piiristä uskonnolliseen fanatismiin).
On myös jännä nähdä, mitä tapahtuu jatkossa normeista poikkeaville identiteeteille ja ajatuksille. Positiivista sukupuolieroa korostavat voi hyvin nähdä vihamielisinä queer-identiteeteille. Ainakin taannoin Trendi-lehteä lukeneena esitän tällaisen mielipiteen. Positiivinen sukupuoliero korostaa miestä ja naista erilaisina, mutta samanarvoisina. Homoille ja lesboille lienee sallittua poiketa miehen ja naisen normeista, siis siitä positiivisesta erilaisuudesta, koska jokaisen sivistyneen ihmisen pitää olla suvaitsevainen. Ajaako kehitys queer-henkilöt entistä enemmän marginaaliin? En tarkoita tässä yhteydessä queer-henkilöllä suvaittavaa homoa tai lesboa, vaan esim. maskuliinisia hetero-naisia, jotka tuomitaan herkästi ”jengipettureiksi”, samaan tapaan kuin osa lesboista tuomitsee bi-naiset.
Joka tapauksessa kukaan ei synny tiettyyn identiteettiin, vaan valitsee tai ”saa” identiteetin kehittyessään. On mahdollista, että genetiikka säätelee seksuaalista halua, mutta kulttuurista riippuu miten asia tulkitaan, ja onko jokin identiteetti mahdollinen. Esim. biseksuaalisuus on tullut todella mahdolliseksi identiteettikategoriaksi vasta suhteellisen hiljattain, kun jyrkkä vastakkainasettelu heteroiden ja homojen/lesbojen välillä on lientynyt (piti valita puolensa – kuten monessa muussakin asiassa). Näin ainakin itse näkisin tapahtuneen. Heitän ajatuksen, että biseksuaalisuus on postmodernin ajan tuote.
Ps. biologia ja queer-teoria voivat näin esitettyinä elää vailla ristiriitaa saman henkilön ajatusmaailmassa. Meikä kun on paha sekaravintoa syövä queer-feministi. Enkä koe merkitykselliseksi yrittää määritellä, kuka on ”oikea” feministi ja kuka ei. Suuntauksista voi valita itselleen sopivimman, jos haluaa määritellä ajattelunsa suhteessa muihin. Toivon vain, että tästä ei ole tulossa postmodernin loppu ja jyrkkien erojen fanaatikko-aikakausi, jolloin itse kukin on ”joko meidän puolella tai meitä vastaan”.
Ajatuksia yliopistosta, naistutkimuksesta ja tieteestä
Eilen junassa matkalla Turusta kotiin pohdiskelin kaikenlaisia asioita. Olen nyt voinut henkisellä tasolla hyvin, joten voimavaroja on vapautunut työskentelyyn. Gradun käsittelyluku ja disposition uusi versio lähtivät juuri seminaarilaisille, torstaina ovat käsittelyssä.:)
Hyvinvointi johtuu kevään lisäksi ennen kaikkea mirtatsapiinista. Vajaa viikko sitten kävin psykiatrin vastaanotolla keskustelemassa lääkityksestä. Sain reseptin noihin, ovat nukuttavia uuden sukupolven masennuslääkkeitä. Vaikutus on sellainen, mistä olen haaveillut pitkään. Unilääke, jonka rauhoittava vaikutus jatkuu koko seuraavan päivän. Sivuvaikutuksina erityisesti väsymys ja lihominen, huimauskin oli muistaakseni listattu. Kovin pahasti en ole noita sivuvaikutuksia kokenut. Tänään huimaus johtuu pääosin siitä, että jouduin ottamaan vahvan särkylääkkeen. Valitettavasti kuukautiset haittaavat siten työskentelyä aika pahasti.
Mutta asiaan (varsinainen otsikonmukainen pohdintateksti alkaa):
Naistutkimusta vastaan on viime aikoina hyökätty mm. Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksissa. Samalla artikkeleissa kerrotaan hankkeesta perustaa innovaatioyliopisto. Ensinnäkin kyse tuntuu olevan joidenkin luonnontieteilijöiden ajatuksesta, että humanistinen tiede ei ole tiedettä ollenkaan. Naistutkimuksen laitos sijaitsee humanistisessa tiedekunnassa ainakin Helsingissä ja Turussa. Humanistinen tiede ei pyri löytämään absoluuttisia totuuksia, vaikka sinänsä ainakin historiassa tutkimusta tehdään alkuperäislähteitä käyttäen ja samoilla menetelmillä pitäisi päätyä samoihin päätelmiin, jos tutkimus toistettaisiin.
Naistutkimuksen “ongelma” taitaa olla siinä, että eräät tahot eivät ymmärrä filosofiaa (= mistä filosofiassa on ylipäänsä kyse). Judith Butler, Luce Irigaray ja muut parjatut tutkijat kun ovat filosofeja. Naistutkimus ei myöskään ole yhtenäinen tieteenala, vaan lähtökohtaisesti monitieteinen. Sen piirissä opiskellaan feminististä filosofiaa ja näkökulmia, joita voidaan soveltaa oman tieteenalan tutkimuksissa. Irigarayta on turha haukkua julkisuudessa naistutkimuksen “viralliseksi edustajaksi”, kun hänen ajatuksiaan on esitelty vain yhtenä näkökulmana esim. jollain perusopintojen kurssilla. Esitellyt filosofit edustavat usein ristiriitaisia ja vastakkaisia näkemyksiä ja koulukuntia.
Suurempi “ongelma” taitaakin olla, että ainakaan humanistisella puolella ei pyritä lyömään lukkoon absoluuttisen totuuden periaatteita ja sitä, mitä milloinkin sopii tutkimuksissa käsitellä. Tutkijat ja opiskelijat saavat varsin vapaasti tutustua erilaisiin teorioihin ja tehdä omat päätelmänsä. Varsinkin kulttuurihistoriassa ollaan hyvin sallivia sen suhteen, millaista tutkimusta oppiaineessa voi tehdä. Kunhan historiatieteen peruskriteerit täyttyvät. Vapaus tuntuu kyllä olevan joillekin vaikea asia, mikäli opiskelija ei ole sisäistänyt kulttuurihistorian ajattelutapoja – niitä historiatieteen peruskriteereitä. Mitä tahansa ei voi tehdä, vaikka periaatteessa voikin.
Kyse vapaudessa on siitä, miten hyvin pystyy perustelemaan valintansa. Tieteenalan sisällä käydään monenlaisia keskusteluita ja keskustellaan myös siitä, miten tutkimus vaikuttaa yhteiskuntaan. Jos mitään “poliittista” vaikutusta ei olisi, niin olisiko tutkimuksessa oikeastaan mitään sisältöä? Miksi jotain tutkimusta ylipäänsä tehdään? Pitäisikö humanistien puuhastella keskenään, vai tehdä tutkimusta, jolla on annettavaa muillekin? Mitä yliopiston ulkopuolella sitten halutaan tutkimukselta?
Innovaatioyliopiston olen huonon seuraamisen perusteella käsittänyt siten, että valtiovalta haluaa rajoittaa yliopistojen autonomiaa ja tehdä tieteestä hyödyllistä, saattaa tieteen yhteiskunnan palvelukseen (kinuamalla rahoitusta yrityksiltä). Tällä konseptilla pitäisi tuottaa huippuyksilöitä ja huippututkimusta, joiden kautta Suomi saisi mainetta ja vaikutusvaltaa maailmalla. Ehkä olen tullut tässä niputtaneeksi samaan myös valtiovallan pyrkimyksen saada yliopistolaiset enemmän byrokratian piiriin pyörittelemään papereita.
Humanistien huoli on siitä, onko alalla tulevaisuutta, kun sillä ei ole mitään konkreettista annettavaa teknologia-Suomelle. Paitsi tietysti kielipuolella alipalkattuja opettajia, kääntäjiä ja tulkkeja kansainvälistymisen avuksi. Ja niitä opettajia muutenkin. Oma kyyninen huoleni on siitä, millaista humanistista tutkimusta halutaan. Kovasti tykkäisin parantaa maailmaa, jne. vaikuttaa yhteiskunnallisesti. Mutta haluaako maailma kuitenkin vain hymistelyä Suomen suurista sotasaavutuksista? Mahdollisesti viiltävää analyysiä siitä, millaisia rukinlapoja 1700-luvulla tehtiin missäkin osissa Suomea?
Naistutkimuksen vihaajat vihaavat samalla kaikkea monitieteellistä ja innovatiivista, moniarvoista tutkimusta. Heille on mieluiten vain yksiä totuuksia, hyödyllistä keksintöjä tuottavaa tiedettä ja humanistisella puolella niitä eri joukko-osastojen liikkeitä milloin missäkin II Maailmansodan taistelussa. Naistutkimus on helppo hyökkäyskohde, koska feminismi ja filosofia ovat molemmat asioita, joista kovinkaan moni ei näemmä tiedä yhtään mitään. Lisäksi voidaan aina heittää, että entäs miestutkimus, miksi sellaista ei sitten ole. (Kyllä on, mielestäni oppiaineen nimen voisi muutenkin vaihtaa sukupuolentutkimukseksi, näin queer-näkökulmasta.)
Hesarissa luovuustutkija, jonka nimeä en nyt muista, kertoi taannoin matkastaan yhteen Euroopan huippuyliopistoista. Siis yhteen niistä, joiden rinnalle Suomi haluaa, olikohan se Cambridge tai Oxford. Hänen näkemyksensä mukaan ko. yliopistossa tehdään kaikki tavalla, josta Suomessa halutaan eroon. Täällä luova vapaus on tuottamattomuutta, huippuyliopistossa innovatiivista toimintaa.
Mutta Suomessa perinne onkin ollut pitää yliopistoa virkamiesten oppilaitoksena. Yliopisto on tuottanut virkamiehiä valtionhallinnon käyttöön. Euroopan vanhat yliopistot puolestaan ovat sivistysyliopistoja, joilla on ollut vahva autonomia jo keskiajalla. Vaikka toki silloinkin on ollut rajankäyntiä yliopiston ja valtion tai kirkon välillä. Omasta puolestani toimisin mieluiten luovan vapauden ilmapiirissä autonomisessa yliopistomaailmassa, jossa yliopistot kautta maailman muodostavat keskinäisen verkoston.
Tosin Suomessa opintotuki on ylivoimaisen hyvä järjestelmä. Sen vain pitäisi riittää elämiseen oikeasti eikä vain teoriassa. Opintotuki lienee valtiolle hyvä tapa kiristää opiskelijoita haluttuun elämäntyyliin. Tukea rajoittamalla viedään opiskelijoilta “liiallinen” vapaus ja energia yhteiskunnalliseen aktivismiin. Pelkästään pakollisiin opintoihin keskittyvä opiskelija ei pysty aiempien vuosisatojen tapaan heittäytymään esim. vallankumoukselliseen toimintaan.
On mielestäni hyvä kysymys, olisiko demokratiaa olemassa, jos yliopistoälyköt olisivat joutuneet keskittymään paperinpyöritykseen, hyödyllisten keksintöjen rakentamiseen ja absoluuttisten totuuksien vaalimiseen? Olisiko demokratiaa konkreettisesti olemassa ilman Ranskan vallankumousta, vai eläisikö se vain paheksuttuna teoriana?
Kauneusnormi
Minna Canthia oli siteerattu Hesarissa:
“konstiteltu kauneuden käsitys valmistaa parhaiten orjalle orjan sielun”
Kun kauneus on normi, josta eivät edes opettajat saa poiketa työssään joutumatta kiusatuiksi, sitä pyritään toteuttamaan kaikin mahdollisin keinoin. Muistaakseni kirjasta Kauneuden harha luin aikoinaan ajatuksen, että patriarkaatti (yhteiskuntaa johtavat miehet) pyrkii pitämään naiset nälässä (jatkuvalla laihdutuskuurilla), koska nälkäisen aivot eivät saa riittävästi ravintoa toimiakseen täysillä. Siten naiset eivät pysty ajattelemaan ja kyseenalaistamaan. Väitteen retoriikka on radikaalin kärjistävää, mutta ajatus on sinänsä osuva.
Samalla tapaa koko kauneuden normia voi pitää alistavana ja elämää rajoittavana. Kauneus eli ulkonäkö määrittää ihmistä todella paljon. Sen eteen olisi nähtävä vaivaa, joka vie aikaa ja rahaa. Kenellä ei niihin riitä resursseja, jää monesta ulkopuolelle. Puhumattakaan siitä, jos “kauneutta” ei luonnostaan ole tai sen on menettänyt.
Länsimainen nainen ei ole yhtään vapaampi kuin burkhaan pakotettu afganistanilainen. Länsimaisella naisella on oikeus pukeutua pelkkiin bikineihin yleisellä uimarannalla, mutta monella vapauden hyödyntämisen estää häpeä omasta ulkonäöstä ja pelko ihmisten kommenteista ja paheksuvista katseista tai naurusta. Ja mitä muuta häpeä estääkään tekemästä? Lisäksi kauneus ja seksikkyys ovat pakkokaapu, johon suostumattomat kohtaavat syrjintää. Ketään ei tapeta tai vangita rumuuden tai epäseksikkyyden takia, mutta sosiaalinen ja esim. työelämässä tapahtuva syrjintä ovat todellisuutta.
Lopuksi ajattelemisen aihetta erinomaisesta katkelmasta, joka sisältyy Helena Kaartisen taannoisessa Hesarissa julkaistuun mielipidekirjoitukseen, koskien kauneusleikkauksia:
“Monet ovat sitä mieltä, että on jokaisen oma asia, leikkuuttaako itseään vai ei. Näinä yltiöyksilöllisyyden aikoina olen alkanut kavahtaa lauseita, jotka alkavat: “On jokaisen oma asia…” Harva asia nimittäin oikeasti on, koska kaikki ihmisen toiminta luo ja vahvistaa tai vastaavasti murentaa normeja. Jos ulkonäön tärkeys niellään miettimättä, päädytään lopulta pinnalliseen ja surulliseen maailmaan.”
Kirjoja, elokuvia, dokumentteja, pohdintaa
Kirjoitan ensin hieman viimeksi lukemistani kirjoista. Edempänä elokuvista ja dokumenteista. Suomenhevospätkä viittaa erityisesti (muttei yksistään) suomenhevosdokumenttiin, joka on tullut hiljattain TV:stä, mutta katsoin sen YLE:n nettiarkistosta.
Annie Proulxin Vaarallinen harmonikka oli ajatuksia herättävä romaani. Kirjallisesti pidin enemmän Laivauutisista, mutta Vaarallinen harmonikka oli myös hieno teos. Siinä toimi hyvin kerronta, joka seurasi yhden esineen matkaa. Silti kertomuksesta tuntui löytyvän paljon muitakin ulottuvuuksia. Yksi niistä joita löysin, eli mitä minä luin kyseisestä kirjasta, oli kertomus amerikkalaisuudesta. Tarkemmin sanoen siitä, miten amerikkalaisuus on muodostunut syrjintänä ja väkivaltana muiksi koettuja ryhmiä kohtaan. “Alkuperäiset” amerikkalaiset eli puritaanisiirtolaisten jälkeläiset syrjivät ja lynkkaavat mm. italialaisia ja saksalaisia siirtolaisia mustien lisäksi. Kaikki siirtolaiset syrjivät mustia yhtä lailla ja toisiaan sen mukaan mikä ryhmä kulloinkin on halveksutumpi.
Proulxin kerronnasta tulkittavan ajatuksen on hieman rajatummin ja tarkemmin sanonut Lisa Duggan kirjassaan Sapphic Slashers. Siinä naisista pitävä nainen rinnastuu ja vertautuu mustaan naiseen 1800-luvun lopun USA:n etelässä. Dugganin mukaan nationalistinen kansakunnan rakennus vaati erottautumaan. Amerikkalainen oli yhtä kuin valkoihoinen tiettyyn kulttuuritaustaan kuuluva mies, jotain aivan muuta kuin esim. mustat tai kiinalaiset. Nainenhan ei koskaan ole samalla tavalla kansalainen kuin mies, koska jonkin kansallisuuden edustaja ja kuvaaja on aina mies – nainen on jotain, minkä mies omistaa (siksi nainen, joka valitsee kumppanikseen toisen naisen, häiritsee yhteiskuntarauhaa ja pitää eliminoida – muuttamalla heteroksi tai leimaamalla hulluksi).
Bernard Werberin Muurahaiset ei ollut ajatuksia herättävä, vaikka sen ehkä oli tarkoitus olla. Todennäköisesti se olisi tehonnut paremmin joskus 14-vuotiaana, koska kävin juuri siinä ikävaiheessa läpi perimmäisiä filosofisia pohdintoja ihmiskunnan olemassa olemisesta (entä jos olisimmekin vain jonkun mielikuvitusta?). Ylipäänsäkin pohdiskelin silloin kaikkea ilmeisesti eksistentialistista. Econ Foucaultin heiluri oli siinä yhden kappaleensa (onko jäätelökioski todella olemassa?) ansiosta suuri innoittaja.
Alkuun Muurahaisissa tuntui olevan hillitöntä infodumppausta, ja se oli hieman tylsää luettavaa. Loppua kohti tunnelma tiivistyi. Lieneekö sattumaa vai ei, että lukiessani Muurahaisia näin ensimmäistä kertaa kohta seitsemään vuoteen täällä asunnossa sisällä muurahaisen. Kirjan “opetus” ei tainnut antaa minulle mitään, koska murskasin sen pikku-murkun kuoliaaksi.
Sellaista ajattelemisen aihetta kirja kyllä jätti, että miten paljon eli vähän inhimillistä ymmärrystä joiltain kirjailijoilta tai muuten vain ihmisiltä mahtaa löytyä? Kirjassa oli keskeistä edesmennyttä hahmoa kuvattu tavalla, joka sopisi mielestäni autistisen ihmisen olemukseen. Hänestä oli kuitenkin tehty omanlaisensa friikki ja lopulta suuren ymmärryksen edustaja. En tarkoita, että sairauksia tms. pitäisi erityisesti korostaa tai käyttää aina, ettei muuta voisi ollakaan. Tarkoitan sitä, että kuinka usein meiltä jää itse kultakin ymmärtämättä, että ihminen ei käyttäydy oudosti tai huonosti tai ole “tyhmä” tahallaan tai piittaamattomuuttaan? Miten montaa lukihäiriöistä joidenkin kieliopin jatkuva oikominen ja pilkka väärin kirjoittavia kohtaan on satuttanut? Dokumentti Mielen vuoristorata avasi puolestaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivien maailmaa.
Elokuvien puolella juuri näkemäni Alaston saari sai pohtimaan omaa ulkopuolisuutta suhteessa erilaista elämäntapaa edustaviin. Kyseessä oli japanilainen -60-luvun taide-elokuva maanviljelijäperheestä, joka asuu saarella. Elokuvassa ei ole ainuttakaan repliikkiä. Mietin elokuvan tekijöiden positiota suhteessa tarinan henkilöihin. Oliko heillä juurensa maaseudulla? Vai olivatko he täysin ulkopuolisia, kaupunkilaisia radikaaleja elokuvaihmisiä, jotka halusivat tehdä kokeellista kerrontaa korostetusti “tavallisten ihmisten” elämästä? Kuvaus oli realistista, arkea korostavaa. Lähinnä elämä tuntui koostuvan veden kantamisesta kotiin ja viljelyksille. Eräänä päivänä toinen perheen nuorista pojista kuoli hämäräksi jääneeseen sairauteen. Äiti sekosi hetkellisesti pellolla pojan hautajaisten jälkeen, isä katsoi vierestä surumielisenä. Sitten jatkui arkinen aherrus kuten aina ennenkin.
Oma ulkopuolisuuteni suhteessa elokuvan maailmaan oli monitasoista. Ensinnäkin olen suhteessa maaseudun elämään täysin ulkopuolinen. Satunnainen vierailija, jolle maaseutu on rentoutumisen paikka. Toisekseen ajallinen etäisyys -60-lukuun on merkittävä, koska en ollut vielä edes syntynyt silloin. Paikallinen etäisyys Japaniin ei tuntunut oleelliselta, koska elämäntapa sinänsä vaikutti hyvin samanlaiselta kuin Suomessa – siis mitä olen aiheesta lukenut (elämä suomalaisella maaseudulla “joskus ennen kuin olin syntynyt”). Kolmannekseen tunnen etäisyyttä tuon aikakauden kulttuurielämään ja kokeelliseen elokuvaan. Olen kasvanut siltä osin erilaiseen maailmaan. Osasin joka tapauksessa arvostaa näyttelemistä ilmeiden, eleiden ja yleensä ruumiin kautta. Ilmeettömiä pökkelöitä on elokuvissa ihan tarpeeksi ja silloin tulee ihmetelleeksi, miksi ylipäänsä pitää valita ilmaisumuoto, jossa muutenkin kuin sanoilla ja teoilla voisi sanoa kovin paljon.
Etäisyyttä tunnen myös kaikenlaiseen suomenhevosintoiluun, samalla kun tunnen omalla tavallani myös kuuluvani siihen. Vierauden tunnetta aiheuttaa nationalistinen uho ja nostalgia. Suomenhevonen sotasankarina -juttujen ylikorostuneisuus ja paatoksellisuus, oman-kansallisen-puhtaan-hevosrodun korostaminen itseisarvona (olkoonkin, että tästä olen myös samaa mieltä), perinteisen maskuliinisuuden korostaminen ja ihannointi _hevosmiehen_ olemuksessa. Tuossa etäisyydessä on varmasti kyse siitä, että olen kasvanut niin erilaiseen maailmaan ja ympäristöön. Sekä tietysti saamani koulutus tuottaa vierautta. Pakostakin tuntee olevansa eri maata, kun on oppinut historiasta ja lähdekritiikistä jo aika paljon tähän mennessä. Ja ylipäänsä ollut ja saanut koulutusta nykypäivän yliopistolla, jossa varsinkin humanistisella puolella on varmasti täysin erilaista kuin -40-luvulla. Kiitokset siitäkin taitavat pitkälti kuulua -60-luvun radikaaleille.
Katsoin äskettäin nauhoituksista myös dokumentin Simone de Beauvoirista. Se oli hyvä kokemus, sekä oppimisena että muuten. De Beauvoirilla ilmeisesti oli toimiva polyamorinen suhde Sartren kanssa. Ongelmilta kukaan ei varmasti välty, mutta ainakin ilmeisesti olivat tyytyväisiä elämäänsä. Kaupunkilaisten kulttuuriradikaalien elämä oli täysin poikkeavaa siitä, millaista käsitykseni mukaan maaseudun “tavallisten ihmisten” elämä oli tuohon aikaan. Lienee selvää, kumpaan koen itse pystyväni paremmin identifioitumaan? Ongelmista pahin on kai radikaalille aina muiden viha. Sartre yritettiin murhata pommilla kahteen kertaan, koska hän kannatti Algerian itsenäisyyttä. Hesarin kolumnin mukaan Mannerheimista homoseksuaalisia aiheita sisältävän nukkeanimaation tehnyt henkilö on saanut tappouhkauksia.
Jussin kanssa katsoimme taannoin dokumentin Jesus Camp, joka oli kuvattu USA:n helluntailaisten lasten aivopesuleiriltä. Jussi oli todella järkyttynyt näkemästään kuten kyllä minäkin. Vaikka olemme nähneet aiemmin myös dokumentin kreationisteista. Uskonnoissa ei sinänsä ole vikaa (kukin tyylillään), mutta fanaattisuus on kaikessa pahasta. Yhtä lailla aatteellisella puolella. Lapsia aivopestään sotaan uskonsa puolesta erityisesti uskonnottomia/maallisia vastaan, “oikeiden” poliitikkojen kannattajiksi, abortinvastustajiksi (ja terroristeiksi?), jne. Koska dokumentissa kuvattu porukka vaikuttaa Bush tyhmempään suoraan (ja palvoo Bushia “oikeana” poliitikkona), olen ylipäänsäkin tullut epäileväksi kaikkien USA:n hihhulipoliitikkojen suhteen. Ilmeisesti Obama on samaa kastia tai ainakin lähes? Riippuen siitä miten pitkälle tuo kehityslinja ehkä pääsee USA:n politiikassa, Heinleinia voinee sanoa profeetaksi. Joka haluaa vakuuttavat perustelut tuolle väitteelleni, voi lukea kirjan Kapina 2100.
Joskus tosi on todella tarua ihmeellisempää. Ennen sairastumistani flunssaan/keuhkoputkentulehdukseen (taas, stressistä tuo kai johtuu, että kaikki tarttuu) kävimme Jussin kanssa kaupungilla syömässä ja elokuvissa. Katsoimme Orpokodin, joka on uutta espanjalaista kauhua. Varsin tehokas sellaisena! Traaginen kertomus, jossa oli imua, vaikka sinänsä kyse oli omalla tavallaan hyvin klassisesta orpojen riistosta ja kummitustarinasta. Tai siis klassikseksi _tarinaksi_ sitä luulin, kunnes näin Hesarissa pienen uutisen. Jerseyn saarella oli paljastunut -60-70 -luvuille sijoittunut tosielämän kauhukertomus orpokodista. Seksuaalisesti hyväksikäytettyjä lapsia oli murhattu ja haudattu talon rakenteisiin. Ruumiskoirien avulla yksi on jo löydetty ja koirat ovat ilmaisseet useamman muunkin.
Iloisempaa laatuviihdettä viime aikoihin on tuonut elokuva Bagdad Café. Se on valmistunut -87 eli ennen Persianlahden sotaa, joten nimi ei tosiaankaan viittaa Irakiin. Lihava saksalaisnainen ja musta kahvilaa pitävä nainen ystävystyvät molemminpuolisten ennakkoluulojen hälvennyttyä. Ystävyys saa myös naisten välistä rakkautta kuvaavaksi subtekstiksi tulkittavia sävyjä. En puhu lesboista, koska kummallakin on aviomies ja saksalaisella muukin miessuhde. Vaikka elokuvassa olisi potentiaalia traagisiin käänteisiin, siinä ei niitä ole. Saksalaisen aviomiehen häipymistäkään ei oikein voi laskea tragediaksi. Termospullo toimii elokuvassa yhdistävänä tekijänä. Siinä ollut kahvi oli epäilemättä todella pahaa, mutta silti meidän molempien rupesi tekemään mieli kahvia. Lopusta jäi hyvät ja iloiset fiilikset, mikä on ollut suhteellisen harvinaista kuten tästä merkinnästä näkyy. Miksi vastaavia elokuvia ei näytetä tai tehdä enemmän? Joskus todella saan tarpeekseni synkkyydestä, väkivallasta, kammottavista tarinoista ja mitä muuta elämällä nyt onkaan tarjoilla livenä tai pohdittavaksi. Komedia ei yleensä saa hyvälle mielelle, koska kovin usein on kyse huonoista elokuvista, joissa pilkataan niitä syrjittyjä vähemmistöjä, joiden ei nykyään katsota kuuluvan kansalaisoikeuksien piiriin.