Elämän uusi vanha suunta?
Lauantaina olin taas tauon jälkeen ratsastamassa. Hyppäsimme ja menin Pullalla, kahdesta putoamisesta esteen jälkeen huolimatta oli hyvä tunti. Ratsastin myös voltin laukassa, vieläpä kevyessä istunnassa, ja Pulla meni hyvin.:) Tallilta menimme kukkakaupan kautta vaihtamaan vaatteet ja lähdimme Evan valmistujaisjuhliin.
On vaikea pukea sanoiksi, mistä tarkalleen on kyse. Mutta sain tavallaan lisää motivaatiota gradun tekoon. Toisaalta tuntuu, että elämäni on hyvin erilaista eri yhteyksissä. On sitä kulttuurielitismiä, sisäsiistiä seurustelua ja ajankohtaisista aiheista keskustelua, sohvalla lojumista pizzan ja cokiksen kera kauhuleffaa katsoen, kuraista ja paskaista hevoselämää kaikkine ulottuvuuksineen. Vaikeaa tietää aina kulloinkin, miten haluaisi olla jatkossakin, kun nuo ovat monesti keskenään ristiriidassa.
Joka tapauksessa olen kokenut viime aikoina monia onnellisuuden hetkiä. Lasken sen ainakin osittain lääkityksen ansioksi. Onnellisuuden tunne tulee aivan arkisista asioista ja haaveista. Lauantaina tuntui myös, että olin ensinnäkin ratsastaessa rento ja toisekseen sosiaalisissa tilanteissa ja kaupungilla suhteellisen peloton. Viime yönä tarvitsin unta oikeastaan vain noin 8 tuntia. Olin puolittain valveilla jo ennen herätyskellon sointia.
En tiedä mihin tästä etenen. Suunnitelmia minulla on heinäkuun loppuun asti – silloin pitäisi gradun ja muiden töiden olla valmiina. Yliopistolta lähtö on suhteellisen iso elämänmuutos, kuten opiskelun aloittaminenkin oli. En tiedä millainen tulen olemaan jatkossa, enkä tiedä mitä tulen tekemään. Aikataulu ja gradu stressaavat edelleen, kaikesta hyvästä olosta huolimatta. Tuntuu etten saisi antaa itselleni oikeutta tehdä mitään muuta, mutta en toisaalta halua uhrata terveyttäni ja hyvinvointiani.
Taidan kaikesta huolimatta olla koonnut elämäni rakennuspalikat aiempina vuosina. Nyt vain järjestelen niitä uusiksi aina silloin tällöin. Oikeastaan mitään erityisen uutta ja mullistavaa ei taida olla edessä. Vain samaa vanhaa tavaraa eri muodossa. Kaikkea mitä nyt olen, olen ollut jo kauan sitten. Kaikki mitä todennäköisesti rupeaisin tekemään on ollut jollain tasolla mielessä jo nuorempana.
Tosin joskus vielä saatan huomata olleeni totaalisen väärässä. Ajatusta aikuistumisesta seuraa aina vuosien kuluttua ajatus, että olipa silloin vuosia sitten vielä lapsellinen kun ei tajunnut, että oli vielä niin ja niin nuori ja elämässä voi käydä ihan kaikenlaista. Tiedän esim. sen vaiheen olevan vielä tulossa, kun vanhempiani ei enää ole. Kuolemaa tulen väistämättä kohtaamaan jatkossa muutenkin. Jollain tasolla se on hyvin pelottavaa, jollain tasolla taas olen tyytyväinen, että elämäni on suhteellisen järjestyksessä ja olen saanut kokea kaikenlaista, tietyllä tasolla valmis siihen, että menetän paljon tärkeää.
Olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka olen ollut elossa ja hyvässä voinnissa. Aina sitä ei tule ajatelleeksi, mutta niin se vain on. Menetykset sattuvat syvälle ja elämänmuutokset voivat ahdistaa, joskus niihin liittyy muitakin pahoja juttuja. Mutta kaikesta selviää. Ja silloin voi olla onnellinen, että on elossa ja tyytyväinen oloonsa, kaikesta huolimatta. Vähälläkin tulee toimeen ja elämässä on paljon hyvää, kunhan vain on rakkaita ihmisiä lähellä. Olen ollut käsittävinäni, että elämänfilosofiani eroaa monien ikäisteni vastaavasta. Uskon sen johtuvan siitä, että kauan sitten päätin, etten halua elää enempää. Muisto siitä, miten on todella halunnut kuolla, on ollut läsnä aina sittemmin. Pitkään elin jonkinlaisessa rajatilassa, nyt olen harpannut täysillä elämän puolelle.
Minulla ei ole mitään tarkkoja haaveita tulevaisuuden suhteen. Elän tilanteiden ehdolla. Tarkat suunnitelmat ulottuvat heinäkuun loppuun. Siitä olisi pakko selvitä. Pidemmän aikavälin suunnitelmakin minulla oikeasti kyllä on, joskin suuntaa-antava vain. Haluaisin vielä jonain päivänä olla vanha kurttuinen mummo, joka on saanut viisautta elämänkokemuksista, ja pystyy jakamaan sitä viisautta nuoremmilleen. Menetysten tuska saa silloin tällöin ilmeen vakavaksi ja ehkä kyyneleen silmäkulmaan, mutta aina tuli myös niitä onnellisia kausia, joiden muisto saa iloiseksi.
Tänään toteutin yhteiskunnallista puoltani, vaikka en tiedä onko virtuaalimiekkareista mitään hyötyä. Osallistuin silti kaikkiin. http://www.rsf.org/24heures/pages/index.php?id=21
Lääkityksellä
Angstailun aika on ohi.;p Kaksi viikkoa mirtatsapiinia on kohta täynnä. Sivuvaikutukset ovat hellittäneet. Uni tulee lääkkeiden kanssa ihan hyvin, mutta myös kestää pitkään. Vakioon tuntuu vaativan reilusti yli 8 tuntia. Toisaalta lääkkeet eivät toimi enää unilääkkeenkaltaisesti, koska vaikutus on lieventynyt. Silti ne rauhoittavat iltaisin. Pelot eivät pysy poissa eikä masennuskaan. Siinä mielessä odotin ehkä liikaa. Todennäköisesti kuitenkin ääritilat kummastakin ovat jääneet kokematta lääkkeen ansiosta. Paniikkia ei ole esiintynyt.
Koen lääkityksen helpottaneen myös siinä, että olen saanut käytyä läpi tiettyjä juttuja. Olin tässä jonkin aikaa pahemmin masentunut, mutta yritän nyt päästä siitä ohi. Tulevaisuus huolestuttaa. Olen miettinyt elämänarvojani siihen liittyen. Ja sitä, millaisiksi arvoni muodostuivat ennen yliopistolle pääsyä. En tiedä saanko koskaan töitä, johtuen työkokemuksen vähäisyydestä. Ja minkälaisia töitä, sekin on iso kysymys. Viihtyisinkö tietynlaisissa töissä, ja miten suuren osan elämästä ja päivästä haluan omistaa työlle? Toisaalta ehkä olenkin vajaakuntoinen, jossain määrin työkyvytön. Sitä tuntuu olevan kovin vaikea ajatella tai myöntää itselleen. Mutta tosiasiassa en tiedä. Opintojen aikana en millään olisi jaksanut käydä töissä, koska opiskelu on vienyt kaikki voimat. Kesätöitä olen hakenut, mutten saanut. Ainoan työhaastattelun mokasin joutumalla paniikkiin kun kysyttiin työkokemuksesta.
En tiedä olisiko minusta tutkijaksi. Proseminaarin ohjaajani mielestä olisi, mikäli pää kestää. Hän toki tietää, koska sain proseminaarin aikaan burn outin, mistä johtuen kävin sen toiseen kertaan ja vasta silloin sain valmiiksi. Entä jos gradu ei olekaan riittävän hyvä jatko-opintoja ajatellen? Mutta onko sillä väliä, jos en kuitenkaan jaksaisi, henkisesti siis? En pysty nytkään 8 tunnin “työpäiviin”, siis opiskelemaan sitä määrää päivässä, paitsi ajoittain. Masennuskausien aikana “työpäivä” jää kokonaan väliin, ja vaihtuu Sims-päiväksi. Masennuksen alkamiselle on aina jokin syy. Tosin sellainen syy, ettei se varmasti normaalilla ihmisellä aiheuttaisi vastaavaa. Ja jos masennuksesta pyrkii pakottamaan itsensä töihin, sillä voi olla varsin ikävät seuraukset. Mielelläni kun on taipumus vaihtaa vapaalle itsekseen, jos en sitä muuten tee.
Vaihtoehtoisesti pyrin elämänhallintaan laihdutuksen kautta. Vaikka se sinänsä olisi tervettä, elämänhallinnan nimissä se ei ole, eikä varsinkaan kun kääntyy joka ikinen kerta syömishäiriöksi. Näin keväisin tuo on hyvin tyypillistä. Johtuu todennäköisesti siitä, että lukukauden lähestyessä loppua tunnen oloni stressaantuneeksi ja kaoottiseksi.
Runopäiväkirja, osa 4
Onko ihminen kokonainen ilman unelmia?
Niitäkin unelmia, joista on parempi luopua
koska todellisuus on tärkeämpi, elämä elettävänä
ja kuvitelmat ovat erikseen.
Mutta aina se on osa itseä,
mitä on joskus haaveillut, kuvitellut, ajatellut, ollut.
Mikä kaikki on tärkeää?
Tukahdutanko puoliani edistääkseni jotain?
Kuvitelma oli aina viallinen, fantasiaa, todellisuus ei ollut samanlaista
kuin halusin ajatella, ja haluaisin. Muistin haluni,
vaan voinko koskaan saada kaikkea?
Minussa elää kolme arkkityyppiä. Olen kaikkea sitä
eikä jokaista halua pysty ruokkimaan samalla kertaa.
Ajatuksia yliopistosta, naistutkimuksesta ja tieteestä
Eilen junassa matkalla Turusta kotiin pohdiskelin kaikenlaisia asioita. Olen nyt voinut henkisellä tasolla hyvin, joten voimavaroja on vapautunut työskentelyyn. Gradun käsittelyluku ja disposition uusi versio lähtivät juuri seminaarilaisille, torstaina ovat käsittelyssä.:)
Hyvinvointi johtuu kevään lisäksi ennen kaikkea mirtatsapiinista. Vajaa viikko sitten kävin psykiatrin vastaanotolla keskustelemassa lääkityksestä. Sain reseptin noihin, ovat nukuttavia uuden sukupolven masennuslääkkeitä. Vaikutus on sellainen, mistä olen haaveillut pitkään. Unilääke, jonka rauhoittava vaikutus jatkuu koko seuraavan päivän. Sivuvaikutuksina erityisesti väsymys ja lihominen, huimauskin oli muistaakseni listattu. Kovin pahasti en ole noita sivuvaikutuksia kokenut. Tänään huimaus johtuu pääosin siitä, että jouduin ottamaan vahvan särkylääkkeen. Valitettavasti kuukautiset haittaavat siten työskentelyä aika pahasti.
Mutta asiaan (varsinainen otsikonmukainen pohdintateksti alkaa):
Naistutkimusta vastaan on viime aikoina hyökätty mm. Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksissa. Samalla artikkeleissa kerrotaan hankkeesta perustaa innovaatioyliopisto. Ensinnäkin kyse tuntuu olevan joidenkin luonnontieteilijöiden ajatuksesta, että humanistinen tiede ei ole tiedettä ollenkaan. Naistutkimuksen laitos sijaitsee humanistisessa tiedekunnassa ainakin Helsingissä ja Turussa. Humanistinen tiede ei pyri löytämään absoluuttisia totuuksia, vaikka sinänsä ainakin historiassa tutkimusta tehdään alkuperäislähteitä käyttäen ja samoilla menetelmillä pitäisi päätyä samoihin päätelmiin, jos tutkimus toistettaisiin.
Naistutkimuksen “ongelma” taitaa olla siinä, että eräät tahot eivät ymmärrä filosofiaa (= mistä filosofiassa on ylipäänsä kyse). Judith Butler, Luce Irigaray ja muut parjatut tutkijat kun ovat filosofeja. Naistutkimus ei myöskään ole yhtenäinen tieteenala, vaan lähtökohtaisesti monitieteinen. Sen piirissä opiskellaan feminististä filosofiaa ja näkökulmia, joita voidaan soveltaa oman tieteenalan tutkimuksissa. Irigarayta on turha haukkua julkisuudessa naistutkimuksen “viralliseksi edustajaksi”, kun hänen ajatuksiaan on esitelty vain yhtenä näkökulmana esim. jollain perusopintojen kurssilla. Esitellyt filosofit edustavat usein ristiriitaisia ja vastakkaisia näkemyksiä ja koulukuntia.
Suurempi “ongelma” taitaakin olla, että ainakaan humanistisella puolella ei pyritä lyömään lukkoon absoluuttisen totuuden periaatteita ja sitä, mitä milloinkin sopii tutkimuksissa käsitellä. Tutkijat ja opiskelijat saavat varsin vapaasti tutustua erilaisiin teorioihin ja tehdä omat päätelmänsä. Varsinkin kulttuurihistoriassa ollaan hyvin sallivia sen suhteen, millaista tutkimusta oppiaineessa voi tehdä. Kunhan historiatieteen peruskriteerit täyttyvät. Vapaus tuntuu kyllä olevan joillekin vaikea asia, mikäli opiskelija ei ole sisäistänyt kulttuurihistorian ajattelutapoja – niitä historiatieteen peruskriteereitä. Mitä tahansa ei voi tehdä, vaikka periaatteessa voikin.
Kyse vapaudessa on siitä, miten hyvin pystyy perustelemaan valintansa. Tieteenalan sisällä käydään monenlaisia keskusteluita ja keskustellaan myös siitä, miten tutkimus vaikuttaa yhteiskuntaan. Jos mitään “poliittista” vaikutusta ei olisi, niin olisiko tutkimuksessa oikeastaan mitään sisältöä? Miksi jotain tutkimusta ylipäänsä tehdään? Pitäisikö humanistien puuhastella keskenään, vai tehdä tutkimusta, jolla on annettavaa muillekin? Mitä yliopiston ulkopuolella sitten halutaan tutkimukselta?
Innovaatioyliopiston olen huonon seuraamisen perusteella käsittänyt siten, että valtiovalta haluaa rajoittaa yliopistojen autonomiaa ja tehdä tieteestä hyödyllistä, saattaa tieteen yhteiskunnan palvelukseen (kinuamalla rahoitusta yrityksiltä). Tällä konseptilla pitäisi tuottaa huippuyksilöitä ja huippututkimusta, joiden kautta Suomi saisi mainetta ja vaikutusvaltaa maailmalla. Ehkä olen tullut tässä niputtaneeksi samaan myös valtiovallan pyrkimyksen saada yliopistolaiset enemmän byrokratian piiriin pyörittelemään papereita.
Humanistien huoli on siitä, onko alalla tulevaisuutta, kun sillä ei ole mitään konkreettista annettavaa teknologia-Suomelle. Paitsi tietysti kielipuolella alipalkattuja opettajia, kääntäjiä ja tulkkeja kansainvälistymisen avuksi. Ja niitä opettajia muutenkin. Oma kyyninen huoleni on siitä, millaista humanistista tutkimusta halutaan. Kovasti tykkäisin parantaa maailmaa, jne. vaikuttaa yhteiskunnallisesti. Mutta haluaako maailma kuitenkin vain hymistelyä Suomen suurista sotasaavutuksista? Mahdollisesti viiltävää analyysiä siitä, millaisia rukinlapoja 1700-luvulla tehtiin missäkin osissa Suomea?
Naistutkimuksen vihaajat vihaavat samalla kaikkea monitieteellistä ja innovatiivista, moniarvoista tutkimusta. Heille on mieluiten vain yksiä totuuksia, hyödyllistä keksintöjä tuottavaa tiedettä ja humanistisella puolella niitä eri joukko-osastojen liikkeitä milloin missäkin II Maailmansodan taistelussa. Naistutkimus on helppo hyökkäyskohde, koska feminismi ja filosofia ovat molemmat asioita, joista kovinkaan moni ei näemmä tiedä yhtään mitään. Lisäksi voidaan aina heittää, että entäs miestutkimus, miksi sellaista ei sitten ole. (Kyllä on, mielestäni oppiaineen nimen voisi muutenkin vaihtaa sukupuolentutkimukseksi, näin queer-näkökulmasta.)
Hesarissa luovuustutkija, jonka nimeä en nyt muista, kertoi taannoin matkastaan yhteen Euroopan huippuyliopistoista. Siis yhteen niistä, joiden rinnalle Suomi haluaa, olikohan se Cambridge tai Oxford. Hänen näkemyksensä mukaan ko. yliopistossa tehdään kaikki tavalla, josta Suomessa halutaan eroon. Täällä luova vapaus on tuottamattomuutta, huippuyliopistossa innovatiivista toimintaa.
Mutta Suomessa perinne onkin ollut pitää yliopistoa virkamiesten oppilaitoksena. Yliopisto on tuottanut virkamiehiä valtionhallinnon käyttöön. Euroopan vanhat yliopistot puolestaan ovat sivistysyliopistoja, joilla on ollut vahva autonomia jo keskiajalla. Vaikka toki silloinkin on ollut rajankäyntiä yliopiston ja valtion tai kirkon välillä. Omasta puolestani toimisin mieluiten luovan vapauden ilmapiirissä autonomisessa yliopistomaailmassa, jossa yliopistot kautta maailman muodostavat keskinäisen verkoston.
Tosin Suomessa opintotuki on ylivoimaisen hyvä järjestelmä. Sen vain pitäisi riittää elämiseen oikeasti eikä vain teoriassa. Opintotuki lienee valtiolle hyvä tapa kiristää opiskelijoita haluttuun elämäntyyliin. Tukea rajoittamalla viedään opiskelijoilta “liiallinen” vapaus ja energia yhteiskunnalliseen aktivismiin. Pelkästään pakollisiin opintoihin keskittyvä opiskelija ei pysty aiempien vuosisatojen tapaan heittäytymään esim. vallankumoukselliseen toimintaan.
On mielestäni hyvä kysymys, olisiko demokratiaa olemassa, jos yliopistoälyköt olisivat joutuneet keskittymään paperinpyöritykseen, hyödyllisten keksintöjen rakentamiseen ja absoluuttisten totuuksien vaalimiseen? Olisiko demokratiaa konkreettisesti olemassa ilman Ranskan vallankumousta, vai eläisikö se vain paheksuttuna teoriana?
