Käytän tässä sanaa kumouksellinen Judith Butlerin termin subversion suomennoksena Gender Troublen suomennoksen esimerkin mukaan. Kumouksellisuus on siis kytköksissä queer-teemoihin, ei valtiollisen tason vallankumoukseen. Vaikka isoista asioista pervo-kumouksellisuudessakin on kyse.;)

Teini-ikäisestä saakka kauhua harrastettuani oli pakko ruveta seuraamaan myös Nelosen perjantaisarjaa Masters of Horror. Siinä joka jakso on itsenäinen tarina, kauhukirjallisuuden suurten nimien teksteihin perustuva. Pari ensimmäistä jaksoa olivat pettymys. Ihan ensimmäinen toki sinänsä hauska, survival-fanaatikko mies opetti tyttöystävälleen selviytymisniksejä, joiden avulla nainen myöhemmin listi sekä poikaystävänsä että hullun sarjamurhaajan. Toisen jakson sovitus H.P. Lovecraftin novellista oli sen sijaan todellinen pohjanoteeraus, jossa ei ollut hippustakaan alkuperäistekstin henkeä. Toki insinööripuoliskon kanssa revimme huumoria siitä, miten Suuret Muinaiset sotkevat CAD-ohjelmistoa (Miskatonic University on näemmä sittemmin ruvennut kouluttamaan myös suunnitteluinsinöörejä – mikä sattuu olemaan Jussin ammatti).

Jätin joksikin aikaa katsomatta koko sarjaa täysin pettyneenä, mutta Irakin sodassa kaatuneiden sotilaiden palattua zombeina äänestämään demokraatteja USA:n vaaleissa (republikaanit olivat “mananneet” sotilaat ylös haudoistaan, mutta zombeja ei kiinnostanutkaan esittää isänmaallista uhoa ja sodan puolustusta, vaan lähtivät äänestämään ihan väärin), innostus nousi taas. Perinteisellä tavalla (kauhunovellien mittakaavassa) hupaisa jakso oli se, jossa Saatanan/demonin kuolleista herättämä teinipoika järjestikin loppujen lopuksi itselleen kuolleista herätetyn tyttöystävän ja itsekkäät vanhempansa hautaan. Onnellinen loppu siis.

Lesboja, zombeja ja pervoseksiä

Tässä kuitenkin ajattelin puhua parista hiljattain esitetystä jaksosta. Valitettavasti digiboksin nauhoitus oli taas leikannut toisesta loppuminuutin pois, joten voin puhua vain 99% prosentista sitä jaksoa. Ensimmäisessä (josta se loppuminuutti puuttui) päähenkilö oli nörttimäinen hyönteistutkija-lesbo, joka sai postipaketissa oudon suuren hyönteisen. Hyönteistutkijan naisonni tuppasi olemaan aina huono, koska kumppaniehdokkaat kaikkosivat nähtyään lemmikkikokoelman. Biologian laitoksella hengaili pitkätukkainen friikki taiteilijatyttö, jonka kanssa viimein synkkasi. Taiteilijatytön isä kun sattui olemaan myös hyönteistutkija.

Pariskunnan muutettua yhteen, se outo iso hyönteinen oli päässyt karkuun terraariostaan ja pisti taiteilijatyttöä. Myöhemmin harvinaisen pervossa kohtauksessa hyönteinen harrasti seksiä kyseisen tytön kanssa. Välillä se kävi pistämässä poskeensa foobikko-naapurin pomeranianin (koira). Hyönteinen paljastui ilkeän isän lähettämäksi loiseksi, jonka oli tarkoitus hälventää tyttären rakkaus itseään vanhempaan naiseen (tekemällä nainen epämiellyttäväksi). Mutta taiteilijatyttö joutuikin uhriksi ja rupesi itse muuttumaan osittain hyönteiseksi. Hyönteispuoleen kuului agressiivisuus, joka sai tytön uhoilemaan rivosti foobikko-naapurille ja työntämään tämän alas portaita. Lopulta hyönteinen pisti myös hyönteistutkija-naista, ja loppukohtauksessa molemmat istuivat sohvalla käsi kädessä onnellisen näköisinä mahat pystyssä raskaana hyönteiselle.

Viimeisin jakso perustui Clive Barkerin tekstiin. Siinä tapahtumat sijoittuivat 1800-luvulle, jolloin mökin yksinäinen nainen kertoi raa’an tarinan miehelle, joka oli tullut pyytämään rakkaan vaimonsa kuolleista herättämistä. Mökin naisen kun kerrottiin olevan necromancer, kuolleista herättäjä (oli suomennettu manaajaksi, mutta minusta tuo suomennos on harhaanjohtava, manaaja kun kauhun yhteydessä yleensä liittyy Manaajaan ja riivaajien karkottamiseen). Mökin nainen kysyi, rakastiko mies todella vaimoaan niin paljon, että olisi valmis kohtaamaan seuraukset.

Tarinassa nuori lääketieteen opiskelija halusi oppia tieteellistä kuolleista herättämistä. Hän kohtasi necromancerin, jonka maagisiin kykyihin suhtautui epäilevästi. Mutta eräällä matkallaan nuori mies jäi yöksi taloon, jonka isäntä oli vanha ja vaimonsa nuori ja kaunis. Pariskunnalla oli myös lapsi, mutta se ei ollut vanhan miehen, vaan vaimon edellisen miehen, joka oli kuollut. Lääketieteen opiskelija eli nuori mies himoitsi kaunista vaimoa, mutta käyttäytyi silti säätynsä mukaisesti eikä tehnyt mitään. Ei silti oikein meinannut saada unta.

Yöllä taloon tuli nuoren miehen aiemmin tapaama necromancer, jonka mukaan vaimo lähti hautausmaalle. Selvisi, että vanha isäntä oli maksanut necromancerille, jotta tämä herättäisi henkiin vaimon ensimmäisen miehen. Itse vanhus ei kyennyt tyydyttämään nuoren vaimonsa haluja. Lääketieteen opiskelijan oli sitten pakko päästä hautausmaalle estämään hirveydet – klassisen viktoriaanisen kauhistuneena moisista luonnottomuuksista. Vaimo siellä pitikin ryhmäseksiorgioita koko hautausmaan zombi-köörin kanssa. Viktoriaaniselle herrasmiehelle se oli ihan liikaa, ja hän ampui necromancerin. Zombit repivät vanhan isännän vatsan kappaleiksi.

Lääketieteen opiskelija pelastui paikalta nuoren vaimon kanssa. Kotona tämä meni hoitamaan vauvaansa, joka olikin zombi! Vauva sitten puri miehen kuoliaaksi. Lopuksi siirryttiin takaisin mökin naiseen. Tarinaa kuunnellut mies oli aivan kauhuissaan, eikä enää halunnut vaimoaan herätettäväksi henkiin. Nainen totesi, että rakkautesi ei sitten tainnutkaan olla niin syvää kuin kuvittelit. Miehellä sen verran järki pelasi, että hän rupesi miettimään, miten nainen oikein tunsi tuollaisen tarinan (henkiinjääneitä kun oli vain yksi, ellei epäkuolleita lasketa). Paljastui, että necromancer-nainen oli kuin olikin se tarinan nuori ja kaunis vaimo. Zombi-vauvakin oli voimissaan, lisäksi mökissä asuivat naisen ensimmäinen aviomies, vanha mies ja lääketieteen opiskelija.  Nainen oli onnistunut kehittämään toimivan polyamorisen suhteen kolmen zombin kanssa. Onnellinen loppu siis tässäkin jaksossa.

Kauhukirjailijat ja sukupuoli

Clive Barkerin tuntien tekstin sankari oli nimenomaan nainen, koska niin Barkerin tarinoissa aina on. En ole koko hänen tuotantoaan lukenut, mutta Veren kirjoista (novellikokoelmia) kaikki suomennetut sekä pari romaania. Barkerilla on hyvin omintakeinen ihmiskuva, jossa naiset ovat aina hyviksiä ja sankareita – sillä ovatko he samalla hirviöitä tai jotain, ei ole merkitystä. Tarinat ovat muutenkin aina raakoja, verta ja suolenpätkiä ei todellakaan puutu. Clive Barker on siis mies, ainakin biologisesti, hän oli mukana yhdessä Sormusten herra -elokuvien DVD:llä julkaistuista dokumenteista. Vaikutti varsin persoonalliselta tyypiltä.

Parhaiten Veren kirjojen novelleista on New Yorkin metron teurastajan ja klassikko Sianveren bluesin lisäksi jäänyt mieleeni tarina, jossa esihistoriallinen hirviö listi kaikki miehet ja lapset. Kuukautisverta vuodattaviin naisiin se ei koskenut, koska nämä olivat hirviölle pyhiä. Lopulta se saatiin taltutettua maakuoppaansa muinaisen jumalatar-patsaan avulla.

H.P. Lovecraftilla on kutakuinkin päinvastainen suhtautuminen, hänelle naiset tuntuvat olevan mitättömiä statisteja, jos naisia ylipäänsä novelleissa kuvataan ollenkaan. Lovecraftin sankarit ovat keskiluokkaisia sivistyneistön miehiä, jotka tosin osoittautuvat avuttomiksi yliluonnollisten kauhujen tai Suurten Muinaisten edessä. Lovecraft oli toki oman aikansa kasvatti, joten en häntä rupea sen enempää arvostelemaan.

Nykyään Lovecraftin luomista hahmoista sankarillisimmaksi on kuitenkin kohonnut Cthulhu, ihmiskuntaa ja mahdollisesti maapalloakin vanhempi olio, joka nukkuu ikuista untaan R’hlyehissä (mahdoinkohan kirjoittaa oikein?). Spinoffina tuotoksista esiintyy ihmisen nahkaan sidottu kirja Necronomicon ja suurin julkkis taitaa olla Lovecraft-otusten klooni Alien (se ei ole Lovecraftin tuotantoa, mutta on saamani tiedon mukaan kirjoitettu Cthulhun ja kumppanien pohjalta). Omanlaistaan kumouksellisuutta sekin, että alien-mamma (siis hirviö, sehän on naaras) oli mukana Turun 2003 Finnconin äänestyksessä seksikkäimmistä scifi/fantasia -naisista. En muista voittiko se peräti, mutta ainakin itse äänestin sitä.