Metsän henget ja historiakäsitykset
Luin juuri äskettäin uudestaan Robert Holdstockin Metsän henget. Edellisestä lukukerrasta oli n. 10 vuotta, ja paljon enemmän kirjasta aukesi uuden luennan myötä. Pidin siitä aiemminkin, mutta nyt ymmärrän paremmin.
Kirja toi mieleeni aikoinaan verkkokurssilla modernien myyttien herättämät ajatukset. Kirjailija, joka menestyksellisesti käyttää valikoimaa erilaisia myyttejä, myös luo uusia. Modernia mytologiaa ovat esim. Sormusten herran hahmot. Erityisesti elokuvat tekevät myyttihahmoista laajalle levinneitä. Ilmiö sinänsä ei ole mitenkään uusi. Keskiajalla muistaakseni Aisopoksen eläinsadut levisivät ympäri Eurooppaa. Nykyään niitä esitellään kunkin maan perinnesatukokoelmissa. Ei ole mitenkään sattumaa, että ”suomalainen” ja ”liettulainen” eläinsatu muistuttavat toisiaan.
Metsän henkien mytago-metsän ytimessä on kolmen kuninkaanpojan (kolmen veljeksen) alkuperäinen versio. Lähtökohta, josta kaikki myöhemmät versiot ovat kotoisin. Varhaisin tarina ajoittuu jääkauden lopulle, aikaan n. 12 000 vuotta sitten.
Holdstockin kirjoista erityisesti Alkumetsä ja Metsän henget ovat humanistista scifiä. Holdstockin kirjojen monipuoliset maailmat muistuttavat Umberto Econ vastaavia. Joka tapauksessa kysymyksiä herää. Onko kaikella alkua, ja onko alun etsiminen mielekäs tai mahdollinen lähtökohta? Pitääkö Norbert Eliaksen sivilisoitumisprosessi paikkansa? Kulkeeko ihmiskunta brutaalista menneisyydestä kohti sivilisoitumista? Miksi menneisyys ja ”alkukantaiset” heimot kuvataan aina niin brutaaleina? Entä jos ajateltaisiin nykyihmistä suhteellisen valmiina pakettina jo 40 000 vuotta sitten? Onko meidän ja tuon ajan ihmisten välillä oikeasti niin suuri ero, kuin Holdstock antaa ymmärtää?
Holdstockin Merlin-sarja on enemmän seikkailua. Siitä onkin ilmeisesti tullut suositumpi kuin kirjailijan vanhemmasta tuotannosta. Vanhemmassa tuotannossa on folkloristiikasta, kulttuuriantropologiasta, psykologiasta, arkeologiasta ja historiasta kiinnostuneille (ja näitä aloja tunteville) samanlaista älykköpornoviihdettä kuin Econ kirjoissa. Tosin osassa kirjoista Holdstock on höystänyt tarinaa new age –henkisillä viitteillä. Ei voi suositella skeptikoille.;p
Holdstock olisi voinut hyvin olla käsikirjoittamassa Roomaa. Rooma on sarjana loistavaa ajankuvaa. Paljon parempi kuin mikään dokumenttisarja. Jostain syystä ns. asialliset dokumentit harvoin pääsevät niin syvälle menneisyyden ihmisten elämään. Asiadokumenteissa ei myöskään ole juuri sijaa naisille. TV1 esitti dokumenttisarjaa Rooman valtakunnasta. Kun oli nähnyt tv-sarjaa, niin dokumentti vaikutti todella paskalta. Paitsi paskat näyttelijät ja dramatisointi, siinä oli vialla myös käsittelytapa. Suurmiesten suuret teot. Jos joku ei ole vielä nähnyt tv-sarja Roomaa, niin kannattaa vaikka vuokrata se. Roomassa on myös mielettömän hyvä käsikirjoitus.
Holdstockmaista Roomassa on brutaali ajankuva. Erityisesti kohtauksessa, jossa Pullo ja Vorenus ovat tappaneet ”mafiapomon” joukkoineen, ja Vorenus kantaa päätä voitonmerkkinä. Tai kohtauksessa, jossa kuollut Antonius istuu Kleopatran valtaistuimella. Sota ei ole kaunista, väkivalta on joissain tapauksissa arkipäivää (kuten ammattisotilaille, vaikkapa legioonalaisille), ja kuolema on nykyään ulkoistettu siihen erikoistuneiden ammattilaisten hoidettavaksi.
Mitä tulee menneisyyden raakuuksiin, minulla ei ole vastauksia, on vain kysymyksiä. Onko ihminen muuttunut? Esittävätkö erilaiset kulttuuriset tuotteet mennyttä todellisuutta? Voiko todellisuutta kuvata, koska todellisuuksia on monia? Heijastaako kuvaaja aina oman aikansa ajatuksia ja käsityksiä menneisyyttä kuvatessaan?
Modernin historiantutkimuksen näkökulmasta kaikki historiatulkinnat ovat – tulkintoja. Tulkinnat lähtevät kunkin oman ajan yhteiskunnan lähtökohdista. Jokainen tutkimus on pieni pala isommassa palapelissä, jonka nimi on käsitys jostain yhteiskunnasta tiettynä aikana.
Pidän Rooman tulkintaa Caesarin ja Augustuksen aikakaudesta parempana kuin aiheesta tehtyä dokumenttisarjaa. Pidän The Libertinen tulkintaa 1600-luvusta parempana (ja itse asiassa muutenkin loistavana ajankuvana) kuin elokuvissa kolmesta muskettisoturista.
Mikä meidän aikaamme riivaa, että kaikki uskottavat ja hyvät tulkinnat menneisyydestä ovat brutaaleja? Onko kyse vain kyllästymisestä pikkusievään satuiluun ja tarpeesta tuoda muita näkökulmia esille? Vai mistä tässä on kyse? Miksi aiemmat aikakaudet sitten esittivät menneisyyden sellaisena kuin esittivät?
Diskursiiviset identiteetit
On hämmästyttävää, etten ole aiemmin tarttunut klassikkoon. Luen juuri Thomas Laqueurin kirjaa Making Sex. Laqueurin ajatukset tuntuvat tukevan omia päätelmiäni identiteettikategorioiden luonteesta. Käyn tässä merkinnässä osittain keskustelua myös uusimman Tulva-lehden, joidenkin Hesarin juttujen ja postituslistakirjoitusten kanssa.
Se, että identiteettikategoriat ovat kulttuurisesti rakentuneita, ei tarkoita, etteikö biologia koskisi myös ihmisiä. Pointti on tämä: ihmiset lisääntyvät, syntyvät ja kuolevat aina riippumatta siitä, mitä kulloisessakin kulttuurissa ajatellaan. Ihmisen elimistö on tietynlainen, ja nykytiedon mukaan ihmisellä on geenejä, jotka siirtyvät seuraavalle sukupolvelle – geneettisen monimuotoisuuden ja siten lajin elinkelpoisuuden (tietyissä olosuhteissa) varmistamiseksi mm. nisäkkäillä tapahtuu suvullista lisääntymistä eikä jakautumista. Mutta se, miten ihminen abstraktiin ajatteluun kykenevänä eläimenä kulloinkin kielellisesti tulkitsee biologisia ilmiöitä, on vaihtelevaa ja kulttuurista riippuvaista.
En tarkoita, että luonto ja kulttuuri olisivat jotenkin eri asioita. Ihmisen elämäntapaan kuuluu kulttuurin olemassaolo, ja ihmiseen vaikuttaa myös kulttuurinen evoluutio. Kulttuuria on ilmeisesti löydettävissä myös luonnossa eläviltä simpansseilta. Toisaalta ihminen on käsitteellistänyt luonnon kielellisesti, eikä biologisia ilmiöitä pysty tarkastelemaan ilman kulloisellekin kulttuurimuodolle ominaista kielellistä käsitteistöä.
Historiaan ja kulttuuriantropologiaan vähänkään perehtyneelle on itsestään selvää, että nykyajan länsimainen kulttuurimuoto ei ole ainut mahdollinen. Oma näkemyksemme vieraista kulttuureista saattaa kuitenkin olla mm. kielellisen esitysmuodon rajoittama/typistämä. Meidän kielestämme puuttuvat vieraalle kulttuurille ominaiset käsitteet – tai päin vastoin.
Mm. sukupuolesta on ajateltu ja ajatellaan hyvin eri tavoilla kuin meikäläisessä kahden sukupuolen järjestelmässä. Laqueurin keskeinen väite on 1700-luvun lopulta alkanut siirtymä yhden sukupuolen järjestelmästä kahden sukupuolen järjestelmään. Entisaikaan naisen sukuelimet nähtiin samanlaisina kuin miehen, mutta sisään kääntyneinä. Sosiaalinen sukupuoli oli merkittävämpi määre ihmisen elämässä kuin biologinen – biologista sukupuolta kun oli vain yksi – ja sukupuoli enemmän sosiologinen kategoria, jonka merkitys näkyi ihmisen yhteiskunnallisessa asemassa.
Ruumiinavaukset aloitettiin jo 1400-1500 –luvuilla, jolloin rupesi ilmestymään myös anatomian oppikirjoja avauksiin perustuen. Ei ole niinkään kysymys siitä, että nykyajan tiede näkisi anatomian todenmukaisemmin, vaan siitä, että nykyaika näkee anatomian eri tavalla. Kulttuuriset käsitykset vaikuttavat siihen, miten biologisia löydöksiä tulkitaan, miten ne nähdään ja käsitteellistetään. Hedelmöittymisen kannalta on yhdentekevää, ajatellaanko sperman toimivan älyllisesti Aristoteleen mallin mukaan (intellektuelli-sperma on jotenkin vastustamattoman hauska ajatus), vai siittiöiden kilpauintina passiivisesti odottavaa munasolua kohden. Enemmän käsitykset kertovat siitä, mitä kunakin aikakautena arvostetaan ja pidetään miehekkäänä, koska miehen spermasta on tavattu ajatella inhimillistävään tapaan. Tosin entisaikaan ajateltiin myös naisen erittävän spermaa, mistä syystä naisen orgasmi oli välttämätön hedelmöittymisen kannalta.
Sukupuolinen identiteetti oli yhteiskunnallisen aseman merkitsijänä kaiketi tärkeä jo antiikin aikaan. Toisaalta sitä on ajateltu hyvin eri tavalla kuin nykyään. Vielä uuden ajan alussa ehkä keskeisempi tekijä oli sääty. Säädyn ja myöhemmin myös sukupuolen mukaista pukeutumista säädeltiin laeilla (engl. sumptuary laws). Nykyaika on hillittömän kiinnostunut seksuaalisesta identiteetistä, jota pidetään keskeisenä ihmisen määrittäjänä. Seksuaaliset identiteetit ovat kuitenkin syntyneet varsin myöhään. Tulkitsijasta riippuen miesten homoseksuaalisuuden synnyn voi ajoittaa 1700-luvun alkuun tai 1800-luvulle, naisten homoseksuaalisuuden 1700-luvun lopulle tai 1800-luvulle. Ilmeisesti vasta 1800-luvun lopussa kytkettiin yhteen naisen maskuliinisuus ja lesbous, mikä johtui uusista seksologisista teorioista. Samalla homoseksuaalisuuden kanssa syntyi heteroseksuaalisuus. Foucault’n yhden keskeisen ajatuksen mukaan aiemmin oli kyse synnistä, eli yksittäisistä teoista. Jokainen ihminen oli potentiaalinen synnintekijä.
Identiteetit ovat siis kulttuurisesti, kielellisesti rakentuneita ja vaihtelevia. Kunakin aikana, kussakin kulttuuripiirissä, ihminen omaksuu ne identiteetit, jotka ovat mahdollisia. Identiteeteillä ei siis ole biologista perustaa, vaikka toki jokainen perustaa identiteettinsä omiin tuntemuksiinsa. Tuntemukset ovat kuitenkin jo itsessään kulttuurisesti rakentuneita, koska ihminen joutuu käsitteellistämään itseään myös itselleen.
Ihminen syö, juo, harrastaa seksiä, synnyttää, syntyy ja kuolee. Perusasiat eivät muutu miksikään riippumatta siitä, mitä niistä milloinkin ajatellaan. Ihminen on yksi eläinlaji, eivätkä muut eläimet loppujen lopuksi ole niin hirveän erilaisia. Tietoisuudessa on kyse enemmän määrästä kuin laadusta. Tuokin on eräänlainen ihmislajin mahdollinen identiteetti ja mahdollinen tutkimussuunta. Kaikkina aikoina se ei ole ollut mahdollista, ja vieläkin löytyy asiaan eriäviä mielipiteitä. Jotkut määrittävät itseään Raamatun mukaisesti. On mahdollista, että uskonnoista vielä tulee auktoriteetti myös länsimaisen ihmisen elämässä. Valitettavasti moderni edistysusko on väärässä siinä, että maailma menisi koko ajan kaikessa eteenpäin (en tarkoita pelkästään nykyaikaa, vaan historiassa toteutuneita suuntauksia, esim. islamilaisen maailman ajautumista korkeatasoisen tieteen ja taiteen piiristä uskonnolliseen fanatismiin).
On myös jännä nähdä, mitä tapahtuu jatkossa normeista poikkeaville identiteeteille ja ajatuksille. Positiivista sukupuolieroa korostavat voi hyvin nähdä vihamielisinä queer-identiteeteille. Ainakin taannoin Trendi-lehteä lukeneena esitän tällaisen mielipiteen. Positiivinen sukupuoliero korostaa miestä ja naista erilaisina, mutta samanarvoisina. Homoille ja lesboille lienee sallittua poiketa miehen ja naisen normeista, siis siitä positiivisesta erilaisuudesta, koska jokaisen sivistyneen ihmisen pitää olla suvaitsevainen. Ajaako kehitys queer-henkilöt entistä enemmän marginaaliin? En tarkoita tässä yhteydessä queer-henkilöllä suvaittavaa homoa tai lesboa, vaan esim. maskuliinisia hetero-naisia, jotka tuomitaan herkästi ”jengipettureiksi”, samaan tapaan kuin osa lesboista tuomitsee bi-naiset.
Joka tapauksessa kukaan ei synny tiettyyn identiteettiin, vaan valitsee tai ”saa” identiteetin kehittyessään. On mahdollista, että genetiikka säätelee seksuaalista halua, mutta kulttuurista riippuu miten asia tulkitaan, ja onko jokin identiteetti mahdollinen. Esim. biseksuaalisuus on tullut todella mahdolliseksi identiteettikategoriaksi vasta suhteellisen hiljattain, kun jyrkkä vastakkainasettelu heteroiden ja homojen/lesbojen välillä on lientynyt (piti valita puolensa – kuten monessa muussakin asiassa). Näin ainakin itse näkisin tapahtuneen. Heitän ajatuksen, että biseksuaalisuus on postmodernin ajan tuote.
Ps. biologia ja queer-teoria voivat näin esitettyinä elää vailla ristiriitaa saman henkilön ajatusmaailmassa. Meikä kun on paha sekaravintoa syövä queer-feministi. Enkä koe merkitykselliseksi yrittää määritellä, kuka on ”oikea” feministi ja kuka ei. Suuntauksista voi valita itselleen sopivimman, jos haluaa määritellä ajattelunsa suhteessa muihin. Toivon vain, että tästä ei ole tulossa postmodernin loppu ja jyrkkien erojen fanaatikko-aikakausi, jolloin itse kukin on ”joko meidän puolella tai meitä vastaan”.
Runopäiväkirja, osa 4
Onko ihminen kokonainen ilman unelmia?
Niitäkin unelmia, joista on parempi luopua
koska todellisuus on tärkeämpi, elämä elettävänä
ja kuvitelmat ovat erikseen.
Mutta aina se on osa itseä,
mitä on joskus haaveillut, kuvitellut, ajatellut, ollut.
Mikä kaikki on tärkeää?
Tukahdutanko puoliani edistääkseni jotain?
Kuvitelma oli aina viallinen, fantasiaa, todellisuus ei ollut samanlaista
kuin halusin ajatella, ja haluaisin. Muistin haluni,
vaan voinko koskaan saada kaikkea?
Minussa elää kolme arkkityyppiä. Olen kaikkea sitä
eikä jokaista halua pysty ruokkimaan samalla kertaa.
Ajatuksia yliopistosta, naistutkimuksesta ja tieteestä
Eilen junassa matkalla Turusta kotiin pohdiskelin kaikenlaisia asioita. Olen nyt voinut henkisellä tasolla hyvin, joten voimavaroja on vapautunut työskentelyyn. Gradun käsittelyluku ja disposition uusi versio lähtivät juuri seminaarilaisille, torstaina ovat käsittelyssä.:)
Hyvinvointi johtuu kevään lisäksi ennen kaikkea mirtatsapiinista. Vajaa viikko sitten kävin psykiatrin vastaanotolla keskustelemassa lääkityksestä. Sain reseptin noihin, ovat nukuttavia uuden sukupolven masennuslääkkeitä. Vaikutus on sellainen, mistä olen haaveillut pitkään. Unilääke, jonka rauhoittava vaikutus jatkuu koko seuraavan päivän. Sivuvaikutuksina erityisesti väsymys ja lihominen, huimauskin oli muistaakseni listattu. Kovin pahasti en ole noita sivuvaikutuksia kokenut. Tänään huimaus johtuu pääosin siitä, että jouduin ottamaan vahvan särkylääkkeen. Valitettavasti kuukautiset haittaavat siten työskentelyä aika pahasti.
Mutta asiaan (varsinainen otsikonmukainen pohdintateksti alkaa):
Naistutkimusta vastaan on viime aikoina hyökätty mm. Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksissa. Samalla artikkeleissa kerrotaan hankkeesta perustaa innovaatioyliopisto. Ensinnäkin kyse tuntuu olevan joidenkin luonnontieteilijöiden ajatuksesta, että humanistinen tiede ei ole tiedettä ollenkaan. Naistutkimuksen laitos sijaitsee humanistisessa tiedekunnassa ainakin Helsingissä ja Turussa. Humanistinen tiede ei pyri löytämään absoluuttisia totuuksia, vaikka sinänsä ainakin historiassa tutkimusta tehdään alkuperäislähteitä käyttäen ja samoilla menetelmillä pitäisi päätyä samoihin päätelmiin, jos tutkimus toistettaisiin.
Naistutkimuksen “ongelma” taitaa olla siinä, että eräät tahot eivät ymmärrä filosofiaa (= mistä filosofiassa on ylipäänsä kyse). Judith Butler, Luce Irigaray ja muut parjatut tutkijat kun ovat filosofeja. Naistutkimus ei myöskään ole yhtenäinen tieteenala, vaan lähtökohtaisesti monitieteinen. Sen piirissä opiskellaan feminististä filosofiaa ja näkökulmia, joita voidaan soveltaa oman tieteenalan tutkimuksissa. Irigarayta on turha haukkua julkisuudessa naistutkimuksen “viralliseksi edustajaksi”, kun hänen ajatuksiaan on esitelty vain yhtenä näkökulmana esim. jollain perusopintojen kurssilla. Esitellyt filosofit edustavat usein ristiriitaisia ja vastakkaisia näkemyksiä ja koulukuntia.
Suurempi “ongelma” taitaakin olla, että ainakaan humanistisella puolella ei pyritä lyömään lukkoon absoluuttisen totuuden periaatteita ja sitä, mitä milloinkin sopii tutkimuksissa käsitellä. Tutkijat ja opiskelijat saavat varsin vapaasti tutustua erilaisiin teorioihin ja tehdä omat päätelmänsä. Varsinkin kulttuurihistoriassa ollaan hyvin sallivia sen suhteen, millaista tutkimusta oppiaineessa voi tehdä. Kunhan historiatieteen peruskriteerit täyttyvät. Vapaus tuntuu kyllä olevan joillekin vaikea asia, mikäli opiskelija ei ole sisäistänyt kulttuurihistorian ajattelutapoja – niitä historiatieteen peruskriteereitä. Mitä tahansa ei voi tehdä, vaikka periaatteessa voikin.
Kyse vapaudessa on siitä, miten hyvin pystyy perustelemaan valintansa. Tieteenalan sisällä käydään monenlaisia keskusteluita ja keskustellaan myös siitä, miten tutkimus vaikuttaa yhteiskuntaan. Jos mitään “poliittista” vaikutusta ei olisi, niin olisiko tutkimuksessa oikeastaan mitään sisältöä? Miksi jotain tutkimusta ylipäänsä tehdään? Pitäisikö humanistien puuhastella keskenään, vai tehdä tutkimusta, jolla on annettavaa muillekin? Mitä yliopiston ulkopuolella sitten halutaan tutkimukselta?
Innovaatioyliopiston olen huonon seuraamisen perusteella käsittänyt siten, että valtiovalta haluaa rajoittaa yliopistojen autonomiaa ja tehdä tieteestä hyödyllistä, saattaa tieteen yhteiskunnan palvelukseen (kinuamalla rahoitusta yrityksiltä). Tällä konseptilla pitäisi tuottaa huippuyksilöitä ja huippututkimusta, joiden kautta Suomi saisi mainetta ja vaikutusvaltaa maailmalla. Ehkä olen tullut tässä niputtaneeksi samaan myös valtiovallan pyrkimyksen saada yliopistolaiset enemmän byrokratian piiriin pyörittelemään papereita.
Humanistien huoli on siitä, onko alalla tulevaisuutta, kun sillä ei ole mitään konkreettista annettavaa teknologia-Suomelle. Paitsi tietysti kielipuolella alipalkattuja opettajia, kääntäjiä ja tulkkeja kansainvälistymisen avuksi. Ja niitä opettajia muutenkin. Oma kyyninen huoleni on siitä, millaista humanistista tutkimusta halutaan. Kovasti tykkäisin parantaa maailmaa, jne. vaikuttaa yhteiskunnallisesti. Mutta haluaako maailma kuitenkin vain hymistelyä Suomen suurista sotasaavutuksista? Mahdollisesti viiltävää analyysiä siitä, millaisia rukinlapoja 1700-luvulla tehtiin missäkin osissa Suomea?
Naistutkimuksen vihaajat vihaavat samalla kaikkea monitieteellistä ja innovatiivista, moniarvoista tutkimusta. Heille on mieluiten vain yksiä totuuksia, hyödyllistä keksintöjä tuottavaa tiedettä ja humanistisella puolella niitä eri joukko-osastojen liikkeitä milloin missäkin II Maailmansodan taistelussa. Naistutkimus on helppo hyökkäyskohde, koska feminismi ja filosofia ovat molemmat asioita, joista kovinkaan moni ei näemmä tiedä yhtään mitään. Lisäksi voidaan aina heittää, että entäs miestutkimus, miksi sellaista ei sitten ole. (Kyllä on, mielestäni oppiaineen nimen voisi muutenkin vaihtaa sukupuolentutkimukseksi, näin queer-näkökulmasta.)
Hesarissa luovuustutkija, jonka nimeä en nyt muista, kertoi taannoin matkastaan yhteen Euroopan huippuyliopistoista. Siis yhteen niistä, joiden rinnalle Suomi haluaa, olikohan se Cambridge tai Oxford. Hänen näkemyksensä mukaan ko. yliopistossa tehdään kaikki tavalla, josta Suomessa halutaan eroon. Täällä luova vapaus on tuottamattomuutta, huippuyliopistossa innovatiivista toimintaa.
Mutta Suomessa perinne onkin ollut pitää yliopistoa virkamiesten oppilaitoksena. Yliopisto on tuottanut virkamiehiä valtionhallinnon käyttöön. Euroopan vanhat yliopistot puolestaan ovat sivistysyliopistoja, joilla on ollut vahva autonomia jo keskiajalla. Vaikka toki silloinkin on ollut rajankäyntiä yliopiston ja valtion tai kirkon välillä. Omasta puolestani toimisin mieluiten luovan vapauden ilmapiirissä autonomisessa yliopistomaailmassa, jossa yliopistot kautta maailman muodostavat keskinäisen verkoston.
Tosin Suomessa opintotuki on ylivoimaisen hyvä järjestelmä. Sen vain pitäisi riittää elämiseen oikeasti eikä vain teoriassa. Opintotuki lienee valtiolle hyvä tapa kiristää opiskelijoita haluttuun elämäntyyliin. Tukea rajoittamalla viedään opiskelijoilta “liiallinen” vapaus ja energia yhteiskunnalliseen aktivismiin. Pelkästään pakollisiin opintoihin keskittyvä opiskelija ei pysty aiempien vuosisatojen tapaan heittäytymään esim. vallankumoukselliseen toimintaan.
On mielestäni hyvä kysymys, olisiko demokratiaa olemassa, jos yliopistoälyköt olisivat joutuneet keskittymään paperinpyöritykseen, hyödyllisten keksintöjen rakentamiseen ja absoluuttisten totuuksien vaalimiseen? Olisiko demokratiaa konkreettisesti olemassa ilman Ranskan vallankumousta, vai eläisikö se vain paheksuttuna teoriana?
Historian etiikka?
Vuoden 1918 sisällissodan muisteloiden uutisoinnista tämä pohdinta varsinaisesti lähti liikkeelle. Jos punaisia tuomittiin vankileireille ja teloitettavaksi oman aikansa lakien ja määräysten mukaan, oliko se oikeudenmukaista? Pitäisikö siitä kohuta enää nykyään? Tätä on julkisuudessa kysytty.
Toisaalta on jo aiemmin ollut puhetta opiskelukavereiden kanssa siitä, voiko esim. Darwinin tai Linnèn tuomita rasistiksi, koska he edustivat omaa aikaansa ja siihen aikaan ei tuollaista käsitettä kuulunut. En kannata tutkimuksessa modernien käsitteiden istuttamista menneiden aikojen henkilöiden identiteetiksi (teoista ja kirjoitusten sisällöstä voi kyllä puhua monella tapaa), mutta voiko moderneja käsitteitä käyttäen puhua noista henkilöistä yleisesti, populaarilla tasolla?
Marjo Kaartinen ja Anu Korhonen ovat kirjoittaneet kirjan Historian kirjoittamisesta, jonka loppupuolella he pohtivat historiantutkimuksen etiikkaa ja poliittisuutta. Lainaan tässä pätkän kyseisestä luvusta.
“Missä siis ovat kunnioittamisen tai edes tuomitsematta jättämisen vaatimuksen rajat? Voiko kunnioittaa ja todeta samalla joukkomurhaajaksi? Täytyykö joukkomurhaajaa kunnioittaa? Pitääkö meidän vain todeta, että keskiajan standardit olivat keskiajalla sellaisia, että kidutus hyväksyttiin? Jos tähän vastataan kyllä, eikö tällaisesta eettisestä relativismista seuraa, että meidän tulee todeta sama 1960-luvun kidutuksesta? Vyyhti on suuri. Thompson peräänkuuluttaa jonkinlaista transsendettia etiikkaa, joka tuomitsee sekä 1700-luvun että 1900-luvun kansanmurhat. Menneisyys voi olla vieras maa, hän toteaa, mutta se ei ole eri planeetta. Kalle Pihlaisen näkemyksen mukaan ei voi olla arvoa, jonka olisi voitava olla arvioinnin ulkopuolella. Historiasta pitää voida ottaa oppia, opettaahan menneisyyttä ei enää voi. Nykypäivää voi muuttaa, menneisyyttä ei.”
Suomessa on myös ajattelutapa, jonka mukaan muualla tapahtuu tai on tapahtunut pahoja tekoja, mutta Suomessa kaikki on hyvin. Varmasti näin on joka maassa. Suomalainen haluaa säilyttää intiantiikerin kuolemasta sukupuuttoon, mutta suomalaiset pedot – ainakin sudet – pitäisi lähestulkoon hävittää (ja loppujen huveta sisäsiittoisuuden seurauksiin).
Suomalainen tuomitsee Guantanamon vankileirin ja kuolemanrangaistuksen, mutta pitää sisällissodan hävinneiden punaisten kohtaloa oikeudenmukaisena. Tuossa tietysti on kyse siitä, voiko historian toimijat tuomita moraalisesti. Sama pohdinta koskee tulevaisuutta – voiko tulevaisuudessa tuomita tämän päivän pahat teot, vai pitäisikö ne nähdä oman aikansa oikeuskäsityksen näkökulmasta?
Manderlay
Katsoimme Jussin kanssa viimein digiboksin nauhoituksista Lars von Trierin elokuvan Manderlay. Se oli jatkoa Dogvillelle, ja ties vaikka tulisi lisääkin noita jatko-osia.
Olen Dogvillen uudelleenkatsonnan ja nyt Manderlayn myötä ruvennut arvostamaan von Trieriä enemmän. Aiemmin pidin häntä kammottavien ihmisluonnon tutkielmien tekijänä – leffojen, joita oli tosi ahdistava katsoa. Dogville oli ohjelmassa elokuva-analyysin verkkokurssilla, ja kurssiin liittyvien tulkintaharjoitusten myötä se avautui minulle aivan uudella tavalla. Lisäksi Dogville oli upeasti näytelty. Huikeaa kykyä esittää esim. oven avaamista, kun ovea ei ole, vain valkoiset viivat studion lattiassa.
Dogville oli ehkä elokuvana parempi, mutta taisin silti pitää lopulta Manderlaysta enemmän. Se oli von Trierin linjaan nähden kevyttä kamaa. Toisaalta tapahtumat itsessään olivat niin karmeita, ettei niitä olisi tarvinnut höystää millään erityisillä kidutuskohtauksilla tms. Lisäksi aiemmat näkemäni von Trierit ovat olleet enemmän niitä ihmisluonnon tutkielmia, kun taas Manderlay oli yhteiskunnallisempi. Toki siinäkin pohjimmiltaan oli kyse ihmisluonnosta.
Manderlayssa Grace on edelleen idealisti, vaikka luulin hänen muuttuneen Dogvillen lopun myötä. Gracen tehtäväksi tässä elokuvassa tulee mustien orjien vapauttaminen plantaasilta, joka tuntuu jämähtäneen 70 vuoden takaiseen aikaan. Mutta voiko gansterijoukko pakottaa aseilla uhaten alistetun kansanosan vapautumaan ja siirtymään demokratiaan? Mitä tapahtuu, kun hyväntahtoinen idealisti tulee ajamaan tasa-arvoa paikkaan, jonka toiminnasta hänellä ei ole mitään tietoa?
Manderlay oli mielestäni hyvin yleispätevä tutkielma monesta ajankohtaisesta aiheesta. Toki se oli pätevä myös orjuuden tarkastelussa ja USA:n historian suhteen. Ja mitä orjuuden ajan jälkeen on tapahtunut – ovatko mustat todella koskaan saavuttaneet tasa-arvoa valkoisten kanssa?
Ehkä laajin tarkasteltu ongelma on yleisesti ottaen se, mitä länsimaalaisten valkoihoisten pitäisi tehdä menneisyydessä aiheuttamilleen ongelmille? Eli pitäisikö tehdä jotain, vai antaa menneisyydessä alistettujen kansojen/kansanosien vihdoin elää vapaasti omaa elämäänsä ja ratkoa omat ongelmansa? Laajalti kyse on yhtä lailla rasisteista kuin idealistien kyvyttömyydestä nähdä alistetut itsenäisinä aikuisina ihmisinä. Rasistille kyse ei oikeastaan ole edes ihmisistä, idealistille puolestaan alistetut ovat hoivattavia lapsi-aikuisia, jotka eivät itse ymmärrä omaa parastaan.
Idealistille alkuperäiskansa = hyvä, moderni länsimainen yhteiskunta = paha, erityisesti kun puhutaan USA:sta ja kapitalismista. USA levittää pahaa kapitalismiaan ja pinnallista roskakulttuuriaan esim. McDonald’sien muodossa eri puolille maailmaa. Niinpä eurooppalaisten älyllisten ihmisten pitäisi suojella muiden maanosien ihmisiä tuolta pahuudelta. Kukaan ei silloin tule pohtineeksi, haluavatko muiden maanosien entiset alistetut kansat syödä McDonald’sin hampurilaisia vai eivät. Pikaruoka = paha (hassua kyllä, japanilainen pikaruoka sushi on ilmeisesti silti hyvisruokaa, vaikka kaikki muu pikakulttuuri onkin pahishommia), jonka ei saa antaa turmella entisten alistettujen kansojen arvokkaita alkuperäiskulttuureita! Ne alkuperäiskulttuurit pitäisi saattaa voimaan kaikkialla täydessä mittakaavassa, että eurooppalaiselle älylliselle traveller-turistille olisi näkemisen arvoisia vierailupaikkoja.
Muotoilimme Jussin kanssa myös valistunutta arvausta siitä, mikä mahtaisi yhdistää kaikkia kulttuureita ja aikoja. Onko jotain, mikä olisi kaikille ihmisille yhteistä jossain muodossa? Vastauksena arvelimme, että jos kivikauden ihminen matkustaisi aikakoneella nykypäivän Suomeen, hän viihtyisi hyvin diskossa pomppimassa rytmimusiikin tahtiin, vetämässä päänsä täyteen erilaisilla viinaksilla, harrastamassa kaikenlaista seksiä, sekä syöpöttelemässä rasvaisia ja makeita ruokia. Muulta osin esim. yhteiskuntajärjestys mahtaisi olla aikamoista hepreaa täysin erilaisen kulttuurin edustajalle. Jotkin asiat eivät taida olla muuttuneet viimeisten tuhansien vuosien aikana – kivikauden ihminen elää meissä jokaisessa, joten on ehkä turha spekuloida aikamatkustuksella.
Alkuperäisen aiheen eli Manderlayn suhteen voisi todeta, että paljon ei myöskään ole muuttunut 1700-luvun jälkeen. Tai ehkä pitäisi puhua jo varhemmista ajoista, vedoten esim. Michel de Montaignen 1500-luvun lopulla kirjoittamaan esseeseen “On Cannibals“. Rasismi ja alkuperäiskansojen idealistinen puolustaminen ovat hyvin vanhoja asioita. Ja saman asian kaksi puolta, jos ajattelee nykyisten teorioiden puitteissa. Intiaanien hyvyyteen, viisauteen ja viattomuuteen vetoava on yhtä lailla alistaja kuin rasisti. Kyse on vain erilaisesta retoriikasta. Pohjimmiltaan kumpikin näkee alistetun kansan Toisena, erilaisena kuin länsimaiset valkoihoiset, enemmän lapsina kuin aikuisina, ei täysivaltaisina tai itsenäisinä kansalaisina.
Lyhyesti sanottuna Manderlay herätti monenlaisia ja monitahoisia kysymyksiä, johti erilaisiin pohdintoihin ja jonkinlaiseen itseruoskintaan. Siitä syystä käsittelen tässäkin nimenomaan idealismia, en niinkään avointa rasismia.
Hyviä kirjoja:
Jahoda, Gustav: Images of Savages (linkki Google Books -palveluun, jossa voi lukea otteita kirjasta)
Kaartinen, Marjo: Neekerikammo (linkki Kumppani-lehden artikkeliin ko. kirjasta)
Kirjoja, elokuvia, dokumentteja, pohdintaa
Kirjoitan ensin hieman viimeksi lukemistani kirjoista. Edempänä elokuvista ja dokumenteista. Suomenhevospätkä viittaa erityisesti (muttei yksistään) suomenhevosdokumenttiin, joka on tullut hiljattain TV:stä, mutta katsoin sen YLE:n nettiarkistosta.
Annie Proulxin Vaarallinen harmonikka oli ajatuksia herättävä romaani. Kirjallisesti pidin enemmän Laivauutisista, mutta Vaarallinen harmonikka oli myös hieno teos. Siinä toimi hyvin kerronta, joka seurasi yhden esineen matkaa. Silti kertomuksesta tuntui löytyvän paljon muitakin ulottuvuuksia. Yksi niistä joita löysin, eli mitä minä luin kyseisestä kirjasta, oli kertomus amerikkalaisuudesta. Tarkemmin sanoen siitä, miten amerikkalaisuus on muodostunut syrjintänä ja väkivaltana muiksi koettuja ryhmiä kohtaan. “Alkuperäiset” amerikkalaiset eli puritaanisiirtolaisten jälkeläiset syrjivät ja lynkkaavat mm. italialaisia ja saksalaisia siirtolaisia mustien lisäksi. Kaikki siirtolaiset syrjivät mustia yhtä lailla ja toisiaan sen mukaan mikä ryhmä kulloinkin on halveksutumpi.
Proulxin kerronnasta tulkittavan ajatuksen on hieman rajatummin ja tarkemmin sanonut Lisa Duggan kirjassaan Sapphic Slashers. Siinä naisista pitävä nainen rinnastuu ja vertautuu mustaan naiseen 1800-luvun lopun USA:n etelässä. Dugganin mukaan nationalistinen kansakunnan rakennus vaati erottautumaan. Amerikkalainen oli yhtä kuin valkoihoinen tiettyyn kulttuuritaustaan kuuluva mies, jotain aivan muuta kuin esim. mustat tai kiinalaiset. Nainenhan ei koskaan ole samalla tavalla kansalainen kuin mies, koska jonkin kansallisuuden edustaja ja kuvaaja on aina mies – nainen on jotain, minkä mies omistaa (siksi nainen, joka valitsee kumppanikseen toisen naisen, häiritsee yhteiskuntarauhaa ja pitää eliminoida – muuttamalla heteroksi tai leimaamalla hulluksi).
Bernard Werberin Muurahaiset ei ollut ajatuksia herättävä, vaikka sen ehkä oli tarkoitus olla. Todennäköisesti se olisi tehonnut paremmin joskus 14-vuotiaana, koska kävin juuri siinä ikävaiheessa läpi perimmäisiä filosofisia pohdintoja ihmiskunnan olemassa olemisesta (entä jos olisimmekin vain jonkun mielikuvitusta?). Ylipäänsäkin pohdiskelin silloin kaikkea ilmeisesti eksistentialistista. Econ Foucaultin heiluri oli siinä yhden kappaleensa (onko jäätelökioski todella olemassa?) ansiosta suuri innoittaja.
Alkuun Muurahaisissa tuntui olevan hillitöntä infodumppausta, ja se oli hieman tylsää luettavaa. Loppua kohti tunnelma tiivistyi. Lieneekö sattumaa vai ei, että lukiessani Muurahaisia näin ensimmäistä kertaa kohta seitsemään vuoteen täällä asunnossa sisällä muurahaisen. Kirjan “opetus” ei tainnut antaa minulle mitään, koska murskasin sen pikku-murkun kuoliaaksi.
Sellaista ajattelemisen aihetta kirja kyllä jätti, että miten paljon eli vähän inhimillistä ymmärrystä joiltain kirjailijoilta tai muuten vain ihmisiltä mahtaa löytyä? Kirjassa oli keskeistä edesmennyttä hahmoa kuvattu tavalla, joka sopisi mielestäni autistisen ihmisen olemukseen. Hänestä oli kuitenkin tehty omanlaisensa friikki ja lopulta suuren ymmärryksen edustaja. En tarkoita, että sairauksia tms. pitäisi erityisesti korostaa tai käyttää aina, ettei muuta voisi ollakaan. Tarkoitan sitä, että kuinka usein meiltä jää itse kultakin ymmärtämättä, että ihminen ei käyttäydy oudosti tai huonosti tai ole “tyhmä” tahallaan tai piittaamattomuuttaan? Miten montaa lukihäiriöistä joidenkin kieliopin jatkuva oikominen ja pilkka väärin kirjoittavia kohtaan on satuttanut? Dokumentti Mielen vuoristorata avasi puolestaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivien maailmaa.
Elokuvien puolella juuri näkemäni Alaston saari sai pohtimaan omaa ulkopuolisuutta suhteessa erilaista elämäntapaa edustaviin. Kyseessä oli japanilainen -60-luvun taide-elokuva maanviljelijäperheestä, joka asuu saarella. Elokuvassa ei ole ainuttakaan repliikkiä. Mietin elokuvan tekijöiden positiota suhteessa tarinan henkilöihin. Oliko heillä juurensa maaseudulla? Vai olivatko he täysin ulkopuolisia, kaupunkilaisia radikaaleja elokuvaihmisiä, jotka halusivat tehdä kokeellista kerrontaa korostetusti “tavallisten ihmisten” elämästä? Kuvaus oli realistista, arkea korostavaa. Lähinnä elämä tuntui koostuvan veden kantamisesta kotiin ja viljelyksille. Eräänä päivänä toinen perheen nuorista pojista kuoli hämäräksi jääneeseen sairauteen. Äiti sekosi hetkellisesti pellolla pojan hautajaisten jälkeen, isä katsoi vierestä surumielisenä. Sitten jatkui arkinen aherrus kuten aina ennenkin.
Oma ulkopuolisuuteni suhteessa elokuvan maailmaan oli monitasoista. Ensinnäkin olen suhteessa maaseudun elämään täysin ulkopuolinen. Satunnainen vierailija, jolle maaseutu on rentoutumisen paikka. Toisekseen ajallinen etäisyys -60-lukuun on merkittävä, koska en ollut vielä edes syntynyt silloin. Paikallinen etäisyys Japaniin ei tuntunut oleelliselta, koska elämäntapa sinänsä vaikutti hyvin samanlaiselta kuin Suomessa – siis mitä olen aiheesta lukenut (elämä suomalaisella maaseudulla “joskus ennen kuin olin syntynyt”). Kolmannekseen tunnen etäisyyttä tuon aikakauden kulttuurielämään ja kokeelliseen elokuvaan. Olen kasvanut siltä osin erilaiseen maailmaan. Osasin joka tapauksessa arvostaa näyttelemistä ilmeiden, eleiden ja yleensä ruumiin kautta. Ilmeettömiä pökkelöitä on elokuvissa ihan tarpeeksi ja silloin tulee ihmetelleeksi, miksi ylipäänsä pitää valita ilmaisumuoto, jossa muutenkin kuin sanoilla ja teoilla voisi sanoa kovin paljon.
Etäisyyttä tunnen myös kaikenlaiseen suomenhevosintoiluun, samalla kun tunnen omalla tavallani myös kuuluvani siihen. Vierauden tunnetta aiheuttaa nationalistinen uho ja nostalgia. Suomenhevonen sotasankarina -juttujen ylikorostuneisuus ja paatoksellisuus, oman-kansallisen-puhtaan-hevosrodun korostaminen itseisarvona (olkoonkin, että tästä olen myös samaa mieltä), perinteisen maskuliinisuuden korostaminen ja ihannointi _hevosmiehen_ olemuksessa. Tuossa etäisyydessä on varmasti kyse siitä, että olen kasvanut niin erilaiseen maailmaan ja ympäristöön. Sekä tietysti saamani koulutus tuottaa vierautta. Pakostakin tuntee olevansa eri maata, kun on oppinut historiasta ja lähdekritiikistä jo aika paljon tähän mennessä. Ja ylipäänsä ollut ja saanut koulutusta nykypäivän yliopistolla, jossa varsinkin humanistisella puolella on varmasti täysin erilaista kuin -40-luvulla. Kiitokset siitäkin taitavat pitkälti kuulua -60-luvun radikaaleille.
Katsoin äskettäin nauhoituksista myös dokumentin Simone de Beauvoirista. Se oli hyvä kokemus, sekä oppimisena että muuten. De Beauvoirilla ilmeisesti oli toimiva polyamorinen suhde Sartren kanssa. Ongelmilta kukaan ei varmasti välty, mutta ainakin ilmeisesti olivat tyytyväisiä elämäänsä. Kaupunkilaisten kulttuuriradikaalien elämä oli täysin poikkeavaa siitä, millaista käsitykseni mukaan maaseudun “tavallisten ihmisten” elämä oli tuohon aikaan. Lienee selvää, kumpaan koen itse pystyväni paremmin identifioitumaan? Ongelmista pahin on kai radikaalille aina muiden viha. Sartre yritettiin murhata pommilla kahteen kertaan, koska hän kannatti Algerian itsenäisyyttä. Hesarin kolumnin mukaan Mannerheimista homoseksuaalisia aiheita sisältävän nukkeanimaation tehnyt henkilö on saanut tappouhkauksia.
Jussin kanssa katsoimme taannoin dokumentin Jesus Camp, joka oli kuvattu USA:n helluntailaisten lasten aivopesuleiriltä. Jussi oli todella järkyttynyt näkemästään kuten kyllä minäkin. Vaikka olemme nähneet aiemmin myös dokumentin kreationisteista. Uskonnoissa ei sinänsä ole vikaa (kukin tyylillään), mutta fanaattisuus on kaikessa pahasta. Yhtä lailla aatteellisella puolella. Lapsia aivopestään sotaan uskonsa puolesta erityisesti uskonnottomia/maallisia vastaan, “oikeiden” poliitikkojen kannattajiksi, abortinvastustajiksi (ja terroristeiksi?), jne. Koska dokumentissa kuvattu porukka vaikuttaa Bush tyhmempään suoraan (ja palvoo Bushia “oikeana” poliitikkona), olen ylipäänsäkin tullut epäileväksi kaikkien USA:n hihhulipoliitikkojen suhteen. Ilmeisesti Obama on samaa kastia tai ainakin lähes? Riippuen siitä miten pitkälle tuo kehityslinja ehkä pääsee USA:n politiikassa, Heinleinia voinee sanoa profeetaksi. Joka haluaa vakuuttavat perustelut tuolle väitteelleni, voi lukea kirjan Kapina 2100.
Joskus tosi on todella tarua ihmeellisempää. Ennen sairastumistani flunssaan/keuhkoputkentulehdukseen (taas, stressistä tuo kai johtuu, että kaikki tarttuu) kävimme Jussin kanssa kaupungilla syömässä ja elokuvissa. Katsoimme Orpokodin, joka on uutta espanjalaista kauhua. Varsin tehokas sellaisena! Traaginen kertomus, jossa oli imua, vaikka sinänsä kyse oli omalla tavallaan hyvin klassisesta orpojen riistosta ja kummitustarinasta. Tai siis klassikseksi _tarinaksi_ sitä luulin, kunnes näin Hesarissa pienen uutisen. Jerseyn saarella oli paljastunut -60-70 -luvuille sijoittunut tosielämän kauhukertomus orpokodista. Seksuaalisesti hyväksikäytettyjä lapsia oli murhattu ja haudattu talon rakenteisiin. Ruumiskoirien avulla yksi on jo löydetty ja koirat ovat ilmaisseet useamman muunkin.
Iloisempaa laatuviihdettä viime aikoihin on tuonut elokuva Bagdad Café. Se on valmistunut -87 eli ennen Persianlahden sotaa, joten nimi ei tosiaankaan viittaa Irakiin. Lihava saksalaisnainen ja musta kahvilaa pitävä nainen ystävystyvät molemminpuolisten ennakkoluulojen hälvennyttyä. Ystävyys saa myös naisten välistä rakkautta kuvaavaksi subtekstiksi tulkittavia sävyjä. En puhu lesboista, koska kummallakin on aviomies ja saksalaisella muukin miessuhde. Vaikka elokuvassa olisi potentiaalia traagisiin käänteisiin, siinä ei niitä ole. Saksalaisen aviomiehen häipymistäkään ei oikein voi laskea tragediaksi. Termospullo toimii elokuvassa yhdistävänä tekijänä. Siinä ollut kahvi oli epäilemättä todella pahaa, mutta silti meidän molempien rupesi tekemään mieli kahvia. Lopusta jäi hyvät ja iloiset fiilikset, mikä on ollut suhteellisen harvinaista kuten tästä merkinnästä näkyy. Miksi vastaavia elokuvia ei näytetä tai tehdä enemmän? Joskus todella saan tarpeekseni synkkyydestä, väkivallasta, kammottavista tarinoista ja mitä muuta elämällä nyt onkaan tarjoilla livenä tai pohdittavaksi. Komedia ei yleensä saa hyvälle mielelle, koska kovin usein on kyse huonoista elokuvista, joissa pilkataan niitä syrjittyjä vähemmistöjä, joiden ei nykyään katsota kuuluvan kansalaisoikeuksien piiriin.
