Dystopia
Luin juuri Pohlin ja Kornbluthin scifi-klassikoksi nimetyn Avaruuden kauppamiehet. Juttu alkoi siitä, kun Jussille pohdiskelin, onko mahdettu koskaan kirjoittaa dystopiaa, jossa yhteiskunta on jaettu varallisuuden perusteella. Jussi muisti tuon kyseisen kirjan. Ihan hyvä se oli, joskin vanha. Vähän kuin scifiksi tehty MadMen. Tulevaisuudessa maailma pyörii mainonnan ympärillä. Ihmiset vetävät tupakkaa ja entistä addiktoivammaksi suunniteltua kahvia. Naiset ovat sihteereitä, kotiäitejä, tai muuten vain näkymättömissä. Paitsi päähenkilön määräaikainen vaimo, joka on lääkäri ja itse asiassa vielä enemmän.
On hassua omalla tavallaan, että valtavia tulevaisuusvisioita maalailleet kirjailijat eivät ole pystyneet kuvittelemaan sukupuolten tasa-arvoa. Tulevaisuusrakennelmissa on aina nykyajan näkökulmasta särö, kun niiden sosiaaliset suhteet toimivat 2000-luvun hylkäämillä tavoilla. Tämä ei koske pelkästään kyseistä kirjaa, vaan sama näkyy esim. Heinleinilla. Tietenkään kirjailija ei ole profeetta (Heinlein tosin pääsee hyvin lähelle sitä), mutta on mielenkiintoista mitä scifissä on pidetty mahdollisena. Tai mahdottomana siis tässä tapauksessa. Jotkin asiat elämässämme taitavat olla niin suuria itsestäänselvyyksiä, että on vaikea kuvitella niiden muuttuvan tulevaisuudessa. Vaikka sieltä löytyisi siirtokunta Kuusta ja Venuksesta, yms. nykypäivänä vielä mahdotonta. Teknologinen kehitys on scifissä aina askeleen edellä ja sosiaalinen kehitys aina askeleen jäljessä. Näinkö se menee?
Avaruuden kauppamiehissä oli jälleen yksi vallankumous/vastarintaliike/sissiliike. Mahdollinen idealistinen terrorismi toi erityisesti kirjan juonen vuoksi mieleen nykyajan ekoterrorismin. Eläinten oikeuksien ja kulutuskriittisyyden nimissä tehdyt tuhoteot ja ihmisten häirinnän/uhkailun. Vastarintaliike on tarinoissa ja menneisyydessä aina kuorrutettu sankaruudella. Idealistinen taistelu pahaa ja vääryyttä vastaan. Miksi se sitten näyttäytyy nykypäivänä niin vastenmielisenä, ainakin minulle? Koska se hylkää väkivallattoman vastarinnan ja demokratian periaatteet. Idealistinen terrorismi ei pyri kansalaiskeskusteluun, vaan väkivaltaiseen pakottamiseen ja pelolla vaikuttamiseen.
Mitä tulee säätyeroihin, jotka pohjaavat varallisuuteen, niin on kaiketi aina ollut. Olen ajatellut, että tilanne olisi kärjistynyt sitten -80-luvun. Tosin äitini kanssa keskusteltuani tulin johtopäätökseen, että ehkä kyseessä on näköharha. Monesta asiasta puhutaan nykyään enemmän. On vapaus olla oma itsensä, toteuttaa itseään. Ei tarvitse olla hiljaa omista asioistaan ja yrittää vaikuttaa “normaalilta”. Ehkä sosiaalinen paine oli aiemmin suurempi? Individualismin leviäminen sallii niin sosiaalisen kuin aatteellisenkin yksilöllisyyden paremmin.
Varallisuuteen pohjautuvat säätyerot tulevat hyvin näkyviin hevospiireissä. Tuntuu siltä, että moni asia näkyy siellä varsin hyvin. Ikään kuin hevospiirit olisivat kärjistynyt pienoisversio yhteiskunnasta. Tämä havainto voi tietysti johtua myös siitä, että olen noissa piireissä liikkunut viime aikoina varsin tiiviisti. Toisaalta hevosharrastus yhdistää paljon laajempia joukkoja kuin esim. kulttisarjan fanitus. Todennäköisesti yliopistollakin on paljon homogeenisempi joukko. -80-luvun lopulla minulla ei ollut samanlaista tunnetta. Tosin oli silloin vielä varsin nuori ja ymmärtämätön.
Mutta silti: 20 vuotta sitten kovin monella ei ollut varaa omaan hevoseen. Lasten hevoslehdissä julkaistiin paljon tee se itse -vinkkejä. Miten tehdään itse loimi, satulahuopa, pintelit, tms. Miten puhelinluetteloita voi käyttää “jumppalaitteena” sisäreisien vahvistamiseen. Jos jollain oli ratsastushousut, tms. niin se jo yksistään oli hienoa. Kirjoissa neuvottiin katkaisemaan pusikosta risu raipaksi. Varusteita ylipäänsä sai Helsingissäkin vain parista paikkaa, eikä ollut mitään merkkitietoisuutta, koska merkkejä oli todennäköisesti tarjolla vain sitä yhtä.
Tänä päivänä puhutaan paljon siitä, että kun ihmisillä on varaa, hevosia ostavat paljon sellaiset, jotka eivät niistä tiedä tarpeeksi. Siitä seuraa kasvava ongelmahevosten joukko. Tosin 20 vuotta sitten ratsastuskouluissa vielä oli hevosia, joita nykypäivänä kukaan tallin omistaja ei kuulemma voisi pitää tuntikäytössä (esim. hevonen, joka käy ihmisen päälle karsinassa). Kuten jostain luin -70-lukua koskien: täti aloitti ratsastuksen aikana, jolloin hevoset olivat vihaisia ja ratsastuksenopettajat vielä vihaisempia. Joka tapauksessa tänä päivänä en ole Hevoshullussa nähnyt enää tee se itse -vinkkejä, sen mitä olen ko. lehteä kirjastossa lukenut. On Hööksiä, Horzea, ja monta muuta pienempää kauppaa. Hevosilla on miljoona loimea ja satulahuopaa, kaikki sävy sävyyn. Ratsastushousujen tai kypärän merkillä todellakin on väliä. Esteratsastuskisoja telkkarista seuratessa pääsee aina selville, onko juuri nyt muodikkaampaa olla GPA vai Charles Owen Wellington kypäränä. Melkein kaikilla niissä kisoissa on Pikeurin takki.
Myös tallit ovat profiloituneet. Tai ainakin “kaikki tietävät”, millaista väkeä jossain käy. On hienoja “tosiharrastajan” talleja, joilla asustaa kiiltäväkylkisiä ja korkealle koulutettuja puoliveriratsuja. Paikat ovat tip top kunnossa, asiakkaat samaten. Sitten on maalaistalleja, joilla on paljolti suomenhevosia ja mahdollisesti muita työhevosia (Joidenkin mielestä työhevosilla ei voi ratsastaa – en tiedä mikä on “voi ratsastaa” tarkempi määritelmä. Tosin suomenhevonen ei mene samaan kastiin raskaampien lajikumppaniensa kanssa, mutta en ole silti nähnyt “hienojen” tallien panostavan suokkeihin.) Asiakkaat ja talli ovat yhtä “rähjäisiä”. Ketään ei pakoteta ostamaan ratsastusvarusteita, vaan tunneille saa tulla verkkareissa ja kumisaappaissa – kuten -80-luvulla minne tahansa, missä tänä päivänä on sääntö, että alkeiskurssin jälkeen on tallille asiaa vain aidoissa ratsastusvarusteissa. Pienillä maalaistalleilla ei välttämättä ole maneesia, ja meno ei sovi kuraa pelkääville. Lienee selvää, että “rähjäisillä” pikkutalleilla käy asiakkaita, joiden varallisuus ei riitä muuhun, tai jotka muuten vain viihtyvät paremmin sellaisessa paikassa (omiensa seurassa?).
Helsinki International Horse Show, tai FIM, Glitnir Horse Show tai mikä se nykyään onkaan, oli 20 vuotta sitten koko hevoskansan tapahtuma. Messukeskuksen katsomoissa taputettiin, kiljuttiin ja tömisteltiin (sekä heilulteltiin kannustuslakanoita) kun radalle tulevalle ratsukolle osoitettiin suosiota. Expo-alueella olivat paikalla “kaikki” tarvikeliikkeet ja muut, ja jokaisella oli messutarjouksia. Mitä olen tämän päivän kisasta lukenut ja telkkarista katsonut, meno on ensinnäkin hillittyä. Katsomo osoittaa suosiota taputtamalla. Kuulin huhun, että tapahtuma olisi siirretty Areenaan parempien VIP-tilojen vuoksi. Iso joukko ihmisiä valittaa joka syksy, ettei heillä ole varaa ostaa lippuja. Mainitusta syystä en itsekään ole päässyt paikan päälle toteamaan muutoksia. Tosin rehellisyyden nimissä sanottakoon, etten 20 vuotta sittenkään itse maksanut lipuista mitään. Olivat ne kalliita silloinkin, mutta oli sukulaisia, joiden ansiosta pääsi HIHSiin. Oli miten oli, huhu kertoo myös, että tapahtumasta haluttaisiin rajata pois ei-toivottu aines korkeilla lippuhinnoilla.
Toinen jako on ehkä vielä huolestuttavampi omalta kannaltani. USA:ssa on hyvin vahvat rintamalinjat kristillisen oikeiston ja liberaalin vasemmiston välillä. Historiallisesti linjat eivät ole perusteltuja tuollaisina, koska liberaalius ja konservatiivisuus ovat olleet sekä-että suhteessa oikeistoon ja vasemmistoon. Kummastakin löytyy kumpiakin. En usko, että myöskään USA:ssa tilanne olisi ollut tuo vielä kovin pitkään. Mutta mitä isot edellä, sitä pienet perässä… Keskustelu luomisopista eli ns. älyllisestä suunnittelusta, sekä jotkin muut teemat ovat jo saavuttaneet Suomen. Näemmekö täälläkin paitsi taloudellisesti entistä jakautuneemman, myös aatteellisesti entistä jakautuneemman yhteiskunnan? Aatteellinen jako oli toki jo -70-luvulla voimassa. Nyt se vain on erilainen.
Mikä minua eniten huolestuttaa, on mahdollinen harrastusten jakautuminen aatteellisuuden mukaan. Koska itse selkeästi kuulun liberaaliin vasemmistoon, onko minun mahdollista käydä tallilla enää tulevaisuudessa? Hevosharrastuksen piirissä tuntuu olevan runsaasti kristittyjä, tai muuten vain ns. kunnon ihmisiä. Ratsastushan on _hyvä_ harrastus. Tallilla roikkuminen pitää nuoret pois pahanteosta. Saavat sen sijaan raitista ilmaa, liikuntaa ja oppivat vastuullisuuteen.
Kysymys siitä kuka “saa käydä” tapahtumissa tai harrastuksissa, on tietysti typerä. Jokainenhan niissä saa käydä omien kiinnostustensa mukaan. Mutta on eri asia, onko valmis tai pystyväinen maksamaan jotain. Tai viihtyykö jonkinlaisessa ilmapiirissä. Esim. homoa ei varmasti kielletä käymästä missään, mutta kauanko homo viihtyy homovastaisessa ilmapiirissä? Kauanko jaksaa selittää ja puolustella? Vääntää rautalangasta? Lopulta on helpottavampaa siirtyä jonnekin muualle, missä voi olla oma itsensä aivan rauhassa. Toki tämä koskee kaikkia, myös uskovaisia. Ja selittänee pitkälti, miksi yhteiskunta on niin eriytynyt.
Talleilla eriytymisprosessi lienee juuri nyt käynnissä suhteessa lihavuuteen. On toki fakta, että hevonen ei jaksa kantaa mitä tahansa kuormaa. Ja voidaan keskustella siitä, mihin raja vedetään. Asiasta on jo olemassa jotain tutkimuksia. Mutta ratsastus on vain yksi asia, mitä hevosten kanssa voi tehdä. Ja on olemassa vankkoja hevosia, jotka voivat kantaa painavampiakin ihmisiä. Tuon ikuisuuskeskustelun ulkopuolella kytee selkeän vihamielinen suhtautuminen ylipainoisiin ihmisiin. Se ei liity millään tavoin hevosiin, vaan on osa laajempaa asenneilmastoa. Eräs henkilö kertoi, että tullessaan katsomaan ystävänsä tuntia, useammat ihmiset ko. tallilla olivat huomauttaneet “et saa tulla tänne ratsastamaan, koska meillä on painoraja se ja se”. Toisen henkilön oman hevosen tallipaikka oli irtisanottu omistajan ylipainon vuoksi (hänen oltuaan hyvä ja pidetty asiakas ko. tallilla vuosien ajan). Ylipainoinen hevosenomistaja ei sopinut tallin imagoon. Toisissa paikoissa asiakkaat ovat samanarvoisia keskenään, ulkomuodosta riippumatta.
Kirjoitin paljon hevosmaailmasta, mutta se tosiaan taitaa olla vain jonkinlainen läpileikkaus yhteiskunnasta laajemmin. Eli sanomani on sovellettavissa myös muualle. Itselleni eräs säätyerokokemus tapahtui joitain vuosia sitten. Olimme Jussin kanssa saaneet 50% alennuskupongit joulupöytään erääseen Helsingin hienoimmista ja kalleimmista ravintoloista. Pukeutumisesta alkaen tunsin koko ajan olevani väärässä paikassa. Myöhemmin Jussin sukulaisten luona jouluvierailulla oli todella mukavaa. Viihdyin huomattavasti paremmin perinteisiä työläisammatteja edustavien sukulaisten pöydässä kuin kalliissa ravintolassa, vaikka jälkimmäisessä olikin “hienompaa” ruokaa.
Mikään ei kiellä minua menemästä hienolle tallille, ravintolaan, tms. mutta minulla ei yleensä ole siihen varaa. Toisaalta viihdyn hyvin “omieni parissa”. Toisaalta minuun suhtaudutaan joskus oudosti siksi, että olen yliopistolla. Muut pitävät akateemisuutta jotenkin hienona. Kieltämättä olen erilainen ja elänyt erilaisen elämän. Minusta tosin on hienoa, jos joku tekee työnsä hyvin, piittaamatta siitä, mikä se työ on. Olen haaveillut ammateista, joista ei saisi haaveilla. Kun ala-asteella kirjoitin haluavani isona kaupan kassaksi (minusta se oli jännää ja mielenkiintoista, tosin oli minulla muitakin haaveita, tuo nyt vain yhteen aikaan), se jätettiin lukematta. Koosteessa lasten toiveammateista mainittiin, että “kaikki halusivat” olla kirjailija, taiteilija, lääkäri, tms. Kun kirjoitin blogissani, että varasuunnitelmani on lähteä lappamaan hevosenpaskaa, minua herjattiin tästä toisaalla. Tutkija tosin saa palkkaa suunnilleen saman mitä tallityöntekijä.
Nykyään ihminen osoittaa kuluttamisellaan ja pukeutumisellaan kuuluvansa johonkin ryhmään. Jos ei ole varaa ostaa ryhmän merkkejä, on ulkopuolinen luuseri. Kulutusvalinnat – tai valinta jättää kuluttamatta – määrittelevät millainen ihminen on. Kulttuurin ulkopuolella eläminen on mahdotonta, koska on aina tehtävä valinta suhteessa johonkin. Osallistumatta/kuluttamatta/käyttämättä jättäminen on sekin valinta suhteessa itse asiaan.
Lukekaa Avaruuden kauppamiehet, niin tiedätte mitä tekemistä tällä kaikella vuodatuksellani on ko. kirjan kanssa.;) Tosin lopulta minusta kirjan sanoma jäi liian valjuksi. Heinleinilla taitaa olla radikalisoidumpi ote, joskaan hän ei kai ole kirjoittanut ihan samasta teemasta. Toisaalta olen lukenut Heinleinia vasta tosi vähän.
Metsän henget ja historiakäsitykset
Luin juuri äskettäin uudestaan Robert Holdstockin Metsän henget. Edellisestä lukukerrasta oli n. 10 vuotta, ja paljon enemmän kirjasta aukesi uuden luennan myötä. Pidin siitä aiemminkin, mutta nyt ymmärrän paremmin.
Kirja toi mieleeni aikoinaan verkkokurssilla modernien myyttien herättämät ajatukset. Kirjailija, joka menestyksellisesti käyttää valikoimaa erilaisia myyttejä, myös luo uusia. Modernia mytologiaa ovat esim. Sormusten herran hahmot. Erityisesti elokuvat tekevät myyttihahmoista laajalle levinneitä. Ilmiö sinänsä ei ole mitenkään uusi. Keskiajalla muistaakseni Aisopoksen eläinsadut levisivät ympäri Eurooppaa. Nykyään niitä esitellään kunkin maan perinnesatukokoelmissa. Ei ole mitenkään sattumaa, että ”suomalainen” ja ”liettulainen” eläinsatu muistuttavat toisiaan.
Metsän henkien mytago-metsän ytimessä on kolmen kuninkaanpojan (kolmen veljeksen) alkuperäinen versio. Lähtökohta, josta kaikki myöhemmät versiot ovat kotoisin. Varhaisin tarina ajoittuu jääkauden lopulle, aikaan n. 12 000 vuotta sitten.
Holdstockin kirjoista erityisesti Alkumetsä ja Metsän henget ovat humanistista scifiä. Holdstockin kirjojen monipuoliset maailmat muistuttavat Umberto Econ vastaavia. Joka tapauksessa kysymyksiä herää. Onko kaikella alkua, ja onko alun etsiminen mielekäs tai mahdollinen lähtökohta? Pitääkö Norbert Eliaksen sivilisoitumisprosessi paikkansa? Kulkeeko ihmiskunta brutaalista menneisyydestä kohti sivilisoitumista? Miksi menneisyys ja ”alkukantaiset” heimot kuvataan aina niin brutaaleina? Entä jos ajateltaisiin nykyihmistä suhteellisen valmiina pakettina jo 40 000 vuotta sitten? Onko meidän ja tuon ajan ihmisten välillä oikeasti niin suuri ero, kuin Holdstock antaa ymmärtää?
Holdstockin Merlin-sarja on enemmän seikkailua. Siitä onkin ilmeisesti tullut suositumpi kuin kirjailijan vanhemmasta tuotannosta. Vanhemmassa tuotannossa on folkloristiikasta, kulttuuriantropologiasta, psykologiasta, arkeologiasta ja historiasta kiinnostuneille (ja näitä aloja tunteville) samanlaista älykköpornoviihdettä kuin Econ kirjoissa. Tosin osassa kirjoista Holdstock on höystänyt tarinaa new age –henkisillä viitteillä. Ei voi suositella skeptikoille.;p
Holdstock olisi voinut hyvin olla käsikirjoittamassa Roomaa. Rooma on sarjana loistavaa ajankuvaa. Paljon parempi kuin mikään dokumenttisarja. Jostain syystä ns. asialliset dokumentit harvoin pääsevät niin syvälle menneisyyden ihmisten elämään. Asiadokumenteissa ei myöskään ole juuri sijaa naisille. TV1 esitti dokumenttisarjaa Rooman valtakunnasta. Kun oli nähnyt tv-sarjaa, niin dokumentti vaikutti todella paskalta. Paitsi paskat näyttelijät ja dramatisointi, siinä oli vialla myös käsittelytapa. Suurmiesten suuret teot. Jos joku ei ole vielä nähnyt tv-sarja Roomaa, niin kannattaa vaikka vuokrata se. Roomassa on myös mielettömän hyvä käsikirjoitus.
Holdstockmaista Roomassa on brutaali ajankuva. Erityisesti kohtauksessa, jossa Pullo ja Vorenus ovat tappaneet ”mafiapomon” joukkoineen, ja Vorenus kantaa päätä voitonmerkkinä. Tai kohtauksessa, jossa kuollut Antonius istuu Kleopatran valtaistuimella. Sota ei ole kaunista, väkivalta on joissain tapauksissa arkipäivää (kuten ammattisotilaille, vaikkapa legioonalaisille), ja kuolema on nykyään ulkoistettu siihen erikoistuneiden ammattilaisten hoidettavaksi.
Mitä tulee menneisyyden raakuuksiin, minulla ei ole vastauksia, on vain kysymyksiä. Onko ihminen muuttunut? Esittävätkö erilaiset kulttuuriset tuotteet mennyttä todellisuutta? Voiko todellisuutta kuvata, koska todellisuuksia on monia? Heijastaako kuvaaja aina oman aikansa ajatuksia ja käsityksiä menneisyyttä kuvatessaan?
Modernin historiantutkimuksen näkökulmasta kaikki historiatulkinnat ovat – tulkintoja. Tulkinnat lähtevät kunkin oman ajan yhteiskunnan lähtökohdista. Jokainen tutkimus on pieni pala isommassa palapelissä, jonka nimi on käsitys jostain yhteiskunnasta tiettynä aikana.
Pidän Rooman tulkintaa Caesarin ja Augustuksen aikakaudesta parempana kuin aiheesta tehtyä dokumenttisarjaa. Pidän The Libertinen tulkintaa 1600-luvusta parempana (ja itse asiassa muutenkin loistavana ajankuvana) kuin elokuvissa kolmesta muskettisoturista.
Mikä meidän aikaamme riivaa, että kaikki uskottavat ja hyvät tulkinnat menneisyydestä ovat brutaaleja? Onko kyse vain kyllästymisestä pikkusievään satuiluun ja tarpeesta tuoda muita näkökulmia esille? Vai mistä tässä on kyse? Miksi aiemmat aikakaudet sitten esittivät menneisyyden sellaisena kuin esittivät?
Rutinaa kirjakäännöksistä ja vähän muuta
Tarkoitukseni on ollut kirjoittaa Finnconissa heränneistä ajatuksista, mutta niitä tulee tänne joskus hieman myöhemmin.
Luen juuri ei-kovin-kaksista ruotsalaisdekkaria. Siinä esiintyy paljon pappeja, onhan kyse murhatusta papin perheestä. Jussi googletti sanan komminister, koska epäilin, että suomessa ei esiinny sanaa komministeri. Löytyihän se, apupappia tarkoittaa. Luulisi, ettei kääntäjälle olisi turhan ylivoimaista selvittää suomennosta sanalle, joka esiintyy kirjassa monta kertaa. En tiedä mikä on Suomen kirkossa oikea virkanimike, mutta apupappi kelpaisi kyllä ainakin minulle paremmin kuin mitään sanomaton komministeri.
Annie Proulx sentään on kirjallisesti laadukkaiden teosten maineessa, ja ansiosta. Erityisesti tätä taustaa vasten luulisi, ettei suomennokseen päästettäisi törkeitä mokia. Oman luonnontieteellisen tietämykseni mukaan esim. Wyomingissa elää leijonia vain eläintarhoissa, mutta kääntäjä on päättänyt, että alueella majailee paljon villejä vuorileijonia. Jälleen sana, joka esiintyy monta kertaa. Googlea ei tarvita avuksi, koska amatöörikin tietää, että mountain lion kääntyy suomeksi puuma.
Appalooset voin antaa anteeksi, vaikka appaloosejen sijaan olen kuullut puhuttavan appaloosista (yksikössä sana on appaloosa, ei appaloose). Kyseessä on hevosrotu. Mutta mielestäni suitset kuuluu sanana yleissanastoon ja yleissivistykseen. Ei suitsi tai mikään muukaan omituinen väännös.
Toisaalta nykyään ei aina tiedä, mitä toimittaja tai joku muu hevosista mitään tietämätön tarkoittaa puhuessaan valjastamisesta (pitäisi tarkoittaa kärryjen eteen valjastamista, jolloin hevoselle laitetaan valjaat, mutta usein joillekin tarkoittaa suitsimista ja satuloimista). Puhumattakaan klassisesta mokasta, jossa esim. Englannin Ascotissa juostaan perinteiset ravikilpailut. Maallikolle hevonen juoksee, tekipä se mitä vain, eikä Suomessa ole laukkakilpailuita, vaikka niitä maailmalla harrastetaankin.
Itseäni hämää myös, kun risuestelaukka on käännetty estekilpailuksi tai esteratsastukseksi. Kyse on kuitenkin täysin eri lajista. Muistaakseni risuestelaukka on englanniksi steeplechase, estekilpailu/esteratsastus ainakin on showjumping. En nyt mene vannomaan, mutta muistaakseni Dick Francisin dekkareiden käännöksissä oli tämä moka – joka on merkittävä, koska etsivänä on entinen jockey ja jutut sijoittuvat laukkakilpailujen maailmaan.
On eri juttu, jos kirjassa ko. sana esiintyy vain kerran tai pari, eikä se ole teoksessa keskeinen. Mutta kun puhutaan teokseen ja sen kuvaamaan miljööseen oleellisesti kuuluvasta asiasta, josta puhutaan monta kertaa, pitäisi kääntäjän nähdä mielestäni sen verran vaivaa, että ainakin yrittää Googlella etsiä mistä on kyse. Toimittajilla on tietysti aikataulunsa, eikä kukaan voi tuntea jotain aihepiiriä täydellisesti, mutta onko sitten oikein, että vähänkään alkeellisia juttuja hevosista tietäville tulee olo, että mistä ihmeestä se toimittaja nyt taas kirjoittaa?
Oma lukunsa ovat sitten tietysti esim. fantasiakirjailijat, joiden tapaa kirjoittaa hevosista ja ratsastuksesta Robert Heinlein on irvaillut teoksessaan Glory Road (hevoset eivät siinä ole oikeastaan hevosia, vaan ihmeotuksia, joilla on tavattoman mukavaa matkustaa, ja ne jaksavat samaa vauhtia vaikka ympäri vuorokauden väsymättä, selässä voi jopa nukkua, jne.). Mutta siinä ei ole kyse käännösmokista, vaan kirjailijan tarpeesta saada aikaan meneviä juttuja. Sama kuin seikkailutarinoissa, erityisesti elokuvissa, joissa hevosen selkään hypätään jostain korkealta tai suoraan takaa, jne.
Fiktiiviset hevoset eivät koskaan lakoa alta selkävaivojen takia tai pukita, kun ne pelästyvät outoa selkään osumista. Fiktiivisten hevosten satulassa ei koskaan tule hiertymiä, eivätkä ratsastajan nilkat ja polvet väsy. Ne eivät ikinä säpsyile mitään, eikä niillä ole omaa tahtoa, joten selässä ei tarvitse olla valppaana eikä hevosia oikeasti tarvitse edes ratsastaa. Fiktiivisellä hevosella aloittelijakin voi tehdä huimia temppuja ja laukata pitkin maita ja mantuja. Aloittelijan tasapaino ei koskaan petä, ja hän osaa ikään kuin luonnostaan kaiken, eikä hevonen koskaan yritä käyttää aloittelijan osaamattomuutta hyväkseen ja tehdä mitä sitä itseään huvittaa… Luonnollisesti fiktiivisten hevosten selässä ketään ei koskaan pelota, eivätkä fiktiiviset hevoset ikinä lähde ryöstämään laukassa, vaikka niitä laukkuutettaisiin porukalla. Pystyyn nouseva hevonen ei koskaan kaadu taaksepäin, vaikka selässä olisi aloittelija (ja hevoset nousevat pystyyn muutenkin yhtenään, onneksi se on vain fiktiota suurimmassa osassa tapauksia, koska pystyynnouseminen voisi oikeasti olla tosi vaarallista – osa hevosista/hevosroduista on tosin herkempiä, ja voi reagoida esim. ristiriitaisiin apuihin tuolla tavalla, mutta aloittelijoita ei päästetäkään sellaisten hevosten selkään).
Elokuvassa Tähtisumua aloittelija nappaa vaunujen edestä paksun työhevosen, joka on siis toiminut vetohevosena, ja taikoo jostain sen selkään satulan (missään aiemmassa vaiheessa elokuvaa satulaa ei näy mailla eikä halmeilla, joten sen on pakko tulla tyhjästä). Toki kyse on maagisesta maailmasta, joten satulan voi hyvinkin taikoa siihen mahdollisesti tottumattoman, ison ja vahvan hevosen selkään, jonka aloittelija ilmeisesti saa myös välittömästi opetettua ratsuksi. Sen jälkeen aloittelija voikin lähteä kiitolaukkaamaan maastoon (eikä korollisia jalkineita, kypärää ja turvaliiviä tietenkään ole *virn*). Hän hallitsee hevosen täysin, vaikka paksut työhevoset ovat tunnetusti jääräpäisiä ja niillä on runsaasti omaa tahtoa (se on tehnyt niistä hyviä työhevosia, jotka selviävät yksinkin vaikeissa paikoissa). Joka tätä epäilee, saa puolestani kokeilla saada Pullan menemään laukkaa silloin kun sitä ei huvita.
Pullasta puheen ollen fiktiiviset hevoset eivät myöskään ikinä napsi herkkuja ohimennen, vaikka menisivät millaisessa tuoreen vihreän ruuan paratiisissa. Pulla on sikäli oikea fantasiahevonen, että se tuskin koskaan ryöstää. Mieluummin se etsiytyy jonnekin, missä on ruokaa (ja varsinkaan aloittelijan voi olla vaikea saada sitä pois niistä paikoista). Mutta ei yksikään hevonen pysty vastustamaan sitä, kun ruoka tunkee suuhun, eli heinä tms. on sopivalla korkeudella.
Maailma on erilainen hevosihmisen silmin. Palatakseni vielä Finnconiin, olen selvittänyt, missä vaiheessa henkilö tietää viettäneensä enemmän aikaa tallilla kuin alakulttuurien parissa. Toki siinä vaiheessa, kun goottihousujen remmeistä tulee mieleen loimen jalkaremmit.xD On nykyään vaikea pitää naama peruslukemilla kyseisiä housuja nähdessäni. Niissä loimissa on niin runsaasti hienoja jalkaremmejä.
Kumouksellista kauhua
Käytän tässä sanaa kumouksellinen Judith Butlerin termin subversion suomennoksena Gender Troublen suomennoksen esimerkin mukaan. Kumouksellisuus on siis kytköksissä queer-teemoihin, ei valtiollisen tason vallankumoukseen. Vaikka isoista asioista pervo-kumouksellisuudessakin on kyse.;)
Teini-ikäisestä saakka kauhua harrastettuani oli pakko ruveta seuraamaan myös Nelosen perjantaisarjaa Masters of Horror. Siinä joka jakso on itsenäinen tarina, kauhukirjallisuuden suurten nimien teksteihin perustuva. Pari ensimmäistä jaksoa olivat pettymys. Ihan ensimmäinen toki sinänsä hauska, survival-fanaatikko mies opetti tyttöystävälleen selviytymisniksejä, joiden avulla nainen myöhemmin listi sekä poikaystävänsä että hullun sarjamurhaajan. Toisen jakson sovitus H.P. Lovecraftin novellista oli sen sijaan todellinen pohjanoteeraus, jossa ei ollut hippustakaan alkuperäistekstin henkeä. Toki insinööripuoliskon kanssa revimme huumoria siitä, miten Suuret Muinaiset sotkevat CAD-ohjelmistoa (Miskatonic University on näemmä sittemmin ruvennut kouluttamaan myös suunnitteluinsinöörejä – mikä sattuu olemaan Jussin ammatti).
Jätin joksikin aikaa katsomatta koko sarjaa täysin pettyneenä, mutta Irakin sodassa kaatuneiden sotilaiden palattua zombeina äänestämään demokraatteja USA:n vaaleissa (republikaanit olivat “mananneet” sotilaat ylös haudoistaan, mutta zombeja ei kiinnostanutkaan esittää isänmaallista uhoa ja sodan puolustusta, vaan lähtivät äänestämään ihan väärin), innostus nousi taas. Perinteisellä tavalla (kauhunovellien mittakaavassa) hupaisa jakso oli se, jossa Saatanan/demonin kuolleista herättämä teinipoika järjestikin loppujen lopuksi itselleen kuolleista herätetyn tyttöystävän ja itsekkäät vanhempansa hautaan. Onnellinen loppu siis.
Lesboja, zombeja ja pervoseksiä
Tässä kuitenkin ajattelin puhua parista hiljattain esitetystä jaksosta. Valitettavasti digiboksin nauhoitus oli taas leikannut toisesta loppuminuutin pois, joten voin puhua vain 99% prosentista sitä jaksoa. Ensimmäisessä (josta se loppuminuutti puuttui) päähenkilö oli nörttimäinen hyönteistutkija-lesbo, joka sai postipaketissa oudon suuren hyönteisen. Hyönteistutkijan naisonni tuppasi olemaan aina huono, koska kumppaniehdokkaat kaikkosivat nähtyään lemmikkikokoelman. Biologian laitoksella hengaili pitkätukkainen friikki taiteilijatyttö, jonka kanssa viimein synkkasi. Taiteilijatytön isä kun sattui olemaan myös hyönteistutkija.
Pariskunnan muutettua yhteen, se outo iso hyönteinen oli päässyt karkuun terraariostaan ja pisti taiteilijatyttöä. Myöhemmin harvinaisen pervossa kohtauksessa hyönteinen harrasti seksiä kyseisen tytön kanssa. Välillä se kävi pistämässä poskeensa foobikko-naapurin pomeranianin (koira). Hyönteinen paljastui ilkeän isän lähettämäksi loiseksi, jonka oli tarkoitus hälventää tyttären rakkaus itseään vanhempaan naiseen (tekemällä nainen epämiellyttäväksi). Mutta taiteilijatyttö joutuikin uhriksi ja rupesi itse muuttumaan osittain hyönteiseksi. Hyönteispuoleen kuului agressiivisuus, joka sai tytön uhoilemaan rivosti foobikko-naapurille ja työntämään tämän alas portaita. Lopulta hyönteinen pisti myös hyönteistutkija-naista, ja loppukohtauksessa molemmat istuivat sohvalla käsi kädessä onnellisen näköisinä mahat pystyssä raskaana hyönteiselle.
Viimeisin jakso perustui Clive Barkerin tekstiin. Siinä tapahtumat sijoittuivat 1800-luvulle, jolloin mökin yksinäinen nainen kertoi raa’an tarinan miehelle, joka oli tullut pyytämään rakkaan vaimonsa kuolleista herättämistä. Mökin naisen kun kerrottiin olevan necromancer, kuolleista herättäjä (oli suomennettu manaajaksi, mutta minusta tuo suomennos on harhaanjohtava, manaaja kun kauhun yhteydessä yleensä liittyy Manaajaan ja riivaajien karkottamiseen). Mökin nainen kysyi, rakastiko mies todella vaimoaan niin paljon, että olisi valmis kohtaamaan seuraukset.
Tarinassa nuori lääketieteen opiskelija halusi oppia tieteellistä kuolleista herättämistä. Hän kohtasi necromancerin, jonka maagisiin kykyihin suhtautui epäilevästi. Mutta eräällä matkallaan nuori mies jäi yöksi taloon, jonka isäntä oli vanha ja vaimonsa nuori ja kaunis. Pariskunnalla oli myös lapsi, mutta se ei ollut vanhan miehen, vaan vaimon edellisen miehen, joka oli kuollut. Lääketieteen opiskelija eli nuori mies himoitsi kaunista vaimoa, mutta käyttäytyi silti säätynsä mukaisesti eikä tehnyt mitään. Ei silti oikein meinannut saada unta.
Yöllä taloon tuli nuoren miehen aiemmin tapaama necromancer, jonka mukaan vaimo lähti hautausmaalle. Selvisi, että vanha isäntä oli maksanut necromancerille, jotta tämä herättäisi henkiin vaimon ensimmäisen miehen. Itse vanhus ei kyennyt tyydyttämään nuoren vaimonsa haluja. Lääketieteen opiskelijan oli sitten pakko päästä hautausmaalle estämään hirveydet – klassisen viktoriaanisen kauhistuneena moisista luonnottomuuksista. Vaimo siellä pitikin ryhmäseksiorgioita koko hautausmaan zombi-köörin kanssa. Viktoriaaniselle herrasmiehelle se oli ihan liikaa, ja hän ampui necromancerin. Zombit repivät vanhan isännän vatsan kappaleiksi.
Lääketieteen opiskelija pelastui paikalta nuoren vaimon kanssa. Kotona tämä meni hoitamaan vauvaansa, joka olikin zombi! Vauva sitten puri miehen kuoliaaksi. Lopuksi siirryttiin takaisin mökin naiseen. Tarinaa kuunnellut mies oli aivan kauhuissaan, eikä enää halunnut vaimoaan herätettäväksi henkiin. Nainen totesi, että rakkautesi ei sitten tainnutkaan olla niin syvää kuin kuvittelit. Miehellä sen verran järki pelasi, että hän rupesi miettimään, miten nainen oikein tunsi tuollaisen tarinan (henkiinjääneitä kun oli vain yksi, ellei epäkuolleita lasketa). Paljastui, että necromancer-nainen oli kuin olikin se tarinan nuori ja kaunis vaimo. Zombi-vauvakin oli voimissaan, lisäksi mökissä asuivat naisen ensimmäinen aviomies, vanha mies ja lääketieteen opiskelija. Nainen oli onnistunut kehittämään toimivan polyamorisen suhteen kolmen zombin kanssa. Onnellinen loppu siis tässäkin jaksossa.
Kauhukirjailijat ja sukupuoli
Clive Barkerin tuntien tekstin sankari oli nimenomaan nainen, koska niin Barkerin tarinoissa aina on. En ole koko hänen tuotantoaan lukenut, mutta Veren kirjoista (novellikokoelmia) kaikki suomennetut sekä pari romaania. Barkerilla on hyvin omintakeinen ihmiskuva, jossa naiset ovat aina hyviksiä ja sankareita – sillä ovatko he samalla hirviöitä tai jotain, ei ole merkitystä. Tarinat ovat muutenkin aina raakoja, verta ja suolenpätkiä ei todellakaan puutu. Clive Barker on siis mies, ainakin biologisesti, hän oli mukana yhdessä Sormusten herra -elokuvien DVD:llä julkaistuista dokumenteista. Vaikutti varsin persoonalliselta tyypiltä.
Parhaiten Veren kirjojen novelleista on New Yorkin metron teurastajan ja klassikko Sianveren bluesin lisäksi jäänyt mieleeni tarina, jossa esihistoriallinen hirviö listi kaikki miehet ja lapset. Kuukautisverta vuodattaviin naisiin se ei koskenut, koska nämä olivat hirviölle pyhiä. Lopulta se saatiin taltutettua maakuoppaansa muinaisen jumalatar-patsaan avulla.
H.P. Lovecraftilla on kutakuinkin päinvastainen suhtautuminen, hänelle naiset tuntuvat olevan mitättömiä statisteja, jos naisia ylipäänsä novelleissa kuvataan ollenkaan. Lovecraftin sankarit ovat keskiluokkaisia sivistyneistön miehiä, jotka tosin osoittautuvat avuttomiksi yliluonnollisten kauhujen tai Suurten Muinaisten edessä. Lovecraft oli toki oman aikansa kasvatti, joten en häntä rupea sen enempää arvostelemaan.
Nykyään Lovecraftin luomista hahmoista sankarillisimmaksi on kuitenkin kohonnut Cthulhu, ihmiskuntaa ja mahdollisesti maapalloakin vanhempi olio, joka nukkuu ikuista untaan R’hlyehissä (mahdoinkohan kirjoittaa oikein?). Spinoffina tuotoksista esiintyy ihmisen nahkaan sidottu kirja Necronomicon ja suurin julkkis taitaa olla Lovecraft-otusten klooni Alien (se ei ole Lovecraftin tuotantoa, mutta on saamani tiedon mukaan kirjoitettu Cthulhun ja kumppanien pohjalta). Omanlaistaan kumouksellisuutta sekin, että alien-mamma (siis hirviö, sehän on naaras) oli mukana Turun 2003 Finnconin äänestyksessä seksikkäimmistä scifi/fantasia -naisista. En muista voittiko se peräti, mutta ainakin itse äänestin sitä.
Kirjoja, elokuvia, dokumentteja, pohdintaa
Kirjoitan ensin hieman viimeksi lukemistani kirjoista. Edempänä elokuvista ja dokumenteista. Suomenhevospätkä viittaa erityisesti (muttei yksistään) suomenhevosdokumenttiin, joka on tullut hiljattain TV:stä, mutta katsoin sen YLE:n nettiarkistosta.
Annie Proulxin Vaarallinen harmonikka oli ajatuksia herättävä romaani. Kirjallisesti pidin enemmän Laivauutisista, mutta Vaarallinen harmonikka oli myös hieno teos. Siinä toimi hyvin kerronta, joka seurasi yhden esineen matkaa. Silti kertomuksesta tuntui löytyvän paljon muitakin ulottuvuuksia. Yksi niistä joita löysin, eli mitä minä luin kyseisestä kirjasta, oli kertomus amerikkalaisuudesta. Tarkemmin sanoen siitä, miten amerikkalaisuus on muodostunut syrjintänä ja väkivaltana muiksi koettuja ryhmiä kohtaan. “Alkuperäiset” amerikkalaiset eli puritaanisiirtolaisten jälkeläiset syrjivät ja lynkkaavat mm. italialaisia ja saksalaisia siirtolaisia mustien lisäksi. Kaikki siirtolaiset syrjivät mustia yhtä lailla ja toisiaan sen mukaan mikä ryhmä kulloinkin on halveksutumpi.
Proulxin kerronnasta tulkittavan ajatuksen on hieman rajatummin ja tarkemmin sanonut Lisa Duggan kirjassaan Sapphic Slashers. Siinä naisista pitävä nainen rinnastuu ja vertautuu mustaan naiseen 1800-luvun lopun USA:n etelässä. Dugganin mukaan nationalistinen kansakunnan rakennus vaati erottautumaan. Amerikkalainen oli yhtä kuin valkoihoinen tiettyyn kulttuuritaustaan kuuluva mies, jotain aivan muuta kuin esim. mustat tai kiinalaiset. Nainenhan ei koskaan ole samalla tavalla kansalainen kuin mies, koska jonkin kansallisuuden edustaja ja kuvaaja on aina mies – nainen on jotain, minkä mies omistaa (siksi nainen, joka valitsee kumppanikseen toisen naisen, häiritsee yhteiskuntarauhaa ja pitää eliminoida – muuttamalla heteroksi tai leimaamalla hulluksi).
Bernard Werberin Muurahaiset ei ollut ajatuksia herättävä, vaikka sen ehkä oli tarkoitus olla. Todennäköisesti se olisi tehonnut paremmin joskus 14-vuotiaana, koska kävin juuri siinä ikävaiheessa läpi perimmäisiä filosofisia pohdintoja ihmiskunnan olemassa olemisesta (entä jos olisimmekin vain jonkun mielikuvitusta?). Ylipäänsäkin pohdiskelin silloin kaikkea ilmeisesti eksistentialistista. Econ Foucaultin heiluri oli siinä yhden kappaleensa (onko jäätelökioski todella olemassa?) ansiosta suuri innoittaja.
Alkuun Muurahaisissa tuntui olevan hillitöntä infodumppausta, ja se oli hieman tylsää luettavaa. Loppua kohti tunnelma tiivistyi. Lieneekö sattumaa vai ei, että lukiessani Muurahaisia näin ensimmäistä kertaa kohta seitsemään vuoteen täällä asunnossa sisällä muurahaisen. Kirjan “opetus” ei tainnut antaa minulle mitään, koska murskasin sen pikku-murkun kuoliaaksi.
Sellaista ajattelemisen aihetta kirja kyllä jätti, että miten paljon eli vähän inhimillistä ymmärrystä joiltain kirjailijoilta tai muuten vain ihmisiltä mahtaa löytyä? Kirjassa oli keskeistä edesmennyttä hahmoa kuvattu tavalla, joka sopisi mielestäni autistisen ihmisen olemukseen. Hänestä oli kuitenkin tehty omanlaisensa friikki ja lopulta suuren ymmärryksen edustaja. En tarkoita, että sairauksia tms. pitäisi erityisesti korostaa tai käyttää aina, ettei muuta voisi ollakaan. Tarkoitan sitä, että kuinka usein meiltä jää itse kultakin ymmärtämättä, että ihminen ei käyttäydy oudosti tai huonosti tai ole “tyhmä” tahallaan tai piittaamattomuuttaan? Miten montaa lukihäiriöistä joidenkin kieliopin jatkuva oikominen ja pilkka väärin kirjoittavia kohtaan on satuttanut? Dokumentti Mielen vuoristorata avasi puolestaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivien maailmaa.
Elokuvien puolella juuri näkemäni Alaston saari sai pohtimaan omaa ulkopuolisuutta suhteessa erilaista elämäntapaa edustaviin. Kyseessä oli japanilainen -60-luvun taide-elokuva maanviljelijäperheestä, joka asuu saarella. Elokuvassa ei ole ainuttakaan repliikkiä. Mietin elokuvan tekijöiden positiota suhteessa tarinan henkilöihin. Oliko heillä juurensa maaseudulla? Vai olivatko he täysin ulkopuolisia, kaupunkilaisia radikaaleja elokuvaihmisiä, jotka halusivat tehdä kokeellista kerrontaa korostetusti “tavallisten ihmisten” elämästä? Kuvaus oli realistista, arkea korostavaa. Lähinnä elämä tuntui koostuvan veden kantamisesta kotiin ja viljelyksille. Eräänä päivänä toinen perheen nuorista pojista kuoli hämäräksi jääneeseen sairauteen. Äiti sekosi hetkellisesti pellolla pojan hautajaisten jälkeen, isä katsoi vierestä surumielisenä. Sitten jatkui arkinen aherrus kuten aina ennenkin.
Oma ulkopuolisuuteni suhteessa elokuvan maailmaan oli monitasoista. Ensinnäkin olen suhteessa maaseudun elämään täysin ulkopuolinen. Satunnainen vierailija, jolle maaseutu on rentoutumisen paikka. Toisekseen ajallinen etäisyys -60-lukuun on merkittävä, koska en ollut vielä edes syntynyt silloin. Paikallinen etäisyys Japaniin ei tuntunut oleelliselta, koska elämäntapa sinänsä vaikutti hyvin samanlaiselta kuin Suomessa – siis mitä olen aiheesta lukenut (elämä suomalaisella maaseudulla “joskus ennen kuin olin syntynyt”). Kolmannekseen tunnen etäisyyttä tuon aikakauden kulttuurielämään ja kokeelliseen elokuvaan. Olen kasvanut siltä osin erilaiseen maailmaan. Osasin joka tapauksessa arvostaa näyttelemistä ilmeiden, eleiden ja yleensä ruumiin kautta. Ilmeettömiä pökkelöitä on elokuvissa ihan tarpeeksi ja silloin tulee ihmetelleeksi, miksi ylipäänsä pitää valita ilmaisumuoto, jossa muutenkin kuin sanoilla ja teoilla voisi sanoa kovin paljon.
Etäisyyttä tunnen myös kaikenlaiseen suomenhevosintoiluun, samalla kun tunnen omalla tavallani myös kuuluvani siihen. Vierauden tunnetta aiheuttaa nationalistinen uho ja nostalgia. Suomenhevonen sotasankarina -juttujen ylikorostuneisuus ja paatoksellisuus, oman-kansallisen-puhtaan-hevosrodun korostaminen itseisarvona (olkoonkin, että tästä olen myös samaa mieltä), perinteisen maskuliinisuuden korostaminen ja ihannointi _hevosmiehen_ olemuksessa. Tuossa etäisyydessä on varmasti kyse siitä, että olen kasvanut niin erilaiseen maailmaan ja ympäristöön. Sekä tietysti saamani koulutus tuottaa vierautta. Pakostakin tuntee olevansa eri maata, kun on oppinut historiasta ja lähdekritiikistä jo aika paljon tähän mennessä. Ja ylipäänsä ollut ja saanut koulutusta nykypäivän yliopistolla, jossa varsinkin humanistisella puolella on varmasti täysin erilaista kuin -40-luvulla. Kiitokset siitäkin taitavat pitkälti kuulua -60-luvun radikaaleille.
Katsoin äskettäin nauhoituksista myös dokumentin Simone de Beauvoirista. Se oli hyvä kokemus, sekä oppimisena että muuten. De Beauvoirilla ilmeisesti oli toimiva polyamorinen suhde Sartren kanssa. Ongelmilta kukaan ei varmasti välty, mutta ainakin ilmeisesti olivat tyytyväisiä elämäänsä. Kaupunkilaisten kulttuuriradikaalien elämä oli täysin poikkeavaa siitä, millaista käsitykseni mukaan maaseudun “tavallisten ihmisten” elämä oli tuohon aikaan. Lienee selvää, kumpaan koen itse pystyväni paremmin identifioitumaan? Ongelmista pahin on kai radikaalille aina muiden viha. Sartre yritettiin murhata pommilla kahteen kertaan, koska hän kannatti Algerian itsenäisyyttä. Hesarin kolumnin mukaan Mannerheimista homoseksuaalisia aiheita sisältävän nukkeanimaation tehnyt henkilö on saanut tappouhkauksia.
Jussin kanssa katsoimme taannoin dokumentin Jesus Camp, joka oli kuvattu USA:n helluntailaisten lasten aivopesuleiriltä. Jussi oli todella järkyttynyt näkemästään kuten kyllä minäkin. Vaikka olemme nähneet aiemmin myös dokumentin kreationisteista. Uskonnoissa ei sinänsä ole vikaa (kukin tyylillään), mutta fanaattisuus on kaikessa pahasta. Yhtä lailla aatteellisella puolella. Lapsia aivopestään sotaan uskonsa puolesta erityisesti uskonnottomia/maallisia vastaan, “oikeiden” poliitikkojen kannattajiksi, abortinvastustajiksi (ja terroristeiksi?), jne. Koska dokumentissa kuvattu porukka vaikuttaa Bush tyhmempään suoraan (ja palvoo Bushia “oikeana” poliitikkona), olen ylipäänsäkin tullut epäileväksi kaikkien USA:n hihhulipoliitikkojen suhteen. Ilmeisesti Obama on samaa kastia tai ainakin lähes? Riippuen siitä miten pitkälle tuo kehityslinja ehkä pääsee USA:n politiikassa, Heinleinia voinee sanoa profeetaksi. Joka haluaa vakuuttavat perustelut tuolle väitteelleni, voi lukea kirjan Kapina 2100.
Joskus tosi on todella tarua ihmeellisempää. Ennen sairastumistani flunssaan/keuhkoputkentulehdukseen (taas, stressistä tuo kai johtuu, että kaikki tarttuu) kävimme Jussin kanssa kaupungilla syömässä ja elokuvissa. Katsoimme Orpokodin, joka on uutta espanjalaista kauhua. Varsin tehokas sellaisena! Traaginen kertomus, jossa oli imua, vaikka sinänsä kyse oli omalla tavallaan hyvin klassisesta orpojen riistosta ja kummitustarinasta. Tai siis klassikseksi _tarinaksi_ sitä luulin, kunnes näin Hesarissa pienen uutisen. Jerseyn saarella oli paljastunut -60-70 -luvuille sijoittunut tosielämän kauhukertomus orpokodista. Seksuaalisesti hyväksikäytettyjä lapsia oli murhattu ja haudattu talon rakenteisiin. Ruumiskoirien avulla yksi on jo löydetty ja koirat ovat ilmaisseet useamman muunkin.
Iloisempaa laatuviihdettä viime aikoihin on tuonut elokuva Bagdad Café. Se on valmistunut -87 eli ennen Persianlahden sotaa, joten nimi ei tosiaankaan viittaa Irakiin. Lihava saksalaisnainen ja musta kahvilaa pitävä nainen ystävystyvät molemminpuolisten ennakkoluulojen hälvennyttyä. Ystävyys saa myös naisten välistä rakkautta kuvaavaksi subtekstiksi tulkittavia sävyjä. En puhu lesboista, koska kummallakin on aviomies ja saksalaisella muukin miessuhde. Vaikka elokuvassa olisi potentiaalia traagisiin käänteisiin, siinä ei niitä ole. Saksalaisen aviomiehen häipymistäkään ei oikein voi laskea tragediaksi. Termospullo toimii elokuvassa yhdistävänä tekijänä. Siinä ollut kahvi oli epäilemättä todella pahaa, mutta silti meidän molempien rupesi tekemään mieli kahvia. Lopusta jäi hyvät ja iloiset fiilikset, mikä on ollut suhteellisen harvinaista kuten tästä merkinnästä näkyy. Miksi vastaavia elokuvia ei näytetä tai tehdä enemmän? Joskus todella saan tarpeekseni synkkyydestä, väkivallasta, kammottavista tarinoista ja mitä muuta elämällä nyt onkaan tarjoilla livenä tai pohdittavaksi. Komedia ei yleensä saa hyvälle mielelle, koska kovin usein on kyse huonoista elokuvista, joissa pilkataan niitä syrjittyjä vähemmistöjä, joiden ei nykyään katsota kuuluvan kansalaisoikeuksien piiriin.
Paniikkia ja kirjajuttua
En pysty tällä hetkellä täysin paikantamaan, mistä paniikkioloni johtuu. Mutta en tullut lähteneeksi tallille Jussin mukaan sen takia. Tai no, en ollut oikein pukeissa, ja siihen olisi kestänyt. Mutta paniikki oli perussyy. Tuntuu, että valvominen voi saada sitä aikaan. Tai ehkä se johtuu mielen kiihtymisestä. Yleensä valvoneena olen paremminkin ollut rauhallisempi, keskittynyt oleellisiin juttuihin ja jättänyt muut sikseen. Mielen kiihtymiseen taas vaikuttaa Howrsen huutokaupat – olen ostellut hevosia (pelissä). Paha tietysti, jos jokin nettipeli aiheuttaa paniikkia sitä kautta, että kiihdyttää mieltä. Täytyy ajatella tilannetta perinpohjaisesti, koska en kuitenkaan ole varma, mikä syy tässä on. Ehdokkaita on useampia. Eikä toisaalta ajatteluni toimi juuri nyt täysillä. Pitäisi pystyä rauhoittumaan ensin. Tilannetta ei helpota, että pitäisi käydä palauttamassa kirja kirjastoon, huomenna lähteä Turkuun ja lauantain ratsastustunti pelottaa, koska en tiedä saanko Pullan tottelemaan laukassa. Jos ylipäänsä siis menen sillä, tavallaan toivoisin jotain muuta, eli Penniä.
*****
Sain hiljattain luettua artikkelikokoelman Koolla on väliä. Sitä voi suositella ihan kaikille. Kyse on feministisestä lihavuustutkimuksesta. Tai siis oikeammin yhteiskunnallisesta, ei lääketieteellisestä tutkimuksesta, joten mukaan mahtuu myös ilmiöiden kriittistä tarkastelua. Osa artikkeleista jäi paremmin mieleen, osan kohdalla tuli ajatus, että ehkä ajan myötä saadaan aikaan tasaisempi kokoelma. Mutta hyvä kirja se oli. Suomeksi ei ole oikein ollut mitään vastaavaa saatavilla. Vaikka maailmalla “läskifeminismi” tai “size positive” -liike on saavuttanut kannattajia, Suomessa asia on ollut jokseenkin näkymättömissä. Kirjan artikkeleissa pohditaan myös sitä, miksi näin on. Ja kerrataan perusasiat koon perusteella tapahtuvaa syrjintää vastustavasta kansalaisliikkeestä.
Päällimmäisenä mieleen muistuu Anna-Stina Nykäsen kertomus siitä, miten nuoret miehet olivat uhkailleet heittää “läskin ämmän” mereen. Ja miten nuoret miehet olivat samoin työntäneet jonkun lihavan naisen pois raitiovaunusta. Niinpä niin, aina viharikokset eivät ole uusnatsien tai skinien tekosia. Tuntuu kuitenkin uskomattomalta, että lihaviin ihmisiin kohdistetaan tuollaista vihaa. Inhoa, halveksuntaa, jne. On myös käsittämätöntä, miten yleistä läskifobia on. Sekä kohdistuen lihaviin ihmisiin että omaan lihomiseen. Vaikka kyse on vain yhdestä artikkelikokoelmasta ja erityisesti yhdestä siihen sisältyvästä artikkelista, hevostalli.netin kirjoittajat saavat aikaan samanlaista ihmetystä asenteistaan. Vaikea sanoa, miten yleisestä ilmiöstä silti on kyse. Fobian tasolla ilmeisesti hyvinkin yleisestä.
Viharikoksista tuli vielä mieleeni Helsingin Sanomissa käynnissä oleva keskustelu kiduttamisesta. Tänään yleisönosastolla eräs kirjoittaja vertasi kidutusta ja kiusaamista. Eilen oli kidutettujen tukikeskuksen psykiatrin puheenvuoro siitä, miten kiduttamista ei missään muodoissa tai missään tilanteissa pitäisi sallia. Tahtoo vain olla, kuten tämänpäiväinen kirjoittaja totesi, että “ihmisillä on taipumus käyttää toisiaan kohtaan tarpeetonta (väki)valtaa” (en muista onko tuo täsmällinen suora lainaus, mutta kuitenkin). Ihmismielen pimeät puolet eivät ehkä niinkään saa masentuneeksi olemassaolollaan, vaan se, että edes ns. sivistysvaltiossa suhteellisen hyvinkoulutetut ja suhteellisen hyvin toimeentulevat “tavalliset ihmiset” eivät hallitse sitä pimeää puoltaan. Sarjamurhaajat ovat poikkeustapauksia, joihin itse kukin tutustuu lähinnä fiktion puitteissa. Arkipäivän julmuus, hyväksikäyttö, ruumiilliset ja henkiset pahoinpitelyt, yleinen ilkeys ja pahantahtoisuus, yms. ovat sen sijaan käytännössä jokaisen todellisuutta jollain tasolla.
Fantastista pervoilua
Sain hiljattain luettua Robert Heinleinin romaanin Glory Road. Sitä ennen luin A Stranger in a Strange Landin, mutta jouduin jo palauttamaan sen kirjastoon, joten ko. romaanista ei ole tässä lainauksia, vaikka yhdessä vaiheessa ajattelin niitä käyttää.
Molemmat kirjat olivat mielestäni keskimäärin hyvää scifiä/fantasiaa, omine heikkoine kohtineen. Glory Road on enemmänkin tosin sarkastista fantasiaa, jollain tapaa Pratchett-maisella otteella, mutta ilkeämpää. A Stranger in a Strange Land on enemmän yhteiskuntakriittistä scifiä. Luin sen Heinleinin novellikokoelman The Man Who Sold the Moon jälkeen. Heinlein tuntuu osanneen kirjoittaa sekä novelleja että romaaneja, mutta tosiaan niissä on heikot kohtansa. Kirjallisiin ansioihin en nyt puutu, vaan keskityn sisältöön.
Novelleissa oli niissäkin runsaasti yhteiskuntakritiikkiä, mutta kaikissa tulevaisuuskuvitelmissa eletään silti hyvin vanhanaikaisia sukupuolirooleja. Kaiketi on jotain asioita, joiden on kovin vaikeaa kuvitella muuttuvan, ellei juuri erityisesti ole perehtynyt ko. tilanteeseen ja toivo siihen muutosta. A Stranger in a Strange Landissa sukupuoliroolien vanhanaikaisuus tuli myös esille, joskaan ei yhtä vahvasti. Varmasti tuo johtuu siitä, että kyse on kirjailijan uudemmasta tuotannosta. Heinleinin tulevaisuushistorian novellisarja on alkujaan -40-luvulta ja molemmat lukemani romaanit jostain -60-luvun kieppeiltä.
Sekä Glory Roadissa että Stranger in a Strange Landissa on jonkinlainen vapaan rakkauden teema mukana. Erityisesti jälkimmäisessä se on hyvin esillä ja pohdittuna. Vapaa rakkaus Heinleinilla tuntuu olevan kritiikkiä yksiavioista parisuhdemallia kohtaan. Glory Roadin fantasiamaailmassa henkilöt voivat olla naimisissa äärettömän monella tavalla, koska ulottuvuuksia on lukemattomia, puhumattakaan eri kulttuureista; kussakin ulottuvuudessa, kuten Maassa, voi olla huikea määrä eri kulttuureita, joissa kaikissa naimisiinmeno suoritetaan eri tavalla ja tarkoittaa eri asioita. Henkilöt voivat olla siis naimisissa samaan aikaan useampien yksilöiden kanssa eri tavoilla, kaikki riippuu ko. henkilön omista mieltymyksistä ja kulttuuritaustasta. Kaikki ihmiset eri ulottuvuuksissa eivät myöskään ole Maan tavalla täysin ihmisiä.
A Stranger in a Strange Landissa Marsissa ihmisvanhemmille syntynyt lapsi on kasvanut marsilaisten parissa. Niinpä hän on Maahan tullessaan täysin ulkopuolinen, vaikka onkin perimältään ihminen. Hän oppii lopulta soveltamaan Maan tapoja omaan kulttuuriperintöönsä suhteutettuna, omalla tavallaan. Heinleinin uskontokritiikin siivittämänä Marsin mies kiinnostuu itsemurhakultista, ja päätyy lopulta perustamaan oman kultin. Mutta hänen kulttinsa on vapaan seksuaalisuuden rakkaususkonto, jossa vesiveljien (water brother) kesken lähennytään mm. ryhmäseksiorgioissa. Marsin mies onnistuu hurmaamaan kaikki ja saa jopa mustasukkaisen epäilijän puolelleen. Mutta ympäröivä yhteiskunta ei niin vain sulata tapoja, joiden kokee loukkaavan pyhimpiä moraalinormejaan. Lopulta Marsin miehestä tulee jonkinlainen Jeesus-hahmo tehdessään äärimmäisen pasifistisen uhrautumisen toiveena opettaa Maan ihmiset ymmärtämään rakkauden sanomaa.
Heinleinin sanoma on varsin pervo. Kuitenkin se tuntuu koskevan suhteellisen perinteisiä sukupuolirooleja noudattavia heteroita. A Stranger in a Strange Landissa pohditaan homoseksuaalisuutta ja sukupuolta hieman. Jää epäselväksi, mikä oikeastaan on ajatus niiden suhteen. Kirjan naispäähenkilöllä ilmeisesti on myöhemmin myös suhde toisen naisen kanssa, vaikka juuri hän on alkuun hyvin konservatiivinen. Juuri naispäähenkilön kaksijakoisuus tekee tulkinnasta ongelmallisen, koska tarina toisaalta kertoo hänen avautumisestaan uusille ajatuksille ja tavoille. Hän arvelee eräässä kohtaa, ettei Marsin mies koskaan voisi kiinnostua feminiinisestä miehestä, joka tässä kohtaa oli automaattisesti yhdistetty homoseksuaalisuuteen. Vaikuttaisi, että Heinleinille seksuaalisuus ja sukupuoli korreloivat heteronormatiivisella tavalla. Mutta mitään varmaa ei voi mennä sanomaan, kun kirjailija asettaa pohdinnat ex-konservatiivisen henkilön suuhun.
Joka tapauksessa Heinleinin henkilöissä naiset ovat perinteisen naisellisia ainakin ulkomuodoltaan, vaikka toimisivat muuten aktiivisesti. Ja miehet ovat perinteisen miehekkäitä. Yhtään avoimen homoseksuaalista henkilöä ei ole, tosin mahdollisesti biseksuaalisia kyllä. Kerronta keskittyy naisen ja miehen romanssiin, vaikka siinä voikin olla useampia osapuolia. Glory Roadissa paljastuu myös, että nainen on ilmeisesti useamman sata vuotta miestä vanhempi. Kummassakin kirjassa pohditaan mustasukkaisuutta ja päädytään siihen, että se on järjetöntä. A Stranger in a Strange Landissa paneudutaan lisäksi perusteellisesti exhibitionismin ja voyerismin maailmaan, sekä asetutaan erilaisiin katsojapositioihin.
A Stranger in a Strange Landin suhdekuvioista tulee myös mieleen suhdeanarkia, relation anarchy jossa ei tehdä eroa ystävyyden ja rakkaussuhteen välillä. Virkistävä poikkeus sikälikin, että suhteen tilanteen määrittelyissä tuntuu vallitsevan vimma, joka jo lähentelee “nonce categories” -ajatusta. Eli että kun määrittelyjä kerran on, niin määritellään sitten jokaikinen vivahde-ero omaksi kategoriakseen. Omanlaistaan kapinallisuutta tai ehkä karnevalistista kumousta tuokin, luin siitä Judith Halberstamilta, joka lainasi Eve Kosofsky Sedgwickiä.
Miksi radikaalisti poikkeavia malleja seksuaalisuudesta ja sukupuolesta pitää esittää aina Maan arjesta poikkeavassa yhteydessä? Viittaan Heinleinin lisäksi Ursula LeGuiniin. Toinen ulottuvuus, toinen planeetta, tai vähintäänkin toisella planeetalla kasvanut muukalainen mahdollistaa perinteisten mallien kritiikin. Onko ulkopuolisuus välttämätöntä, kun Maan konkreettisessa, ei-fiktiivisessä arjessa kuitenkin sitä kyseenlaistamista kritiikin ja käytäntöjen tasolla tapahtuu jatkuvasti? En toki ole sanomassa, etteikö olisi saanut kirjoittaa siten kuin on tehty. Kunhan heitän ilmaan kysymyksen.
Jokapäiväinen pornomme
Sain tänä aamuna luettua loppuun kokoelman Jokapäiväinen pornomme (toim. Nikunen, Paasonen, Saarenmaa). Mielenkiintoisia artikkeleita kaikkiaan, erityisesti niistä ensimmäinen eli Harri Kalhan Pehmeä lasku kovaan pornoon. Siinä tuli pornokeskustelun perustat selväksi.
Tarja Laineen artikkeli Pornotähti: oman aikansa sankaritar? puolestaan päättyi mielestäni varsin ongelmallisesti. “…huolimatta siitä, että naisia on pornon kuluttajina vaikeampaa miellyttää kuin miehiä.” “…että naisen seksuaalinen mielihyvä ei merkitse samaa kuin orgasmin saavuttaminen…” (Artikkeli itsessään oli rajattu koskemaan heteropornoa ja siten heteroseksuaalisuutta.)
Vaikka tutkija haluaa kirjoittaa kriittisesti, hänen on vaikeaa päästä eroon sitkeistä käsityksistä. Ensinnä siitä, että naisten seksuaalisuus olisi jotenkin oleellisesti monimutkaisempaa ja vaikeampaa ymmärtää kuin miesten. Toisekseen siitä, että naiset saavat tyydytyksensä muuten kuin orgasmin kautta. Toki nämä väitteet voivat olla perusteltuja, mutta pitääkö ne ottaa annettuna? Eli esittää problematisoimatta. Kun nuo käsitykset kuitenkin liittyvät sukupuolistereotypioihin ja heteronormatiiviseen ajatteluun.
Olen myös miettinyt sitä, miten joillain queer tieteellisenä käsitteenä tuntuu samaistuvan jakoon hetero-lesbo-homo. Vaikka nimenomaan käsitteen queer pitäisi postmodernina asettua tuon jaottelun ulkopuolelle ja pitää sisällään hyvin monimuotoista normista poikkeamista. Kyse lienee enemmän tutkijan liiankin hyvin sisäistämästä hetero-oletuksesta. Vastapuolena hetero-oletukselle on lesbo/homo -oletus. Eli ihminen on joko tai. Vaikka nimenomaan queer-käsitettä hyödyntävän tutkijan pitäisi olla hyvin tietoinen seksuaalisuuden monimuotoisuudesta.
