Dystopia
Luin juuri Pohlin ja Kornbluthin scifi-klassikoksi nimetyn Avaruuden kauppamiehet. Juttu alkoi siitä, kun Jussille pohdiskelin, onko mahdettu koskaan kirjoittaa dystopiaa, jossa yhteiskunta on jaettu varallisuuden perusteella. Jussi muisti tuon kyseisen kirjan. Ihan hyvä se oli, joskin vanha. Vähän kuin scifiksi tehty MadMen. Tulevaisuudessa maailma pyörii mainonnan ympärillä. Ihmiset vetävät tupakkaa ja entistä addiktoivammaksi suunniteltua kahvia. Naiset ovat sihteereitä, kotiäitejä, tai muuten vain näkymättömissä. Paitsi päähenkilön määräaikainen vaimo, joka on lääkäri ja itse asiassa vielä enemmän.
On hassua omalla tavallaan, että valtavia tulevaisuusvisioita maalailleet kirjailijat eivät ole pystyneet kuvittelemaan sukupuolten tasa-arvoa. Tulevaisuusrakennelmissa on aina nykyajan näkökulmasta särö, kun niiden sosiaaliset suhteet toimivat 2000-luvun hylkäämillä tavoilla. Tämä ei koske pelkästään kyseistä kirjaa, vaan sama näkyy esim. Heinleinilla. Tietenkään kirjailija ei ole profeetta (Heinlein tosin pääsee hyvin lähelle sitä), mutta on mielenkiintoista mitä scifissä on pidetty mahdollisena. Tai mahdottomana siis tässä tapauksessa. Jotkin asiat elämässämme taitavat olla niin suuria itsestäänselvyyksiä, että on vaikea kuvitella niiden muuttuvan tulevaisuudessa. Vaikka sieltä löytyisi siirtokunta Kuusta ja Venuksesta, yms. nykypäivänä vielä mahdotonta. Teknologinen kehitys on scifissä aina askeleen edellä ja sosiaalinen kehitys aina askeleen jäljessä. Näinkö se menee?
Avaruuden kauppamiehissä oli jälleen yksi vallankumous/vastarintaliike/sissiliike. Mahdollinen idealistinen terrorismi toi erityisesti kirjan juonen vuoksi mieleen nykyajan ekoterrorismin. Eläinten oikeuksien ja kulutuskriittisyyden nimissä tehdyt tuhoteot ja ihmisten häirinnän/uhkailun. Vastarintaliike on tarinoissa ja menneisyydessä aina kuorrutettu sankaruudella. Idealistinen taistelu pahaa ja vääryyttä vastaan. Miksi se sitten näyttäytyy nykypäivänä niin vastenmielisenä, ainakin minulle? Koska se hylkää väkivallattoman vastarinnan ja demokratian periaatteet. Idealistinen terrorismi ei pyri kansalaiskeskusteluun, vaan väkivaltaiseen pakottamiseen ja pelolla vaikuttamiseen.
Mitä tulee säätyeroihin, jotka pohjaavat varallisuuteen, niin on kaiketi aina ollut. Olen ajatellut, että tilanne olisi kärjistynyt sitten -80-luvun. Tosin äitini kanssa keskusteltuani tulin johtopäätökseen, että ehkä kyseessä on näköharha. Monesta asiasta puhutaan nykyään enemmän. On vapaus olla oma itsensä, toteuttaa itseään. Ei tarvitse olla hiljaa omista asioistaan ja yrittää vaikuttaa “normaalilta”. Ehkä sosiaalinen paine oli aiemmin suurempi? Individualismin leviäminen sallii niin sosiaalisen kuin aatteellisenkin yksilöllisyyden paremmin.
Varallisuuteen pohjautuvat säätyerot tulevat hyvin näkyviin hevospiireissä. Tuntuu siltä, että moni asia näkyy siellä varsin hyvin. Ikään kuin hevospiirit olisivat kärjistynyt pienoisversio yhteiskunnasta. Tämä havainto voi tietysti johtua myös siitä, että olen noissa piireissä liikkunut viime aikoina varsin tiiviisti. Toisaalta hevosharrastus yhdistää paljon laajempia joukkoja kuin esim. kulttisarjan fanitus. Todennäköisesti yliopistollakin on paljon homogeenisempi joukko. -80-luvun lopulla minulla ei ollut samanlaista tunnetta. Tosin oli silloin vielä varsin nuori ja ymmärtämätön.
Mutta silti: 20 vuotta sitten kovin monella ei ollut varaa omaan hevoseen. Lasten hevoslehdissä julkaistiin paljon tee se itse -vinkkejä. Miten tehdään itse loimi, satulahuopa, pintelit, tms. Miten puhelinluetteloita voi käyttää “jumppalaitteena” sisäreisien vahvistamiseen. Jos jollain oli ratsastushousut, tms. niin se jo yksistään oli hienoa. Kirjoissa neuvottiin katkaisemaan pusikosta risu raipaksi. Varusteita ylipäänsä sai Helsingissäkin vain parista paikkaa, eikä ollut mitään merkkitietoisuutta, koska merkkejä oli todennäköisesti tarjolla vain sitä yhtä.
Tänä päivänä puhutaan paljon siitä, että kun ihmisillä on varaa, hevosia ostavat paljon sellaiset, jotka eivät niistä tiedä tarpeeksi. Siitä seuraa kasvava ongelmahevosten joukko. Tosin 20 vuotta sitten ratsastuskouluissa vielä oli hevosia, joita nykypäivänä kukaan tallin omistaja ei kuulemma voisi pitää tuntikäytössä (esim. hevonen, joka käy ihmisen päälle karsinassa). Kuten jostain luin -70-lukua koskien: täti aloitti ratsastuksen aikana, jolloin hevoset olivat vihaisia ja ratsastuksenopettajat vielä vihaisempia. Joka tapauksessa tänä päivänä en ole Hevoshullussa nähnyt enää tee se itse -vinkkejä, sen mitä olen ko. lehteä kirjastossa lukenut. On Hööksiä, Horzea, ja monta muuta pienempää kauppaa. Hevosilla on miljoona loimea ja satulahuopaa, kaikki sävy sävyyn. Ratsastushousujen tai kypärän merkillä todellakin on väliä. Esteratsastuskisoja telkkarista seuratessa pääsee aina selville, onko juuri nyt muodikkaampaa olla GPA vai Charles Owen Wellington kypäränä. Melkein kaikilla niissä kisoissa on Pikeurin takki.
Myös tallit ovat profiloituneet. Tai ainakin “kaikki tietävät”, millaista väkeä jossain käy. On hienoja “tosiharrastajan” talleja, joilla asustaa kiiltäväkylkisiä ja korkealle koulutettuja puoliveriratsuja. Paikat ovat tip top kunnossa, asiakkaat samaten. Sitten on maalaistalleja, joilla on paljolti suomenhevosia ja mahdollisesti muita työhevosia (Joidenkin mielestä työhevosilla ei voi ratsastaa – en tiedä mikä on “voi ratsastaa” tarkempi määritelmä. Tosin suomenhevonen ei mene samaan kastiin raskaampien lajikumppaniensa kanssa, mutta en ole silti nähnyt “hienojen” tallien panostavan suokkeihin.) Asiakkaat ja talli ovat yhtä “rähjäisiä”. Ketään ei pakoteta ostamaan ratsastusvarusteita, vaan tunneille saa tulla verkkareissa ja kumisaappaissa – kuten -80-luvulla minne tahansa, missä tänä päivänä on sääntö, että alkeiskurssin jälkeen on tallille asiaa vain aidoissa ratsastusvarusteissa. Pienillä maalaistalleilla ei välttämättä ole maneesia, ja meno ei sovi kuraa pelkääville. Lienee selvää, että “rähjäisillä” pikkutalleilla käy asiakkaita, joiden varallisuus ei riitä muuhun, tai jotka muuten vain viihtyvät paremmin sellaisessa paikassa (omiensa seurassa?).
Helsinki International Horse Show, tai FIM, Glitnir Horse Show tai mikä se nykyään onkaan, oli 20 vuotta sitten koko hevoskansan tapahtuma. Messukeskuksen katsomoissa taputettiin, kiljuttiin ja tömisteltiin (sekä heilulteltiin kannustuslakanoita) kun radalle tulevalle ratsukolle osoitettiin suosiota. Expo-alueella olivat paikalla “kaikki” tarvikeliikkeet ja muut, ja jokaisella oli messutarjouksia. Mitä olen tämän päivän kisasta lukenut ja telkkarista katsonut, meno on ensinnäkin hillittyä. Katsomo osoittaa suosiota taputtamalla. Kuulin huhun, että tapahtuma olisi siirretty Areenaan parempien VIP-tilojen vuoksi. Iso joukko ihmisiä valittaa joka syksy, ettei heillä ole varaa ostaa lippuja. Mainitusta syystä en itsekään ole päässyt paikan päälle toteamaan muutoksia. Tosin rehellisyyden nimissä sanottakoon, etten 20 vuotta sittenkään itse maksanut lipuista mitään. Olivat ne kalliita silloinkin, mutta oli sukulaisia, joiden ansiosta pääsi HIHSiin. Oli miten oli, huhu kertoo myös, että tapahtumasta haluttaisiin rajata pois ei-toivottu aines korkeilla lippuhinnoilla.
Toinen jako on ehkä vielä huolestuttavampi omalta kannaltani. USA:ssa on hyvin vahvat rintamalinjat kristillisen oikeiston ja liberaalin vasemmiston välillä. Historiallisesti linjat eivät ole perusteltuja tuollaisina, koska liberaalius ja konservatiivisuus ovat olleet sekä-että suhteessa oikeistoon ja vasemmistoon. Kummastakin löytyy kumpiakin. En usko, että myöskään USA:ssa tilanne olisi ollut tuo vielä kovin pitkään. Mutta mitä isot edellä, sitä pienet perässä… Keskustelu luomisopista eli ns. älyllisestä suunnittelusta, sekä jotkin muut teemat ovat jo saavuttaneet Suomen. Näemmekö täälläkin paitsi taloudellisesti entistä jakautuneemman, myös aatteellisesti entistä jakautuneemman yhteiskunnan? Aatteellinen jako oli toki jo -70-luvulla voimassa. Nyt se vain on erilainen.
Mikä minua eniten huolestuttaa, on mahdollinen harrastusten jakautuminen aatteellisuuden mukaan. Koska itse selkeästi kuulun liberaaliin vasemmistoon, onko minun mahdollista käydä tallilla enää tulevaisuudessa? Hevosharrastuksen piirissä tuntuu olevan runsaasti kristittyjä, tai muuten vain ns. kunnon ihmisiä. Ratsastushan on _hyvä_ harrastus. Tallilla roikkuminen pitää nuoret pois pahanteosta. Saavat sen sijaan raitista ilmaa, liikuntaa ja oppivat vastuullisuuteen.
Kysymys siitä kuka “saa käydä” tapahtumissa tai harrastuksissa, on tietysti typerä. Jokainenhan niissä saa käydä omien kiinnostustensa mukaan. Mutta on eri asia, onko valmis tai pystyväinen maksamaan jotain. Tai viihtyykö jonkinlaisessa ilmapiirissä. Esim. homoa ei varmasti kielletä käymästä missään, mutta kauanko homo viihtyy homovastaisessa ilmapiirissä? Kauanko jaksaa selittää ja puolustella? Vääntää rautalangasta? Lopulta on helpottavampaa siirtyä jonnekin muualle, missä voi olla oma itsensä aivan rauhassa. Toki tämä koskee kaikkia, myös uskovaisia. Ja selittänee pitkälti, miksi yhteiskunta on niin eriytynyt.
Talleilla eriytymisprosessi lienee juuri nyt käynnissä suhteessa lihavuuteen. On toki fakta, että hevonen ei jaksa kantaa mitä tahansa kuormaa. Ja voidaan keskustella siitä, mihin raja vedetään. Asiasta on jo olemassa jotain tutkimuksia. Mutta ratsastus on vain yksi asia, mitä hevosten kanssa voi tehdä. Ja on olemassa vankkoja hevosia, jotka voivat kantaa painavampiakin ihmisiä. Tuon ikuisuuskeskustelun ulkopuolella kytee selkeän vihamielinen suhtautuminen ylipainoisiin ihmisiin. Se ei liity millään tavoin hevosiin, vaan on osa laajempaa asenneilmastoa. Eräs henkilö kertoi, että tullessaan katsomaan ystävänsä tuntia, useammat ihmiset ko. tallilla olivat huomauttaneet “et saa tulla tänne ratsastamaan, koska meillä on painoraja se ja se”. Toisen henkilön oman hevosen tallipaikka oli irtisanottu omistajan ylipainon vuoksi (hänen oltuaan hyvä ja pidetty asiakas ko. tallilla vuosien ajan). Ylipainoinen hevosenomistaja ei sopinut tallin imagoon. Toisissa paikoissa asiakkaat ovat samanarvoisia keskenään, ulkomuodosta riippumatta.
Kirjoitin paljon hevosmaailmasta, mutta se tosiaan taitaa olla vain jonkinlainen läpileikkaus yhteiskunnasta laajemmin. Eli sanomani on sovellettavissa myös muualle. Itselleni eräs säätyerokokemus tapahtui joitain vuosia sitten. Olimme Jussin kanssa saaneet 50% alennuskupongit joulupöytään erääseen Helsingin hienoimmista ja kalleimmista ravintoloista. Pukeutumisesta alkaen tunsin koko ajan olevani väärässä paikassa. Myöhemmin Jussin sukulaisten luona jouluvierailulla oli todella mukavaa. Viihdyin huomattavasti paremmin perinteisiä työläisammatteja edustavien sukulaisten pöydässä kuin kalliissa ravintolassa, vaikka jälkimmäisessä olikin “hienompaa” ruokaa.
Mikään ei kiellä minua menemästä hienolle tallille, ravintolaan, tms. mutta minulla ei yleensä ole siihen varaa. Toisaalta viihdyn hyvin “omieni parissa”. Toisaalta minuun suhtaudutaan joskus oudosti siksi, että olen yliopistolla. Muut pitävät akateemisuutta jotenkin hienona. Kieltämättä olen erilainen ja elänyt erilaisen elämän. Minusta tosin on hienoa, jos joku tekee työnsä hyvin, piittaamatta siitä, mikä se työ on. Olen haaveillut ammateista, joista ei saisi haaveilla. Kun ala-asteella kirjoitin haluavani isona kaupan kassaksi (minusta se oli jännää ja mielenkiintoista, tosin oli minulla muitakin haaveita, tuo nyt vain yhteen aikaan), se jätettiin lukematta. Koosteessa lasten toiveammateista mainittiin, että “kaikki halusivat” olla kirjailija, taiteilija, lääkäri, tms. Kun kirjoitin blogissani, että varasuunnitelmani on lähteä lappamaan hevosenpaskaa, minua herjattiin tästä toisaalla. Tutkija tosin saa palkkaa suunnilleen saman mitä tallityöntekijä.
Nykyään ihminen osoittaa kuluttamisellaan ja pukeutumisellaan kuuluvansa johonkin ryhmään. Jos ei ole varaa ostaa ryhmän merkkejä, on ulkopuolinen luuseri. Kulutusvalinnat – tai valinta jättää kuluttamatta – määrittelevät millainen ihminen on. Kulttuurin ulkopuolella eläminen on mahdotonta, koska on aina tehtävä valinta suhteessa johonkin. Osallistumatta/kuluttamatta/käyttämättä jättäminen on sekin valinta suhteessa itse asiaan.
Lukekaa Avaruuden kauppamiehet, niin tiedätte mitä tekemistä tällä kaikella vuodatuksellani on ko. kirjan kanssa.;) Tosin lopulta minusta kirjan sanoma jäi liian valjuksi. Heinleinilla taitaa olla radikalisoidumpi ote, joskaan hän ei kai ole kirjoittanut ihan samasta teemasta. Toisaalta olen lukenut Heinleinia vasta tosi vähän.
Kirjoja, elokuvia, dokumentteja, pohdintaa
Kirjoitan ensin hieman viimeksi lukemistani kirjoista. Edempänä elokuvista ja dokumenteista. Suomenhevospätkä viittaa erityisesti (muttei yksistään) suomenhevosdokumenttiin, joka on tullut hiljattain TV:stä, mutta katsoin sen YLE:n nettiarkistosta.
Annie Proulxin Vaarallinen harmonikka oli ajatuksia herättävä romaani. Kirjallisesti pidin enemmän Laivauutisista, mutta Vaarallinen harmonikka oli myös hieno teos. Siinä toimi hyvin kerronta, joka seurasi yhden esineen matkaa. Silti kertomuksesta tuntui löytyvän paljon muitakin ulottuvuuksia. Yksi niistä joita löysin, eli mitä minä luin kyseisestä kirjasta, oli kertomus amerikkalaisuudesta. Tarkemmin sanoen siitä, miten amerikkalaisuus on muodostunut syrjintänä ja väkivaltana muiksi koettuja ryhmiä kohtaan. “Alkuperäiset” amerikkalaiset eli puritaanisiirtolaisten jälkeläiset syrjivät ja lynkkaavat mm. italialaisia ja saksalaisia siirtolaisia mustien lisäksi. Kaikki siirtolaiset syrjivät mustia yhtä lailla ja toisiaan sen mukaan mikä ryhmä kulloinkin on halveksutumpi.
Proulxin kerronnasta tulkittavan ajatuksen on hieman rajatummin ja tarkemmin sanonut Lisa Duggan kirjassaan Sapphic Slashers. Siinä naisista pitävä nainen rinnastuu ja vertautuu mustaan naiseen 1800-luvun lopun USA:n etelässä. Dugganin mukaan nationalistinen kansakunnan rakennus vaati erottautumaan. Amerikkalainen oli yhtä kuin valkoihoinen tiettyyn kulttuuritaustaan kuuluva mies, jotain aivan muuta kuin esim. mustat tai kiinalaiset. Nainenhan ei koskaan ole samalla tavalla kansalainen kuin mies, koska jonkin kansallisuuden edustaja ja kuvaaja on aina mies – nainen on jotain, minkä mies omistaa (siksi nainen, joka valitsee kumppanikseen toisen naisen, häiritsee yhteiskuntarauhaa ja pitää eliminoida – muuttamalla heteroksi tai leimaamalla hulluksi).
Bernard Werberin Muurahaiset ei ollut ajatuksia herättävä, vaikka sen ehkä oli tarkoitus olla. Todennäköisesti se olisi tehonnut paremmin joskus 14-vuotiaana, koska kävin juuri siinä ikävaiheessa läpi perimmäisiä filosofisia pohdintoja ihmiskunnan olemassa olemisesta (entä jos olisimmekin vain jonkun mielikuvitusta?). Ylipäänsäkin pohdiskelin silloin kaikkea ilmeisesti eksistentialistista. Econ Foucaultin heiluri oli siinä yhden kappaleensa (onko jäätelökioski todella olemassa?) ansiosta suuri innoittaja.
Alkuun Muurahaisissa tuntui olevan hillitöntä infodumppausta, ja se oli hieman tylsää luettavaa. Loppua kohti tunnelma tiivistyi. Lieneekö sattumaa vai ei, että lukiessani Muurahaisia näin ensimmäistä kertaa kohta seitsemään vuoteen täällä asunnossa sisällä muurahaisen. Kirjan “opetus” ei tainnut antaa minulle mitään, koska murskasin sen pikku-murkun kuoliaaksi.
Sellaista ajattelemisen aihetta kirja kyllä jätti, että miten paljon eli vähän inhimillistä ymmärrystä joiltain kirjailijoilta tai muuten vain ihmisiltä mahtaa löytyä? Kirjassa oli keskeistä edesmennyttä hahmoa kuvattu tavalla, joka sopisi mielestäni autistisen ihmisen olemukseen. Hänestä oli kuitenkin tehty omanlaisensa friikki ja lopulta suuren ymmärryksen edustaja. En tarkoita, että sairauksia tms. pitäisi erityisesti korostaa tai käyttää aina, ettei muuta voisi ollakaan. Tarkoitan sitä, että kuinka usein meiltä jää itse kultakin ymmärtämättä, että ihminen ei käyttäydy oudosti tai huonosti tai ole “tyhmä” tahallaan tai piittaamattomuuttaan? Miten montaa lukihäiriöistä joidenkin kieliopin jatkuva oikominen ja pilkka väärin kirjoittavia kohtaan on satuttanut? Dokumentti Mielen vuoristorata avasi puolestaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivien maailmaa.
Elokuvien puolella juuri näkemäni Alaston saari sai pohtimaan omaa ulkopuolisuutta suhteessa erilaista elämäntapaa edustaviin. Kyseessä oli japanilainen -60-luvun taide-elokuva maanviljelijäperheestä, joka asuu saarella. Elokuvassa ei ole ainuttakaan repliikkiä. Mietin elokuvan tekijöiden positiota suhteessa tarinan henkilöihin. Oliko heillä juurensa maaseudulla? Vai olivatko he täysin ulkopuolisia, kaupunkilaisia radikaaleja elokuvaihmisiä, jotka halusivat tehdä kokeellista kerrontaa korostetusti “tavallisten ihmisten” elämästä? Kuvaus oli realistista, arkea korostavaa. Lähinnä elämä tuntui koostuvan veden kantamisesta kotiin ja viljelyksille. Eräänä päivänä toinen perheen nuorista pojista kuoli hämäräksi jääneeseen sairauteen. Äiti sekosi hetkellisesti pellolla pojan hautajaisten jälkeen, isä katsoi vierestä surumielisenä. Sitten jatkui arkinen aherrus kuten aina ennenkin.
Oma ulkopuolisuuteni suhteessa elokuvan maailmaan oli monitasoista. Ensinnäkin olen suhteessa maaseudun elämään täysin ulkopuolinen. Satunnainen vierailija, jolle maaseutu on rentoutumisen paikka. Toisekseen ajallinen etäisyys -60-lukuun on merkittävä, koska en ollut vielä edes syntynyt silloin. Paikallinen etäisyys Japaniin ei tuntunut oleelliselta, koska elämäntapa sinänsä vaikutti hyvin samanlaiselta kuin Suomessa – siis mitä olen aiheesta lukenut (elämä suomalaisella maaseudulla “joskus ennen kuin olin syntynyt”). Kolmannekseen tunnen etäisyyttä tuon aikakauden kulttuurielämään ja kokeelliseen elokuvaan. Olen kasvanut siltä osin erilaiseen maailmaan. Osasin joka tapauksessa arvostaa näyttelemistä ilmeiden, eleiden ja yleensä ruumiin kautta. Ilmeettömiä pökkelöitä on elokuvissa ihan tarpeeksi ja silloin tulee ihmetelleeksi, miksi ylipäänsä pitää valita ilmaisumuoto, jossa muutenkin kuin sanoilla ja teoilla voisi sanoa kovin paljon.
Etäisyyttä tunnen myös kaikenlaiseen suomenhevosintoiluun, samalla kun tunnen omalla tavallani myös kuuluvani siihen. Vierauden tunnetta aiheuttaa nationalistinen uho ja nostalgia. Suomenhevonen sotasankarina -juttujen ylikorostuneisuus ja paatoksellisuus, oman-kansallisen-puhtaan-hevosrodun korostaminen itseisarvona (olkoonkin, että tästä olen myös samaa mieltä), perinteisen maskuliinisuuden korostaminen ja ihannointi _hevosmiehen_ olemuksessa. Tuossa etäisyydessä on varmasti kyse siitä, että olen kasvanut niin erilaiseen maailmaan ja ympäristöön. Sekä tietysti saamani koulutus tuottaa vierautta. Pakostakin tuntee olevansa eri maata, kun on oppinut historiasta ja lähdekritiikistä jo aika paljon tähän mennessä. Ja ylipäänsä ollut ja saanut koulutusta nykypäivän yliopistolla, jossa varsinkin humanistisella puolella on varmasti täysin erilaista kuin -40-luvulla. Kiitokset siitäkin taitavat pitkälti kuulua -60-luvun radikaaleille.
Katsoin äskettäin nauhoituksista myös dokumentin Simone de Beauvoirista. Se oli hyvä kokemus, sekä oppimisena että muuten. De Beauvoirilla ilmeisesti oli toimiva polyamorinen suhde Sartren kanssa. Ongelmilta kukaan ei varmasti välty, mutta ainakin ilmeisesti olivat tyytyväisiä elämäänsä. Kaupunkilaisten kulttuuriradikaalien elämä oli täysin poikkeavaa siitä, millaista käsitykseni mukaan maaseudun “tavallisten ihmisten” elämä oli tuohon aikaan. Lienee selvää, kumpaan koen itse pystyväni paremmin identifioitumaan? Ongelmista pahin on kai radikaalille aina muiden viha. Sartre yritettiin murhata pommilla kahteen kertaan, koska hän kannatti Algerian itsenäisyyttä. Hesarin kolumnin mukaan Mannerheimista homoseksuaalisia aiheita sisältävän nukkeanimaation tehnyt henkilö on saanut tappouhkauksia.
Jussin kanssa katsoimme taannoin dokumentin Jesus Camp, joka oli kuvattu USA:n helluntailaisten lasten aivopesuleiriltä. Jussi oli todella järkyttynyt näkemästään kuten kyllä minäkin. Vaikka olemme nähneet aiemmin myös dokumentin kreationisteista. Uskonnoissa ei sinänsä ole vikaa (kukin tyylillään), mutta fanaattisuus on kaikessa pahasta. Yhtä lailla aatteellisella puolella. Lapsia aivopestään sotaan uskonsa puolesta erityisesti uskonnottomia/maallisia vastaan, “oikeiden” poliitikkojen kannattajiksi, abortinvastustajiksi (ja terroristeiksi?), jne. Koska dokumentissa kuvattu porukka vaikuttaa Bush tyhmempään suoraan (ja palvoo Bushia “oikeana” poliitikkona), olen ylipäänsäkin tullut epäileväksi kaikkien USA:n hihhulipoliitikkojen suhteen. Ilmeisesti Obama on samaa kastia tai ainakin lähes? Riippuen siitä miten pitkälle tuo kehityslinja ehkä pääsee USA:n politiikassa, Heinleinia voinee sanoa profeetaksi. Joka haluaa vakuuttavat perustelut tuolle väitteelleni, voi lukea kirjan Kapina 2100.
Joskus tosi on todella tarua ihmeellisempää. Ennen sairastumistani flunssaan/keuhkoputkentulehdukseen (taas, stressistä tuo kai johtuu, että kaikki tarttuu) kävimme Jussin kanssa kaupungilla syömässä ja elokuvissa. Katsoimme Orpokodin, joka on uutta espanjalaista kauhua. Varsin tehokas sellaisena! Traaginen kertomus, jossa oli imua, vaikka sinänsä kyse oli omalla tavallaan hyvin klassisesta orpojen riistosta ja kummitustarinasta. Tai siis klassikseksi _tarinaksi_ sitä luulin, kunnes näin Hesarissa pienen uutisen. Jerseyn saarella oli paljastunut -60-70 -luvuille sijoittunut tosielämän kauhukertomus orpokodista. Seksuaalisesti hyväksikäytettyjä lapsia oli murhattu ja haudattu talon rakenteisiin. Ruumiskoirien avulla yksi on jo löydetty ja koirat ovat ilmaisseet useamman muunkin.
Iloisempaa laatuviihdettä viime aikoihin on tuonut elokuva Bagdad Café. Se on valmistunut -87 eli ennen Persianlahden sotaa, joten nimi ei tosiaankaan viittaa Irakiin. Lihava saksalaisnainen ja musta kahvilaa pitävä nainen ystävystyvät molemminpuolisten ennakkoluulojen hälvennyttyä. Ystävyys saa myös naisten välistä rakkautta kuvaavaksi subtekstiksi tulkittavia sävyjä. En puhu lesboista, koska kummallakin on aviomies ja saksalaisella muukin miessuhde. Vaikka elokuvassa olisi potentiaalia traagisiin käänteisiin, siinä ei niitä ole. Saksalaisen aviomiehen häipymistäkään ei oikein voi laskea tragediaksi. Termospullo toimii elokuvassa yhdistävänä tekijänä. Siinä ollut kahvi oli epäilemättä todella pahaa, mutta silti meidän molempien rupesi tekemään mieli kahvia. Lopusta jäi hyvät ja iloiset fiilikset, mikä on ollut suhteellisen harvinaista kuten tästä merkinnästä näkyy. Miksi vastaavia elokuvia ei näytetä tai tehdä enemmän? Joskus todella saan tarpeekseni synkkyydestä, väkivallasta, kammottavista tarinoista ja mitä muuta elämällä nyt onkaan tarjoilla livenä tai pohdittavaksi. Komedia ei yleensä saa hyvälle mielelle, koska kovin usein on kyse huonoista elokuvista, joissa pilkataan niitä syrjittyjä vähemmistöjä, joiden ei nykyään katsota kuuluvan kansalaisoikeuksien piiriin.
Paniikkia ja kirjajuttua
En pysty tällä hetkellä täysin paikantamaan, mistä paniikkioloni johtuu. Mutta en tullut lähteneeksi tallille Jussin mukaan sen takia. Tai no, en ollut oikein pukeissa, ja siihen olisi kestänyt. Mutta paniikki oli perussyy. Tuntuu, että valvominen voi saada sitä aikaan. Tai ehkä se johtuu mielen kiihtymisestä. Yleensä valvoneena olen paremminkin ollut rauhallisempi, keskittynyt oleellisiin juttuihin ja jättänyt muut sikseen. Mielen kiihtymiseen taas vaikuttaa Howrsen huutokaupat – olen ostellut hevosia (pelissä). Paha tietysti, jos jokin nettipeli aiheuttaa paniikkia sitä kautta, että kiihdyttää mieltä. Täytyy ajatella tilannetta perinpohjaisesti, koska en kuitenkaan ole varma, mikä syy tässä on. Ehdokkaita on useampia. Eikä toisaalta ajatteluni toimi juuri nyt täysillä. Pitäisi pystyä rauhoittumaan ensin. Tilannetta ei helpota, että pitäisi käydä palauttamassa kirja kirjastoon, huomenna lähteä Turkuun ja lauantain ratsastustunti pelottaa, koska en tiedä saanko Pullan tottelemaan laukassa. Jos ylipäänsä siis menen sillä, tavallaan toivoisin jotain muuta, eli Penniä.
*****
Sain hiljattain luettua artikkelikokoelman Koolla on väliä. Sitä voi suositella ihan kaikille. Kyse on feministisestä lihavuustutkimuksesta. Tai siis oikeammin yhteiskunnallisesta, ei lääketieteellisestä tutkimuksesta, joten mukaan mahtuu myös ilmiöiden kriittistä tarkastelua. Osa artikkeleista jäi paremmin mieleen, osan kohdalla tuli ajatus, että ehkä ajan myötä saadaan aikaan tasaisempi kokoelma. Mutta hyvä kirja se oli. Suomeksi ei ole oikein ollut mitään vastaavaa saatavilla. Vaikka maailmalla “läskifeminismi” tai “size positive” -liike on saavuttanut kannattajia, Suomessa asia on ollut jokseenkin näkymättömissä. Kirjan artikkeleissa pohditaan myös sitä, miksi näin on. Ja kerrataan perusasiat koon perusteella tapahtuvaa syrjintää vastustavasta kansalaisliikkeestä.
Päällimmäisenä mieleen muistuu Anna-Stina Nykäsen kertomus siitä, miten nuoret miehet olivat uhkailleet heittää “läskin ämmän” mereen. Ja miten nuoret miehet olivat samoin työntäneet jonkun lihavan naisen pois raitiovaunusta. Niinpä niin, aina viharikokset eivät ole uusnatsien tai skinien tekosia. Tuntuu kuitenkin uskomattomalta, että lihaviin ihmisiin kohdistetaan tuollaista vihaa. Inhoa, halveksuntaa, jne. On myös käsittämätöntä, miten yleistä läskifobia on. Sekä kohdistuen lihaviin ihmisiin että omaan lihomiseen. Vaikka kyse on vain yhdestä artikkelikokoelmasta ja erityisesti yhdestä siihen sisältyvästä artikkelista, hevostalli.netin kirjoittajat saavat aikaan samanlaista ihmetystä asenteistaan. Vaikea sanoa, miten yleisestä ilmiöstä silti on kyse. Fobian tasolla ilmeisesti hyvinkin yleisestä.
Viharikoksista tuli vielä mieleeni Helsingin Sanomissa käynnissä oleva keskustelu kiduttamisesta. Tänään yleisönosastolla eräs kirjoittaja vertasi kidutusta ja kiusaamista. Eilen oli kidutettujen tukikeskuksen psykiatrin puheenvuoro siitä, miten kiduttamista ei missään muodoissa tai missään tilanteissa pitäisi sallia. Tahtoo vain olla, kuten tämänpäiväinen kirjoittaja totesi, että “ihmisillä on taipumus käyttää toisiaan kohtaan tarpeetonta (väki)valtaa” (en muista onko tuo täsmällinen suora lainaus, mutta kuitenkin). Ihmismielen pimeät puolet eivät ehkä niinkään saa masentuneeksi olemassaolollaan, vaan se, että edes ns. sivistysvaltiossa suhteellisen hyvinkoulutetut ja suhteellisen hyvin toimeentulevat “tavalliset ihmiset” eivät hallitse sitä pimeää puoltaan. Sarjamurhaajat ovat poikkeustapauksia, joihin itse kukin tutustuu lähinnä fiktion puitteissa. Arkipäivän julmuus, hyväksikäyttö, ruumiilliset ja henkiset pahoinpitelyt, yleinen ilkeys ja pahantahtoisuus, yms. ovat sen sijaan käytännössä jokaisen todellisuutta jollain tasolla.
