Dystopia
Luin juuri Pohlin ja Kornbluthin scifi-klassikoksi nimetyn Avaruuden kauppamiehet. Juttu alkoi siitä, kun Jussille pohdiskelin, onko mahdettu koskaan kirjoittaa dystopiaa, jossa yhteiskunta on jaettu varallisuuden perusteella. Jussi muisti tuon kyseisen kirjan. Ihan hyvä se oli, joskin vanha. Vähän kuin scifiksi tehty MadMen. Tulevaisuudessa maailma pyörii mainonnan ympärillä. Ihmiset vetävät tupakkaa ja entistä addiktoivammaksi suunniteltua kahvia. Naiset ovat sihteereitä, kotiäitejä, tai muuten vain näkymättömissä. Paitsi päähenkilön määräaikainen vaimo, joka on lääkäri ja itse asiassa vielä enemmän.
On hassua omalla tavallaan, että valtavia tulevaisuusvisioita maalailleet kirjailijat eivät ole pystyneet kuvittelemaan sukupuolten tasa-arvoa. Tulevaisuusrakennelmissa on aina nykyajan näkökulmasta särö, kun niiden sosiaaliset suhteet toimivat 2000-luvun hylkäämillä tavoilla. Tämä ei koske pelkästään kyseistä kirjaa, vaan sama näkyy esim. Heinleinilla. Tietenkään kirjailija ei ole profeetta (Heinlein tosin pääsee hyvin lähelle sitä), mutta on mielenkiintoista mitä scifissä on pidetty mahdollisena. Tai mahdottomana siis tässä tapauksessa. Jotkin asiat elämässämme taitavat olla niin suuria itsestäänselvyyksiä, että on vaikea kuvitella niiden muuttuvan tulevaisuudessa. Vaikka sieltä löytyisi siirtokunta Kuusta ja Venuksesta, yms. nykypäivänä vielä mahdotonta. Teknologinen kehitys on scifissä aina askeleen edellä ja sosiaalinen kehitys aina askeleen jäljessä. Näinkö se menee?
Avaruuden kauppamiehissä oli jälleen yksi vallankumous/vastarintaliike/sissiliike. Mahdollinen idealistinen terrorismi toi erityisesti kirjan juonen vuoksi mieleen nykyajan ekoterrorismin. Eläinten oikeuksien ja kulutuskriittisyyden nimissä tehdyt tuhoteot ja ihmisten häirinnän/uhkailun. Vastarintaliike on tarinoissa ja menneisyydessä aina kuorrutettu sankaruudella. Idealistinen taistelu pahaa ja vääryyttä vastaan. Miksi se sitten näyttäytyy nykypäivänä niin vastenmielisenä, ainakin minulle? Koska se hylkää väkivallattoman vastarinnan ja demokratian periaatteet. Idealistinen terrorismi ei pyri kansalaiskeskusteluun, vaan väkivaltaiseen pakottamiseen ja pelolla vaikuttamiseen.
Mitä tulee säätyeroihin, jotka pohjaavat varallisuuteen, niin on kaiketi aina ollut. Olen ajatellut, että tilanne olisi kärjistynyt sitten -80-luvun. Tosin äitini kanssa keskusteltuani tulin johtopäätökseen, että ehkä kyseessä on näköharha. Monesta asiasta puhutaan nykyään enemmän. On vapaus olla oma itsensä, toteuttaa itseään. Ei tarvitse olla hiljaa omista asioistaan ja yrittää vaikuttaa “normaalilta”. Ehkä sosiaalinen paine oli aiemmin suurempi? Individualismin leviäminen sallii niin sosiaalisen kuin aatteellisenkin yksilöllisyyden paremmin.
Varallisuuteen pohjautuvat säätyerot tulevat hyvin näkyviin hevospiireissä. Tuntuu siltä, että moni asia näkyy siellä varsin hyvin. Ikään kuin hevospiirit olisivat kärjistynyt pienoisversio yhteiskunnasta. Tämä havainto voi tietysti johtua myös siitä, että olen noissa piireissä liikkunut viime aikoina varsin tiiviisti. Toisaalta hevosharrastus yhdistää paljon laajempia joukkoja kuin esim. kulttisarjan fanitus. Todennäköisesti yliopistollakin on paljon homogeenisempi joukko. -80-luvun lopulla minulla ei ollut samanlaista tunnetta. Tosin oli silloin vielä varsin nuori ja ymmärtämätön.
Mutta silti: 20 vuotta sitten kovin monella ei ollut varaa omaan hevoseen. Lasten hevoslehdissä julkaistiin paljon tee se itse -vinkkejä. Miten tehdään itse loimi, satulahuopa, pintelit, tms. Miten puhelinluetteloita voi käyttää “jumppalaitteena” sisäreisien vahvistamiseen. Jos jollain oli ratsastushousut, tms. niin se jo yksistään oli hienoa. Kirjoissa neuvottiin katkaisemaan pusikosta risu raipaksi. Varusteita ylipäänsä sai Helsingissäkin vain parista paikkaa, eikä ollut mitään merkkitietoisuutta, koska merkkejä oli todennäköisesti tarjolla vain sitä yhtä.
Tänä päivänä puhutaan paljon siitä, että kun ihmisillä on varaa, hevosia ostavat paljon sellaiset, jotka eivät niistä tiedä tarpeeksi. Siitä seuraa kasvava ongelmahevosten joukko. Tosin 20 vuotta sitten ratsastuskouluissa vielä oli hevosia, joita nykypäivänä kukaan tallin omistaja ei kuulemma voisi pitää tuntikäytössä (esim. hevonen, joka käy ihmisen päälle karsinassa). Kuten jostain luin -70-lukua koskien: täti aloitti ratsastuksen aikana, jolloin hevoset olivat vihaisia ja ratsastuksenopettajat vielä vihaisempia. Joka tapauksessa tänä päivänä en ole Hevoshullussa nähnyt enää tee se itse -vinkkejä, sen mitä olen ko. lehteä kirjastossa lukenut. On Hööksiä, Horzea, ja monta muuta pienempää kauppaa. Hevosilla on miljoona loimea ja satulahuopaa, kaikki sävy sävyyn. Ratsastushousujen tai kypärän merkillä todellakin on väliä. Esteratsastuskisoja telkkarista seuratessa pääsee aina selville, onko juuri nyt muodikkaampaa olla GPA vai Charles Owen Wellington kypäränä. Melkein kaikilla niissä kisoissa on Pikeurin takki.
Myös tallit ovat profiloituneet. Tai ainakin “kaikki tietävät”, millaista väkeä jossain käy. On hienoja “tosiharrastajan” talleja, joilla asustaa kiiltäväkylkisiä ja korkealle koulutettuja puoliveriratsuja. Paikat ovat tip top kunnossa, asiakkaat samaten. Sitten on maalaistalleja, joilla on paljolti suomenhevosia ja mahdollisesti muita työhevosia (Joidenkin mielestä työhevosilla ei voi ratsastaa – en tiedä mikä on “voi ratsastaa” tarkempi määritelmä. Tosin suomenhevonen ei mene samaan kastiin raskaampien lajikumppaniensa kanssa, mutta en ole silti nähnyt “hienojen” tallien panostavan suokkeihin.) Asiakkaat ja talli ovat yhtä “rähjäisiä”. Ketään ei pakoteta ostamaan ratsastusvarusteita, vaan tunneille saa tulla verkkareissa ja kumisaappaissa – kuten -80-luvulla minne tahansa, missä tänä päivänä on sääntö, että alkeiskurssin jälkeen on tallille asiaa vain aidoissa ratsastusvarusteissa. Pienillä maalaistalleilla ei välttämättä ole maneesia, ja meno ei sovi kuraa pelkääville. Lienee selvää, että “rähjäisillä” pikkutalleilla käy asiakkaita, joiden varallisuus ei riitä muuhun, tai jotka muuten vain viihtyvät paremmin sellaisessa paikassa (omiensa seurassa?).
Helsinki International Horse Show, tai FIM, Glitnir Horse Show tai mikä se nykyään onkaan, oli 20 vuotta sitten koko hevoskansan tapahtuma. Messukeskuksen katsomoissa taputettiin, kiljuttiin ja tömisteltiin (sekä heilulteltiin kannustuslakanoita) kun radalle tulevalle ratsukolle osoitettiin suosiota. Expo-alueella olivat paikalla “kaikki” tarvikeliikkeet ja muut, ja jokaisella oli messutarjouksia. Mitä olen tämän päivän kisasta lukenut ja telkkarista katsonut, meno on ensinnäkin hillittyä. Katsomo osoittaa suosiota taputtamalla. Kuulin huhun, että tapahtuma olisi siirretty Areenaan parempien VIP-tilojen vuoksi. Iso joukko ihmisiä valittaa joka syksy, ettei heillä ole varaa ostaa lippuja. Mainitusta syystä en itsekään ole päässyt paikan päälle toteamaan muutoksia. Tosin rehellisyyden nimissä sanottakoon, etten 20 vuotta sittenkään itse maksanut lipuista mitään. Olivat ne kalliita silloinkin, mutta oli sukulaisia, joiden ansiosta pääsi HIHSiin. Oli miten oli, huhu kertoo myös, että tapahtumasta haluttaisiin rajata pois ei-toivottu aines korkeilla lippuhinnoilla.
Toinen jako on ehkä vielä huolestuttavampi omalta kannaltani. USA:ssa on hyvin vahvat rintamalinjat kristillisen oikeiston ja liberaalin vasemmiston välillä. Historiallisesti linjat eivät ole perusteltuja tuollaisina, koska liberaalius ja konservatiivisuus ovat olleet sekä-että suhteessa oikeistoon ja vasemmistoon. Kummastakin löytyy kumpiakin. En usko, että myöskään USA:ssa tilanne olisi ollut tuo vielä kovin pitkään. Mutta mitä isot edellä, sitä pienet perässä… Keskustelu luomisopista eli ns. älyllisestä suunnittelusta, sekä jotkin muut teemat ovat jo saavuttaneet Suomen. Näemmekö täälläkin paitsi taloudellisesti entistä jakautuneemman, myös aatteellisesti entistä jakautuneemman yhteiskunnan? Aatteellinen jako oli toki jo -70-luvulla voimassa. Nyt se vain on erilainen.
Mikä minua eniten huolestuttaa, on mahdollinen harrastusten jakautuminen aatteellisuuden mukaan. Koska itse selkeästi kuulun liberaaliin vasemmistoon, onko minun mahdollista käydä tallilla enää tulevaisuudessa? Hevosharrastuksen piirissä tuntuu olevan runsaasti kristittyjä, tai muuten vain ns. kunnon ihmisiä. Ratsastushan on _hyvä_ harrastus. Tallilla roikkuminen pitää nuoret pois pahanteosta. Saavat sen sijaan raitista ilmaa, liikuntaa ja oppivat vastuullisuuteen.
Kysymys siitä kuka “saa käydä” tapahtumissa tai harrastuksissa, on tietysti typerä. Jokainenhan niissä saa käydä omien kiinnostustensa mukaan. Mutta on eri asia, onko valmis tai pystyväinen maksamaan jotain. Tai viihtyykö jonkinlaisessa ilmapiirissä. Esim. homoa ei varmasti kielletä käymästä missään, mutta kauanko homo viihtyy homovastaisessa ilmapiirissä? Kauanko jaksaa selittää ja puolustella? Vääntää rautalangasta? Lopulta on helpottavampaa siirtyä jonnekin muualle, missä voi olla oma itsensä aivan rauhassa. Toki tämä koskee kaikkia, myös uskovaisia. Ja selittänee pitkälti, miksi yhteiskunta on niin eriytynyt.
Talleilla eriytymisprosessi lienee juuri nyt käynnissä suhteessa lihavuuteen. On toki fakta, että hevonen ei jaksa kantaa mitä tahansa kuormaa. Ja voidaan keskustella siitä, mihin raja vedetään. Asiasta on jo olemassa jotain tutkimuksia. Mutta ratsastus on vain yksi asia, mitä hevosten kanssa voi tehdä. Ja on olemassa vankkoja hevosia, jotka voivat kantaa painavampiakin ihmisiä. Tuon ikuisuuskeskustelun ulkopuolella kytee selkeän vihamielinen suhtautuminen ylipainoisiin ihmisiin. Se ei liity millään tavoin hevosiin, vaan on osa laajempaa asenneilmastoa. Eräs henkilö kertoi, että tullessaan katsomaan ystävänsä tuntia, useammat ihmiset ko. tallilla olivat huomauttaneet “et saa tulla tänne ratsastamaan, koska meillä on painoraja se ja se”. Toisen henkilön oman hevosen tallipaikka oli irtisanottu omistajan ylipainon vuoksi (hänen oltuaan hyvä ja pidetty asiakas ko. tallilla vuosien ajan). Ylipainoinen hevosenomistaja ei sopinut tallin imagoon. Toisissa paikoissa asiakkaat ovat samanarvoisia keskenään, ulkomuodosta riippumatta.
Kirjoitin paljon hevosmaailmasta, mutta se tosiaan taitaa olla vain jonkinlainen läpileikkaus yhteiskunnasta laajemmin. Eli sanomani on sovellettavissa myös muualle. Itselleni eräs säätyerokokemus tapahtui joitain vuosia sitten. Olimme Jussin kanssa saaneet 50% alennuskupongit joulupöytään erääseen Helsingin hienoimmista ja kalleimmista ravintoloista. Pukeutumisesta alkaen tunsin koko ajan olevani väärässä paikassa. Myöhemmin Jussin sukulaisten luona jouluvierailulla oli todella mukavaa. Viihdyin huomattavasti paremmin perinteisiä työläisammatteja edustavien sukulaisten pöydässä kuin kalliissa ravintolassa, vaikka jälkimmäisessä olikin “hienompaa” ruokaa.
Mikään ei kiellä minua menemästä hienolle tallille, ravintolaan, tms. mutta minulla ei yleensä ole siihen varaa. Toisaalta viihdyn hyvin “omieni parissa”. Toisaalta minuun suhtaudutaan joskus oudosti siksi, että olen yliopistolla. Muut pitävät akateemisuutta jotenkin hienona. Kieltämättä olen erilainen ja elänyt erilaisen elämän. Minusta tosin on hienoa, jos joku tekee työnsä hyvin, piittaamatta siitä, mikä se työ on. Olen haaveillut ammateista, joista ei saisi haaveilla. Kun ala-asteella kirjoitin haluavani isona kaupan kassaksi (minusta se oli jännää ja mielenkiintoista, tosin oli minulla muitakin haaveita, tuo nyt vain yhteen aikaan), se jätettiin lukematta. Koosteessa lasten toiveammateista mainittiin, että “kaikki halusivat” olla kirjailija, taiteilija, lääkäri, tms. Kun kirjoitin blogissani, että varasuunnitelmani on lähteä lappamaan hevosenpaskaa, minua herjattiin tästä toisaalla. Tutkija tosin saa palkkaa suunnilleen saman mitä tallityöntekijä.
Nykyään ihminen osoittaa kuluttamisellaan ja pukeutumisellaan kuuluvansa johonkin ryhmään. Jos ei ole varaa ostaa ryhmän merkkejä, on ulkopuolinen luuseri. Kulutusvalinnat – tai valinta jättää kuluttamatta – määrittelevät millainen ihminen on. Kulttuurin ulkopuolella eläminen on mahdotonta, koska on aina tehtävä valinta suhteessa johonkin. Osallistumatta/kuluttamatta/käyttämättä jättäminen on sekin valinta suhteessa itse asiaan.
Lukekaa Avaruuden kauppamiehet, niin tiedätte mitä tekemistä tällä kaikella vuodatuksellani on ko. kirjan kanssa.;) Tosin lopulta minusta kirjan sanoma jäi liian valjuksi. Heinleinilla taitaa olla radikalisoidumpi ote, joskaan hän ei kai ole kirjoittanut ihan samasta teemasta. Toisaalta olen lukenut Heinleinia vasta tosi vähän.
Lapsista, vammoista ja vähän hevosistakin
Ajattelin aina, että lapsen loukkaantuminen tai sairastuminen ahdistaisi minua tosi paljon. Koska koirien kanssa on aina ollut niin kamala fiilis, jos niillä on jotain vialla.
Kun olin päässyt alkujärkytyksestä yli (mikä lapsi on ja miten sitä pitäisi kohdella – voisiko Tuire Kaimio kirjoittaa jonkin opaskirjan lasten käsittelystä ja käyttäytymisestä?), huomasinkin asian olevan päinvastoin. Eläinten kanssa on niin hukassa, koska eläimet eivät osaa puhua. Lapset sen sijaan voivat itse kertoa, miltä tuntuu, mihin sattuu. Lisäksi ihmisenä on itse kokenut samoja juttuja.
Vauvat tosin ovat minulle vielä ihan vieras juttu. Eivätkä vauvat osaa vielä puhua. Kysyin, voiko vauvan jättää autoon siksi aikaa kun menemme syömään. Ei ollut mielestäni liian kuuma eikä kylmä, joten kyllähän koiratkin pärjäävät kun jättää hieman ikkunaa raolleen… Onneksi kysyin tätä eläinihmiseltä, joka ymmärsi lähtökohtani. Ja selitti naureskellen, että vauvasta pitää ajatella, että se on kuin alle luovutusikäinen koiranpentu.
Ei, tässä ei ole kyse omasta lapsesta. Lasta ei ole eikä tule, ainakaan näillä näkymin. Ehkä hyvä niin, koska olisin varmaan aika hirveä äiti. Seurustelun alkuaikoina viilsin sormeeni avatessani Jussin terävää linkkaria. Haava oli pieni, mutta syvä, verta tuli aika tavalla. Jussi lähti heti kovin huolestuneena hakemaan sidostarpeita. Minä taas rupesin nauramaan, koska Jussin huolestuminen oli kovin huvittavaa. Istuin sängyllä, sormesta valui verta, ja nauroin.
Jussin mielestä olin parikymppisenä herkempi. Kiltimpi kuin nykyään, herkempi enkä tällainen kovis. Joka ratsastaa elämänsä parhaan koulutunnin sen jälkeen kun on saanut osuman lautasen kokoisesta kaviosta, jossa oli hokkikenkä. Tarkastan toki vauriot, ja huolestun, jos on epäiltävissä jotain vakavampaa. Itkin kun olin viimeksi mällännyt nilkkani kaatumalla rappusissa – tosin harmista, koska siinä meni opinnot taas pieleen, kun oli pakko lähteä Turusta kotiin sairastamaan.
Pelkoni ratsastuksen suhteen taitavat pitkälti johtua siitä, ettei minulla olisi oikein varaa pitää sairaslomia. Jos pudotessa sattuu jotain, todennäköisesti sattuu joko käteen tai jalkaan. Pahemmat vammat ovat onneksi harvinaisia. Iso osa peloista taitaa myös johtua korkean paikan kammosta.
Shetlanninponin perässä kärryillä istuessa en ole vielä tähän mennessä pelännyt. Tiedän, että siinäkin on riskinsä – siksi käytän kypärää ja ainakin maastossa turvaliiviä.
Vauvakuumetta minulla ei ole, vaikka tässä iässä biologisen kellon pitäisi kai alkaa tikittää täysillä. Muut saavat hoitaa lisääntymisen. Lapset ovat kivoja, kun ne eivät ole omia. Sen sijaan poden ponikuumetta.
Olen tajunnut, että astmaatikon lemmikki voisi ehkä olla sellainen, joka ei asu kotona. Pihatottoponia saisi hoitaa suurimmaksi osaksi ulkona. Sääolosuhteet eivät ole karkottaneet meitä tallilta tähänkään asti. Todennäköisesti pahin on jo tullut koettua. Ensin tunti kouluvääntöä loskaliejuisella kentällä, josta massiiviset kaviot roiskivat kurat polveen asti. Sitten kaksi tuntia talutusta räntäsateen ropistessa pipoon. Päivän lopussa olin läpimärkä varpaan kärjistä päälakeen asti. Halusin lähteä vielä kauppaan. Jostain syystä en viitsinyt viedä vaihtovaatteita taukotupaan, vaan loikin ulos ratsastushousuista ja sisään farkkuihin tallin parkkipaikalla. Vaihtokengät saivat kelvata ilman sukkia, koska paljain jaloin oli ainakin mukavampaa kuin märillä sukilla.
Sadetakki ja kurahousut ovat tosi epämukavia käyttää. Ja kuten vanhemmat aina lapsena ollessani muistuttivat: en ole sokerista tehty.
Nilkan venähdys, sormen murtuminen, vesirokko, 40 asteen kuume, angiina, jne. ovat tosi epämukavia ja muutenkin inhottavia juttuja, mutta niistä selviää. Vain osa vaatii lääkärillä käyntiä. Miksi rampata terveyskeskuksessa turhaan? Antibiootteja tarvitaan vain bakteeritulehduksiin. Luin lehdestä, että ihmiset käyvät usein valittamassa selkäkipuja, jotka eivät tarvitsisi hoitoa. Välilevyongelmat sen sijaan pitäisi käydä näyttämässä. No, nythän minä sitten menen, vuosia sen jälkeen kun asia oli todella akuutti… (mutta hoitui särkylääkkeillä ja lämpöhoidolla, nyt haluan tietää pitäisikö välttää hevosen selästä putoamista, ts. ratsastusta, koska putoaminen on aina vain ajan kysymys)
En siedä sipulimaitoa, koska jouduin juomaan sitä lapsena joka kerta sairastuessani. Kuuma maito on sellaisenaan myös äklöä. Sipulikääre ehkä vielä menettelisi. Olen siirtynyt jo teini-iässä käyttämään sipulia sisäisesti, raakana. Juusto-sipuli -leivät ovat herkkua. Jussi ei pysty ymmärtämään.
Toisaalta olisin kiinnostunut näkemään, mitä meidän lapsestamme tulisi. Voisiko jokin pelifirma kehittää Sim Vauvan? Vauva-simulaattorissa voisi parittaa vaikka itsensä ja kumppaninsa kaltaiset henkilöt ja kasvattaa näiden jälkeläistä. Luonne ja elämäntapa, yms. olisivat pelissä suuressa roolissa.
Rutinaa kirjakäännöksistä ja vähän muuta
Tarkoitukseni on ollut kirjoittaa Finnconissa heränneistä ajatuksista, mutta niitä tulee tänne joskus hieman myöhemmin.
Luen juuri ei-kovin-kaksista ruotsalaisdekkaria. Siinä esiintyy paljon pappeja, onhan kyse murhatusta papin perheestä. Jussi googletti sanan komminister, koska epäilin, että suomessa ei esiinny sanaa komministeri. Löytyihän se, apupappia tarkoittaa. Luulisi, ettei kääntäjälle olisi turhan ylivoimaista selvittää suomennosta sanalle, joka esiintyy kirjassa monta kertaa. En tiedä mikä on Suomen kirkossa oikea virkanimike, mutta apupappi kelpaisi kyllä ainakin minulle paremmin kuin mitään sanomaton komministeri.
Annie Proulx sentään on kirjallisesti laadukkaiden teosten maineessa, ja ansiosta. Erityisesti tätä taustaa vasten luulisi, ettei suomennokseen päästettäisi törkeitä mokia. Oman luonnontieteellisen tietämykseni mukaan esim. Wyomingissa elää leijonia vain eläintarhoissa, mutta kääntäjä on päättänyt, että alueella majailee paljon villejä vuorileijonia. Jälleen sana, joka esiintyy monta kertaa. Googlea ei tarvita avuksi, koska amatöörikin tietää, että mountain lion kääntyy suomeksi puuma.
Appalooset voin antaa anteeksi, vaikka appaloosejen sijaan olen kuullut puhuttavan appaloosista (yksikössä sana on appaloosa, ei appaloose). Kyseessä on hevosrotu. Mutta mielestäni suitset kuuluu sanana yleissanastoon ja yleissivistykseen. Ei suitsi tai mikään muukaan omituinen väännös.
Toisaalta nykyään ei aina tiedä, mitä toimittaja tai joku muu hevosista mitään tietämätön tarkoittaa puhuessaan valjastamisesta (pitäisi tarkoittaa kärryjen eteen valjastamista, jolloin hevoselle laitetaan valjaat, mutta usein joillekin tarkoittaa suitsimista ja satuloimista). Puhumattakaan klassisesta mokasta, jossa esim. Englannin Ascotissa juostaan perinteiset ravikilpailut. Maallikolle hevonen juoksee, tekipä se mitä vain, eikä Suomessa ole laukkakilpailuita, vaikka niitä maailmalla harrastetaankin.
Itseäni hämää myös, kun risuestelaukka on käännetty estekilpailuksi tai esteratsastukseksi. Kyse on kuitenkin täysin eri lajista. Muistaakseni risuestelaukka on englanniksi steeplechase, estekilpailu/esteratsastus ainakin on showjumping. En nyt mene vannomaan, mutta muistaakseni Dick Francisin dekkareiden käännöksissä oli tämä moka – joka on merkittävä, koska etsivänä on entinen jockey ja jutut sijoittuvat laukkakilpailujen maailmaan.
On eri juttu, jos kirjassa ko. sana esiintyy vain kerran tai pari, eikä se ole teoksessa keskeinen. Mutta kun puhutaan teokseen ja sen kuvaamaan miljööseen oleellisesti kuuluvasta asiasta, josta puhutaan monta kertaa, pitäisi kääntäjän nähdä mielestäni sen verran vaivaa, että ainakin yrittää Googlella etsiä mistä on kyse. Toimittajilla on tietysti aikataulunsa, eikä kukaan voi tuntea jotain aihepiiriä täydellisesti, mutta onko sitten oikein, että vähänkään alkeellisia juttuja hevosista tietäville tulee olo, että mistä ihmeestä se toimittaja nyt taas kirjoittaa?
Oma lukunsa ovat sitten tietysti esim. fantasiakirjailijat, joiden tapaa kirjoittaa hevosista ja ratsastuksesta Robert Heinlein on irvaillut teoksessaan Glory Road (hevoset eivät siinä ole oikeastaan hevosia, vaan ihmeotuksia, joilla on tavattoman mukavaa matkustaa, ja ne jaksavat samaa vauhtia vaikka ympäri vuorokauden väsymättä, selässä voi jopa nukkua, jne.). Mutta siinä ei ole kyse käännösmokista, vaan kirjailijan tarpeesta saada aikaan meneviä juttuja. Sama kuin seikkailutarinoissa, erityisesti elokuvissa, joissa hevosen selkään hypätään jostain korkealta tai suoraan takaa, jne.
Fiktiiviset hevoset eivät koskaan lakoa alta selkävaivojen takia tai pukita, kun ne pelästyvät outoa selkään osumista. Fiktiivisten hevosten satulassa ei koskaan tule hiertymiä, eivätkä ratsastajan nilkat ja polvet väsy. Ne eivät ikinä säpsyile mitään, eikä niillä ole omaa tahtoa, joten selässä ei tarvitse olla valppaana eikä hevosia oikeasti tarvitse edes ratsastaa. Fiktiivisellä hevosella aloittelijakin voi tehdä huimia temppuja ja laukata pitkin maita ja mantuja. Aloittelijan tasapaino ei koskaan petä, ja hän osaa ikään kuin luonnostaan kaiken, eikä hevonen koskaan yritä käyttää aloittelijan osaamattomuutta hyväkseen ja tehdä mitä sitä itseään huvittaa… Luonnollisesti fiktiivisten hevosten selässä ketään ei koskaan pelota, eivätkä fiktiiviset hevoset ikinä lähde ryöstämään laukassa, vaikka niitä laukkuutettaisiin porukalla. Pystyyn nouseva hevonen ei koskaan kaadu taaksepäin, vaikka selässä olisi aloittelija (ja hevoset nousevat pystyyn muutenkin yhtenään, onneksi se on vain fiktiota suurimmassa osassa tapauksia, koska pystyynnouseminen voisi oikeasti olla tosi vaarallista – osa hevosista/hevosroduista on tosin herkempiä, ja voi reagoida esim. ristiriitaisiin apuihin tuolla tavalla, mutta aloittelijoita ei päästetäkään sellaisten hevosten selkään).
Elokuvassa Tähtisumua aloittelija nappaa vaunujen edestä paksun työhevosen, joka on siis toiminut vetohevosena, ja taikoo jostain sen selkään satulan (missään aiemmassa vaiheessa elokuvaa satulaa ei näy mailla eikä halmeilla, joten sen on pakko tulla tyhjästä). Toki kyse on maagisesta maailmasta, joten satulan voi hyvinkin taikoa siihen mahdollisesti tottumattoman, ison ja vahvan hevosen selkään, jonka aloittelija ilmeisesti saa myös välittömästi opetettua ratsuksi. Sen jälkeen aloittelija voikin lähteä kiitolaukkaamaan maastoon (eikä korollisia jalkineita, kypärää ja turvaliiviä tietenkään ole *virn*). Hän hallitsee hevosen täysin, vaikka paksut työhevoset ovat tunnetusti jääräpäisiä ja niillä on runsaasti omaa tahtoa (se on tehnyt niistä hyviä työhevosia, jotka selviävät yksinkin vaikeissa paikoissa). Joka tätä epäilee, saa puolestani kokeilla saada Pullan menemään laukkaa silloin kun sitä ei huvita.
Pullasta puheen ollen fiktiiviset hevoset eivät myöskään ikinä napsi herkkuja ohimennen, vaikka menisivät millaisessa tuoreen vihreän ruuan paratiisissa. Pulla on sikäli oikea fantasiahevonen, että se tuskin koskaan ryöstää. Mieluummin se etsiytyy jonnekin, missä on ruokaa (ja varsinkaan aloittelijan voi olla vaikea saada sitä pois niistä paikoista). Mutta ei yksikään hevonen pysty vastustamaan sitä, kun ruoka tunkee suuhun, eli heinä tms. on sopivalla korkeudella.
Maailma on erilainen hevosihmisen silmin. Palatakseni vielä Finnconiin, olen selvittänyt, missä vaiheessa henkilö tietää viettäneensä enemmän aikaa tallilla kuin alakulttuurien parissa. Toki siinä vaiheessa, kun goottihousujen remmeistä tulee mieleen loimen jalkaremmit.xD On nykyään vaikea pitää naama peruslukemilla kyseisiä housuja nähdessäni. Niissä loimissa on niin runsaasti hienoja jalkaremmejä.
Oikea hevosihminen…
Olen kai nyt viimein oikea hevosihminen, koska:
- olen pudonnut
- olen pudonnut siten, että jouduin sairaalan ensiapuun (jalka kipsattiin)
- hevonen on hieman rutannut minua seinää vasten (ei tarkoituksella, vaan vahingossa)
- hevonen on tallannut jalalleni vahingossa (ja poni myös!)
- hevonen on purrut minua (ja poni myös!)
- hevonen on potkaissut minua – tosin ei tähdännyt minuun vaan toiseen hevoseen joka väisti, ja jouduin vahingossa uhriksi (osui reiteen, onneksi ei täysillä kun oli 800-kiloinen jötkäle varustettuna hokkikengillä, tuntuu olevan vain lihasvamma eikä kovin paha)
Hardcore-hevosihminen minusta tulee siinä vaiheessa, jos esim. pelastun tallautumasta hevosen jalkoihin siten, että vain sormi irtoaa kun heppa talloo käden päälle. (Tuossa tositapauksessa sormi saatiin käsittääkseni ommeltua takaisin. Se tosiaan oli pieni vahinko verrattuna siihen, mitä olisi voinut käydä. Ja osoittaa, ettei hevonen juuri tarkoituksella tallo ihmistä, kädelle se oli osunut vahingossa.)
Kuten totesin Jussille eilen, joskus mietityttää harrastuksen fiksuus. Että maksaa siitä ilosta, että on säännöllisesti vaarassa päätyä sairaslomalle ja pahimmillaan sinne ensiapuklinikalle. Jos ei putoa selästä, niin sattuu jotain muuta. Ja putoamisetkin ovat vain ajan kysymys – kokonaan niitä ei voi välttää. Siksi meillä on turvakypärät ja turvaliivit. Ja opettelemme pitämään kantapään alhaalla, ettei korollisista jalkineista huolimatta jalka menisi jalustimesta läpi. Siksi on myös suunniteltu turvajalustimia.
Sauvakävely olisi huomattavasti vaarattomampi laji, jos vain haluaisi harrastaa rentouttavaa ulkoilua. Nilkat siinäkin olisivat vaarassa, ehkä myös polvet. Mutta Jussi kiteytti lajivalinnan hyvin: sauvakävely on helvetin tylsää.
Kirjoja, elokuvia, dokumentteja, pohdintaa
Kirjoitan ensin hieman viimeksi lukemistani kirjoista. Edempänä elokuvista ja dokumenteista. Suomenhevospätkä viittaa erityisesti (muttei yksistään) suomenhevosdokumenttiin, joka on tullut hiljattain TV:stä, mutta katsoin sen YLE:n nettiarkistosta.
Annie Proulxin Vaarallinen harmonikka oli ajatuksia herättävä romaani. Kirjallisesti pidin enemmän Laivauutisista, mutta Vaarallinen harmonikka oli myös hieno teos. Siinä toimi hyvin kerronta, joka seurasi yhden esineen matkaa. Silti kertomuksesta tuntui löytyvän paljon muitakin ulottuvuuksia. Yksi niistä joita löysin, eli mitä minä luin kyseisestä kirjasta, oli kertomus amerikkalaisuudesta. Tarkemmin sanoen siitä, miten amerikkalaisuus on muodostunut syrjintänä ja väkivaltana muiksi koettuja ryhmiä kohtaan. “Alkuperäiset” amerikkalaiset eli puritaanisiirtolaisten jälkeläiset syrjivät ja lynkkaavat mm. italialaisia ja saksalaisia siirtolaisia mustien lisäksi. Kaikki siirtolaiset syrjivät mustia yhtä lailla ja toisiaan sen mukaan mikä ryhmä kulloinkin on halveksutumpi.
Proulxin kerronnasta tulkittavan ajatuksen on hieman rajatummin ja tarkemmin sanonut Lisa Duggan kirjassaan Sapphic Slashers. Siinä naisista pitävä nainen rinnastuu ja vertautuu mustaan naiseen 1800-luvun lopun USA:n etelässä. Dugganin mukaan nationalistinen kansakunnan rakennus vaati erottautumaan. Amerikkalainen oli yhtä kuin valkoihoinen tiettyyn kulttuuritaustaan kuuluva mies, jotain aivan muuta kuin esim. mustat tai kiinalaiset. Nainenhan ei koskaan ole samalla tavalla kansalainen kuin mies, koska jonkin kansallisuuden edustaja ja kuvaaja on aina mies – nainen on jotain, minkä mies omistaa (siksi nainen, joka valitsee kumppanikseen toisen naisen, häiritsee yhteiskuntarauhaa ja pitää eliminoida – muuttamalla heteroksi tai leimaamalla hulluksi).
Bernard Werberin Muurahaiset ei ollut ajatuksia herättävä, vaikka sen ehkä oli tarkoitus olla. Todennäköisesti se olisi tehonnut paremmin joskus 14-vuotiaana, koska kävin juuri siinä ikävaiheessa läpi perimmäisiä filosofisia pohdintoja ihmiskunnan olemassa olemisesta (entä jos olisimmekin vain jonkun mielikuvitusta?). Ylipäänsäkin pohdiskelin silloin kaikkea ilmeisesti eksistentialistista. Econ Foucaultin heiluri oli siinä yhden kappaleensa (onko jäätelökioski todella olemassa?) ansiosta suuri innoittaja.
Alkuun Muurahaisissa tuntui olevan hillitöntä infodumppausta, ja se oli hieman tylsää luettavaa. Loppua kohti tunnelma tiivistyi. Lieneekö sattumaa vai ei, että lukiessani Muurahaisia näin ensimmäistä kertaa kohta seitsemään vuoteen täällä asunnossa sisällä muurahaisen. Kirjan “opetus” ei tainnut antaa minulle mitään, koska murskasin sen pikku-murkun kuoliaaksi.
Sellaista ajattelemisen aihetta kirja kyllä jätti, että miten paljon eli vähän inhimillistä ymmärrystä joiltain kirjailijoilta tai muuten vain ihmisiltä mahtaa löytyä? Kirjassa oli keskeistä edesmennyttä hahmoa kuvattu tavalla, joka sopisi mielestäni autistisen ihmisen olemukseen. Hänestä oli kuitenkin tehty omanlaisensa friikki ja lopulta suuren ymmärryksen edustaja. En tarkoita, että sairauksia tms. pitäisi erityisesti korostaa tai käyttää aina, ettei muuta voisi ollakaan. Tarkoitan sitä, että kuinka usein meiltä jää itse kultakin ymmärtämättä, että ihminen ei käyttäydy oudosti tai huonosti tai ole “tyhmä” tahallaan tai piittaamattomuuttaan? Miten montaa lukihäiriöistä joidenkin kieliopin jatkuva oikominen ja pilkka väärin kirjoittavia kohtaan on satuttanut? Dokumentti Mielen vuoristorata avasi puolestaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivien maailmaa.
Elokuvien puolella juuri näkemäni Alaston saari sai pohtimaan omaa ulkopuolisuutta suhteessa erilaista elämäntapaa edustaviin. Kyseessä oli japanilainen -60-luvun taide-elokuva maanviljelijäperheestä, joka asuu saarella. Elokuvassa ei ole ainuttakaan repliikkiä. Mietin elokuvan tekijöiden positiota suhteessa tarinan henkilöihin. Oliko heillä juurensa maaseudulla? Vai olivatko he täysin ulkopuolisia, kaupunkilaisia radikaaleja elokuvaihmisiä, jotka halusivat tehdä kokeellista kerrontaa korostetusti “tavallisten ihmisten” elämästä? Kuvaus oli realistista, arkea korostavaa. Lähinnä elämä tuntui koostuvan veden kantamisesta kotiin ja viljelyksille. Eräänä päivänä toinen perheen nuorista pojista kuoli hämäräksi jääneeseen sairauteen. Äiti sekosi hetkellisesti pellolla pojan hautajaisten jälkeen, isä katsoi vierestä surumielisenä. Sitten jatkui arkinen aherrus kuten aina ennenkin.
Oma ulkopuolisuuteni suhteessa elokuvan maailmaan oli monitasoista. Ensinnäkin olen suhteessa maaseudun elämään täysin ulkopuolinen. Satunnainen vierailija, jolle maaseutu on rentoutumisen paikka. Toisekseen ajallinen etäisyys -60-lukuun on merkittävä, koska en ollut vielä edes syntynyt silloin. Paikallinen etäisyys Japaniin ei tuntunut oleelliselta, koska elämäntapa sinänsä vaikutti hyvin samanlaiselta kuin Suomessa – siis mitä olen aiheesta lukenut (elämä suomalaisella maaseudulla “joskus ennen kuin olin syntynyt”). Kolmannekseen tunnen etäisyyttä tuon aikakauden kulttuurielämään ja kokeelliseen elokuvaan. Olen kasvanut siltä osin erilaiseen maailmaan. Osasin joka tapauksessa arvostaa näyttelemistä ilmeiden, eleiden ja yleensä ruumiin kautta. Ilmeettömiä pökkelöitä on elokuvissa ihan tarpeeksi ja silloin tulee ihmetelleeksi, miksi ylipäänsä pitää valita ilmaisumuoto, jossa muutenkin kuin sanoilla ja teoilla voisi sanoa kovin paljon.
Etäisyyttä tunnen myös kaikenlaiseen suomenhevosintoiluun, samalla kun tunnen omalla tavallani myös kuuluvani siihen. Vierauden tunnetta aiheuttaa nationalistinen uho ja nostalgia. Suomenhevonen sotasankarina -juttujen ylikorostuneisuus ja paatoksellisuus, oman-kansallisen-puhtaan-hevosrodun korostaminen itseisarvona (olkoonkin, että tästä olen myös samaa mieltä), perinteisen maskuliinisuuden korostaminen ja ihannointi _hevosmiehen_ olemuksessa. Tuossa etäisyydessä on varmasti kyse siitä, että olen kasvanut niin erilaiseen maailmaan ja ympäristöön. Sekä tietysti saamani koulutus tuottaa vierautta. Pakostakin tuntee olevansa eri maata, kun on oppinut historiasta ja lähdekritiikistä jo aika paljon tähän mennessä. Ja ylipäänsä ollut ja saanut koulutusta nykypäivän yliopistolla, jossa varsinkin humanistisella puolella on varmasti täysin erilaista kuin -40-luvulla. Kiitokset siitäkin taitavat pitkälti kuulua -60-luvun radikaaleille.
Katsoin äskettäin nauhoituksista myös dokumentin Simone de Beauvoirista. Se oli hyvä kokemus, sekä oppimisena että muuten. De Beauvoirilla ilmeisesti oli toimiva polyamorinen suhde Sartren kanssa. Ongelmilta kukaan ei varmasti välty, mutta ainakin ilmeisesti olivat tyytyväisiä elämäänsä. Kaupunkilaisten kulttuuriradikaalien elämä oli täysin poikkeavaa siitä, millaista käsitykseni mukaan maaseudun “tavallisten ihmisten” elämä oli tuohon aikaan. Lienee selvää, kumpaan koen itse pystyväni paremmin identifioitumaan? Ongelmista pahin on kai radikaalille aina muiden viha. Sartre yritettiin murhata pommilla kahteen kertaan, koska hän kannatti Algerian itsenäisyyttä. Hesarin kolumnin mukaan Mannerheimista homoseksuaalisia aiheita sisältävän nukkeanimaation tehnyt henkilö on saanut tappouhkauksia.
Jussin kanssa katsoimme taannoin dokumentin Jesus Camp, joka oli kuvattu USA:n helluntailaisten lasten aivopesuleiriltä. Jussi oli todella järkyttynyt näkemästään kuten kyllä minäkin. Vaikka olemme nähneet aiemmin myös dokumentin kreationisteista. Uskonnoissa ei sinänsä ole vikaa (kukin tyylillään), mutta fanaattisuus on kaikessa pahasta. Yhtä lailla aatteellisella puolella. Lapsia aivopestään sotaan uskonsa puolesta erityisesti uskonnottomia/maallisia vastaan, “oikeiden” poliitikkojen kannattajiksi, abortinvastustajiksi (ja terroristeiksi?), jne. Koska dokumentissa kuvattu porukka vaikuttaa Bush tyhmempään suoraan (ja palvoo Bushia “oikeana” poliitikkona), olen ylipäänsäkin tullut epäileväksi kaikkien USA:n hihhulipoliitikkojen suhteen. Ilmeisesti Obama on samaa kastia tai ainakin lähes? Riippuen siitä miten pitkälle tuo kehityslinja ehkä pääsee USA:n politiikassa, Heinleinia voinee sanoa profeetaksi. Joka haluaa vakuuttavat perustelut tuolle väitteelleni, voi lukea kirjan Kapina 2100.
Joskus tosi on todella tarua ihmeellisempää. Ennen sairastumistani flunssaan/keuhkoputkentulehdukseen (taas, stressistä tuo kai johtuu, että kaikki tarttuu) kävimme Jussin kanssa kaupungilla syömässä ja elokuvissa. Katsoimme Orpokodin, joka on uutta espanjalaista kauhua. Varsin tehokas sellaisena! Traaginen kertomus, jossa oli imua, vaikka sinänsä kyse oli omalla tavallaan hyvin klassisesta orpojen riistosta ja kummitustarinasta. Tai siis klassikseksi _tarinaksi_ sitä luulin, kunnes näin Hesarissa pienen uutisen. Jerseyn saarella oli paljastunut -60-70 -luvuille sijoittunut tosielämän kauhukertomus orpokodista. Seksuaalisesti hyväksikäytettyjä lapsia oli murhattu ja haudattu talon rakenteisiin. Ruumiskoirien avulla yksi on jo löydetty ja koirat ovat ilmaisseet useamman muunkin.
Iloisempaa laatuviihdettä viime aikoihin on tuonut elokuva Bagdad Café. Se on valmistunut -87 eli ennen Persianlahden sotaa, joten nimi ei tosiaankaan viittaa Irakiin. Lihava saksalaisnainen ja musta kahvilaa pitävä nainen ystävystyvät molemminpuolisten ennakkoluulojen hälvennyttyä. Ystävyys saa myös naisten välistä rakkautta kuvaavaksi subtekstiksi tulkittavia sävyjä. En puhu lesboista, koska kummallakin on aviomies ja saksalaisella muukin miessuhde. Vaikka elokuvassa olisi potentiaalia traagisiin käänteisiin, siinä ei niitä ole. Saksalaisen aviomiehen häipymistäkään ei oikein voi laskea tragediaksi. Termospullo toimii elokuvassa yhdistävänä tekijänä. Siinä ollut kahvi oli epäilemättä todella pahaa, mutta silti meidän molempien rupesi tekemään mieli kahvia. Lopusta jäi hyvät ja iloiset fiilikset, mikä on ollut suhteellisen harvinaista kuten tästä merkinnästä näkyy. Miksi vastaavia elokuvia ei näytetä tai tehdä enemmän? Joskus todella saan tarpeekseni synkkyydestä, väkivallasta, kammottavista tarinoista ja mitä muuta elämällä nyt onkaan tarjoilla livenä tai pohdittavaksi. Komedia ei yleensä saa hyvälle mielelle, koska kovin usein on kyse huonoista elokuvista, joissa pilkataan niitä syrjittyjä vähemmistöjä, joiden ei nykyään katsota kuuluvan kansalaisoikeuksien piiriin.
Elämäni hevoset
Joululomalla olen käytännössä ollut lähes ratsastusleirillä. Päätin hyödyntää ansaitsemiani ilmaistunteja nyt kun kerrankin on aikaa ja ryhmissä tilaa lomien tms. peruutusten vuoksi. Kolmas kerta putkeen samalla viikolla osoittautui varsin raskaaksi, ja mokailin Pullan kanssa. Tuo tapahtui viime sunnuntaina. Menimme harjoitusta, jossa muodostettiin harjoitusravissa odotusvoltit lyhyille sivuille ja vuorollaan laukattiin pitkät sivut, sekä laukassa keskelle pitkää sivua voltti. Ulkoapuni olivat kuulemma puutteelliset ja se, että jäin vetämään sisäohjasta sai Pullalla aikaan vastareaktion. Eli se protestoi laukassa voltille kääntymistä ja rupesi periksi saatuaan venkoilemaan oikein kunnolla.
Pari kertaa päädyin Pullan kaulalle, mutta sain itseni kunnolla takaisin satulaan. Pitkälti tuo oli väsymyksen tekosia, sekä oman osaamattomuuteni. Lopulta Mirkka tuli juoksuttamaan Pullaa, että sille ei olisi jäänyt olo, ettei uran sisäpuolella tarvitse laukata. Laukkavoltit ovat tallin kuulopuheen mukaan olleet Pullalle vaikeita, Mirkan mukaan se ja Penni ovat haastavimpia ulkoapujen kannalta (eli myös parhaita opettajia). Mutta oma vikani tuo oli täysin! Lauantaina sama harjoitus meni ihan hyvin, myös Pullalla siis. Vika oli silloin omassa istunnassani (ei riittävän tiivis, mutta olen kyllä myös onnistunut istumaan Pullan laukassa hyvin aina välillä) ja käsien kantamisessa, mutta se ei vaikuttanut laukkavolttien onnistumiseen.
Eilen olin Jussin tunnilla vaihteeksi Pennillä. Ohjelma ei ollut yhtä raskas kuin kakkostason ryhmissä, mutta otin mielellään vaihteeksi vähän helpotusta. Harjoitusravia mentiin pitkät sivut ja laukkaa lyhyet sivut. Laukassa sai tehdä voltit, muttei ollut pakko. Tein pari laukkavolttia ja runsaasti ravivoltteja. Sisuunnuin sunnuntaisesta niin, että olen päättänyt tosissaan treenata ulkoapuja. Ainakin Penni pysyi ihan hyvin hanskassa, vaikka sillä onkin ollut tapana esim. karata pääty-ympyröiltä menemään koko kenttää. Tuokin ongelma on johtunut kuuluisan heikoista ulkoavuista. Olin vaihteeksi hyvin tyytyväinen istuntaani laukassa, eli pylly pysyi penkissä aika tiiviisti.
Päätin tehdä oikein kirjallisen listauksen hevosista, joilla olen elämäni aikana ratsastanut. Näin uuden hevosvuoden kunniaksi. Käytän listassa kutsumanimiä niistä hevosista, joiden nimen muistan.
Listaa voisi periaatteessa jatkaa muisteloilla erilukuisista talutuskerroista, mutta ne olivat tietysti aina jotain kierroksen mittaisia. Muistaakseni olin 4-vuotiaana ensimmäistä kertaa sirkuksen väliajalla ponin selässä. Varsinainen hevoshulluus iski vasta joskus 10v. kieppeillä parin talutusratsastuksen jälkeen (Tuomarinkylässä ja Punametsässä oli jotkin tapahtumapäivät). Ennen sitäkin olin kyllä aina hinkumassa ponitalutukseen ja Linnanmäen hevosrataan. Eläinhulluus on pitkää perua. Yhtenäkin vappuna joskus kauan kauan sitten “tein” kiinanpalatsikoirakennelin ilmapalloista. Peke tuntui sopivalta rodulta kennelilleni, koska ilmapallot laahasivat perässä maassa. Ah sitä lapsen realismintäyteistä mielikuvitusta!
Keskustallin vanhat:
Kiksu – alkeiskurssin ensimmäiseltä tunnilta alkaen vuonna -88, hevoskokoinen connemara-ruuna
Cassu – muistaakseni opettelin -88 laukkaamaan juuri Cassulla, myös hevoskoon connemara, tamma
Koppu – ponikokoinen angloarabi-tamma, jolla menin yhden kerran alkeiskurssilla -88
Boy – iso ja isoliikkeinen (pomppuravinen) superkiltti puoliveriruuna, jolta putosin alkeiskurssin alussa -88 harjoitusravista ilman jalustimia, eli ensimmäinen putoamiseni
Rurik – puoliverihevonen, isoliikkeinen sekin, menin sillä paljon jatkokurssilla -88
iso puoliveriruuna, jonka nimeä en muista, heitti minut selästään jatkokurssilla -88 enkä mennyt sillä enää uudestaan
Diiva – puoliveritamma, joka tallin huhujen mukaan oli pukittanut yhden tytön maneesin seinään ja pukitti, jos sille antoi raippaa, niinpä en uskaltanut raipata, vaan Diiva teki mielensä mukaan ja seisoi koko tunnin kentän keskellä jatkokurssilla -88
Dan – puoliveriruuna, jolla menin jatkokurssin ensimmäisen tunnin -88 ja se vei minua miten halusi, mutta myöhemmin rupesin pärjäämään sille ja siitä tuli vakioratsuni, myös koska kukaan muu ei suostunut menemään sillä
Sammin ratsutilan hiihtolomaleiri -89:
leirihoitsuni haflinger, joka oli kaikin puolin tosi mukava poni
welsh-poni, muistaakseni jotain n. 130cm, menin sillä yhden tunnin ja oli ikävää kun jalat roikkui vatsan alla, muuten tosi symppis ja kiltti poni
gotlanninruss-tamma, pienempi kuin edellinen, menin sillä elämäni ensimmäistä kertaa ilman satulaa
Sopu – suurehko suomenhevostamma, jolla menin yhden tunnin ja leirikisat, ensimmäinen suokkikokemukseni
Sekalaista puskaratsastelua 90-luvulla:
Amigo – puoliveriruuna Kitzbühelissä Itävallassa, jolla maastoilin useamman kerran
toinen puoliveriruuna samassa paikassa, jolla maastoilu päättyi lyhyeen kun se päätti lähteä laukkaamaan takaisin tallille, minä keikahdin yhdessä mutkassa siten, että pidin harjasta kiinni ja toinen jalka oli satulan päällä, mutta pääsin hilautumaan takaisin satulaan jollain ihme konstilla
patalaiska haflinger Wienin lähellä, jolla maastoilin pari kertaa
ex-ravuri lämminverinen, jolla ratsastin biologian leirikoulun yhteydessä Lammilla, kävimme tilalla tutustumassa lehmiin ja hevosiin
Cinnamon – Iowassa USA:ssa vanhempien kielikurssin vetäjien hevonen, jolla minä ja yksi ruotsalainen tyttö käytiin maastoköpöttelyillä 35 asteen helteessä, omistajilla kun ei ollut aikaa ratsastaa juuri silloin
leirihoitsuni silloisella Parkanon ponitallilla (nyk. Parkanon ratsutalli), olisikohan ollut nimeltään Oliver? lensin esteillä komeasti tangentin muotoisessa kaaressa kenttään
Husössä joku hevonen, jolla menin oikean ratsastustunnin koulun liikuntapäivänä, en muista siitä paljoakaan
Messilässä samoin koulun liikuntapäivänä joku puoliverihevonen
toista kertaa Messilässä liikuntapäivänä kouluratsuponi, joka innostui laukkaamisesta vähän liikaa
superkiltti, pieni ja paksu puoliveriruuna, jota vuokrasimme Millan kanssa yhtenä viikonloppuna, omistaja oli Millan tuttu
ex-ravuri lämminverinen, jolla menin maastoilemaan Suomenlinnassa silloin kun siellä oli talli
herkkä, hieno ja mukava puoliverinen, jolla maastoilin Ranskassa muistaakseni Blois’n lähistöllä, oli parhaita kokemuksiani maastoilusta ja hevosista
herkkä ja kuuma ponikokoinen tinker, jolla maastoilin Irlannissa aloittelijoiden retkellä, josta muodostui kiitolaukkaryntäys hiekkarannalla (hevosilla iski jonkinlainen laumapsykoosi, innostuivat kaikki ihan liikaa), alastulo johti kuukauden kipsiin jalassa
kilpatölttäri islanninhevonen, jonka selässä aloittelijoiden käyntimaastossa parantelin ratsastuspelkoani, vaan ryhmän kokeneimpana sain tietysti taas sen menevimmän pelin, enkä uskaltanut kokeilla tölttiä, ravia kyllä hieman
(Tässä välissä en suinkaan lakannut haaveilemasta hevosista ja ratsastuksesta. Olisin mennyt Fagerängiin maastoilemaan islanninhevosilla, mutta en omistanut autoa vielä silloin ja pysäkiltä olisi ollut jotain 5km tallille. Vaikka kaiketi se raha oli aina suurin syy olla ratsastamatta. Kaikki ylimääräinen meni koiriin, ja veivät ne aikaakin. Toisaalta koirien kanssa oli mukava puuhailla, eikä sillä tavalla kaivannut hevostelua. Sen jälkeen kun jouduin luopumaan eläimistä, luulin etten enää voisi astman takia harrastaa mitään eläinpölyyn liittyvää. Kävin kyllä katselemassa joidenkin tallien nettisivuja yhdessä vaiheessa, mutta n. 30 euroa tunti vaikutti ehdottomasti liian kalliilta. Harmitti olla köyhä opiskelija. Enkä lopulta edes tiennyt, mitä 11 vuoden tauko merkitsisi. Kun en ollut edes käynyt hevosen selässä sinä aikana. Vuodet vain kuluivat, kun elämässä on niin paljon muutakin. Lapsuuden hevoshulluus unohtui, mutta mikäänhän ei koskaan poistu ihmisestä. Kaikki mitä on joskus ollut on aina osa itseä. Nykyään ei ole aivan samanlaista tunnetta, mutta ratsastus ei koskaan voi olla minulle “pelkkä harrastus”. Siihen liittyy paljon enemmän, vaikken ajattelekaan koskaan ostavani omaa hevosta tai rupeavani hevosalalle töihin.)
2007 uudelleenaloitus Millitallilla:
Penni – suomenhevostamma
Pulla – jyllanninhevostamma
Sally – meneväinen knabstrup-tamma, joka siirtyi vihreämmille laitumille elokuussa
Sarra – suomenhevostamma, jonka selässä todella tuntee istuvansa turbokoneen päällä ;p
Unita – suomenpienhevostamma
Nelli – suomenpienhevostamma, jolla menin toissapäivänä eli tiistaina tallin uuden vuoden kisoissa
EDIT (maaliskuussa 08): Nyt olen mennyt myös Lotalla, herkällä ja nuorella suomenhevostammalla.
Hippiinan leiri:
Päkä – suomenhevostamma, joka pelästyi hyvin alkuvaiheessa tuntia ja tajusin asian vasta maatessani kentän hiekassa, lopputunti sujui talutettuna
Humu – iso suomenhevosruuna, vaikka onkin kyseenalaista, pitäisikö juoksutettuna menemistä laskea, siitä huolimatta…
Vikke – iso suomenhevosruuna, oikein kultainen tapaus
Lapsuuden haaveet todeksi
Koko ratsastuksen aloittaminen uudelleen on ollut omalla tavallaan lapsuuden haaveiden toteuttamista. Eli jos ei olisikaan tarvinnut aikoinaan lopettaa. Sunnuntaina 2.12. olin elämäni ensimmäisissä “oikeissa” ratsastuskisoissa. En laske muinaista leirin loppukisaa, koska siinä mentiin nopeuskilpailuna tasapainoharjoituksia. Enkä laske alkeiskurssin loppukisaa. “Oikean” ratsastuskilpailun minulle määrittää, että sitä varten pitää opetella ulkoa rata. Tai paikan päällä, kuten estekisoissa olisi ollut. Estekisoissa määritteenä olisi ylipäänsä esteiden hyppääminen, ei puomikujan ja pujottelun suorittaminen ratana.
Tällä kertaa kisattiin kuitenkin kouluratsastuksessa. Olin ilmoittautunut innoissani kahteen luokkaan, mutta toinen eli vaikeampi niistä peruttiin, koska olisin ollut ainut osallistuja. Menin siis vain perusmerkin kouluradan, mutta siinäkin oli kyllä haastetta. Erityisesti kisajännityksen takia. Hassua sinänsä, kun olen kuitenkin kisannut aikoinaan miekkailussa ja käynyt epälukuisessa määrässä koiranäyttelyitä. Erityisiä paineita en ottanut oikeastaan juuri siksi, että tiesin jo periaatteessa mitä kisaaminen on. Ja sen, miten vähän kisamenestys lopulta merkitsee. Tärkeämpää on viettää hauska päivä hyvässä seurassa – mistä jälkimmäinen osuus ei suinkaan aina toteudu koiranäyttelyissä. Eläinten kanssa pidän tärkeänä lisäksi sitä, miten hyvin saa yhteistyön toimimaan. Olin Xena-koiran suhteen erityisen ylpeä siitä, että se esiintyi hienosti ja olin siis kouluttanut sen riittävän hyvin. Alusta asti, itse.
Koulukisoissa toteutin lapsuuden haaveen “oikeisiin” kisoihin osallistumisesta ja lisäksi voitosta. Rata ei mennyt mitenkään täydellisesti, mutta arvostelut eri osa-alueista olivat kuitenkin viitosta ja kuutosta (= olisi ollut hyväksytty merkkisuoritus, mutta talli ei ole SRL:n hyväksymä). Kenelle tuo nyt sanoo jotain.;) Ratsastin Pennillä, jonka suitsiin kiinnitettiin sinivalkoinen ruusuke palkintojenjaossa. Kunniakierros mentiin laukkaa kentän ympäri. Ihan riittävän paljon samalla tavalla kuin HIHS:ssä.:) Sisäinen lapseni oli onnessaan. Aikuinen minä oli filosofisen tyyni ja nautti päivästä sellaisenaan.
