Kauhutyöpajasta
Hesarin nettikeskustelu pehmolelujen “tappamisesta” kauhutyöpajassa
Itse voin tunnustaa: kiduttaneeni ja tappaneeni simejä The Sims -pelissä, tuhonneeni kansoja Civilizationissa, ajaneeni ihmisten ja eläinten yli leikkuupuimurilla Carmageddonissa, listineeni vastustajia erilaisin asein Doomissa. Siitä huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi, en ole koskaan edes lyönyt muita kuin pikkuveljeäni kun olimme pieniä. Olen pasifisti ja koiranikin olen kouluttanut väkivallattomalla tavalla.
14-vuotiaasta kauhua harrastaneena olen sitä mieltä, että arkielämä on paljon ahdistavampaa. Alkaen naistenlehtien maailmasta, jossa ei koskaan ole riittävän hyvä. Puhumattakaan kaikista vielä pahemmista jutuista. Itse olen kunnolla löytämässä kirjoittamisen terapeuttiset ulottuvuudet. Laitan työväenopiston kurssinovellin nettiin sivuillemme kunhan se valmistuu. Teemana on sattumoisin nuoren itsemurha, ja kirjoittaminen on rankkaa.
Joskus mielikuvitusmaailma on nuoren ainut pakopaikka, ja sinne on helppo eksyä. Aikuinen helposti kuvittelee nuoruuden olevan onnellista ja iloista aikaa.
Tässä pari virtuaalista vastinetta pehmolelujen kuritukselle:
Solidaarisuudesta
Olen taas katsonut dokumentteja. Tosin nauhalta, eivät ole kaikki aivan äskettäin tulleita. Ensimmäinen oli transvestiitti-miehestä, toinen uskonnoista ja äänien kuulemisesta, kolmas sähköshokkihoidoista.
Monia ihmisryhmiä pidetään erilaisina. Toisenlaisina kuin tavalliset ihmiset. Toisina. En tarkoita mitään niin pintapuolista erilaisuutta, kuin vaikkapa goottius on. Transvestisuus, äänien kuuleminen ja masennus ovat paljon vakavampia tekijöitä ihmisen elämässä. Ja siinä, miten ihminen määrittyy muiden silmissä. Yhteistä näille on myös psykiatrinen sairausluokitus – ja toisaalta pyrkimykset saada asia käsiteltyä muuna kuin sairautena.
Vaikka olen ehdottomasti sitä mieltä, että masennus on sairaus (jonka kanssa voi tosin oppia elämään), puhun tässä ihmisten yleisistä asenteista. Sairaallakin on ihmisarvo, oikeus elää normaalia elämää siten kuin pystyy. Sairaalla on myös oikeus seksuaalisuuteen – vaikka poikkeavaan sellaiseen. Masennus vaikuttaa ihmisen elämässä hyvin laajalti, muttei ole mitään syytä, miksi ihminen pitäisi nähdä vain sairautensa edustajana, ja nähdä hänen kaikki tekonsa sairauden kautta. Sairaalla on myös uskonnonvapaus, jota ei tulisi unohtaa puhuttaessa uskomushoidoista.
Zygmunt Baumanin näkemyksen mukaan suvaitsevaisuus on enemmistön vallankäyttöä vähemmistöön nähden. Ihmisjoukko voi päättää suvaita esim. transvestiitteja, ääniä kuulevia tai masentuneita – mutta yhtä hyvin voi päättää olla suvaitsematta. Olennaista on, että kyseiset väestöryhmät nähdään ulkopuolisina, jonain muuna kuin mitä itse on. Solidaarisuus olisi parempi sana kuvaamaan tilannetta, jossa kaikki ihmisryhmät, kaikki yksilöt, nähdään saman veroisina kuin itse on. Silloin ei kysytä, suvaitseeko jotain vai ei. Koska kaikki yksilöt ovat ominaisuuksistaan riippumatta yhtä arvokkaita.
Suvaitsevainen maailma on tehnyt lakeja, joilla kielletään syrjintä tietyin perustein. Yhtä paljon kuin ihmisten mahdollinen järjettömyys muuten, minua ihmetyttää tilanteen logiikka. Onko todella niin (ja kuka oikeasti ajattelee siten?), että syrjintä on kiellettyä niillä perusteilla, joita laissa mainitaan, mutta muuten sallittua? Kun transvestisuutensa vuoksi töistä potkut saanut henkilö hakee itselleen oikeutta, sitä ei ole tarjolla. Mikäli lesbolle annetaan potkut lesbouden vuoksi, oikeus on hänen puolellaan. Mutta transvestisuutta ei ole mainittu laissa kiellettynä syrjintäperusteena, joten joidenkin mielestä se ilmeisesti on sallittua. En lakkaa hämmästelemästä. Toki transvestisuus on vain yksi asia kaikkien poikkeavuuksien joukossa, joten syrjittävää riittää…
Masennuksesta ja muista mielenterveysongelmista kannattaa ilmeisesti pitää suunsa kiinni, mikäli haluaa jatkossa töitä, tms. Toki moni näennäisesti suvaitsevainen (!) henkilö on kaikkea muuta, mikäli kohtaa masennuksen oireita. Laiska läski luuseri… Sitähän niin kovin moni yhteisönsä silmin taitaa olla. Mielenterveysdiagnoosi pitäisi olla otsaan tatuoituna tai muuten julkisesti esillä, mutta siitäkin koituisi ongelmia. Äänien kuuleminen on luonnollisesti vielä paljon pahempi juttu.
Mielenterveyshoidossa mättää toki rahan puute, jos hoitoaikoja ei saa, tai hoitoon pääsee ainoastaan, jos voi varata ajan klo 9-10 välillä torstaisin. Ja sekin mättää, että pahasti sairaat eivät välttämättä pysty hakeutumaan tai halua hoitoon. Silti ehkä pahinta on, ettei ammattilainen ota sairaan puheita vakavasti. Jos siis ensin on pystynyt hakeutumaan hoitoon, ja jopa sinne päässyt jollain ihmeellä (mikäli ei ensin kompastu siihen, ettei terveyskeskuslääkäri usko kun kertoo ongelmista). Jopa mielenterveysalan ammattilainen saattaa nähdä potilaan ulkopuolisena, outona tyyppinä, joka kaiken lisäksi todennäköisesti vain valehtelee saadakseen sairaslomaa.
Solidaarisuus on kortilla. Suvaitsevaisessa yhteiskunnassa valitaan tarkasti kulloisetkin vähemmistöryhmät, joita kauniit ja menestyvät voivat sääliä, ja joita kohtaan voidaan kokea hyvää tahtoa ja harrastaa hyväntekeväisyyttä. Masennuksesta kärsivien ihmisten määrä on _pelottavasti_ lisääntynyt. Dokumentin sanavalinta tuntuu paljastavan asenteen hyvän tahdon takaa.
Elämän uusi vanha suunta?
Lauantaina olin taas tauon jälkeen ratsastamassa. Hyppäsimme ja menin Pullalla, kahdesta putoamisesta esteen jälkeen huolimatta oli hyvä tunti. Ratsastin myös voltin laukassa, vieläpä kevyessä istunnassa, ja Pulla meni hyvin.:) Tallilta menimme kukkakaupan kautta vaihtamaan vaatteet ja lähdimme Evan valmistujaisjuhliin.
On vaikea pukea sanoiksi, mistä tarkalleen on kyse. Mutta sain tavallaan lisää motivaatiota gradun tekoon. Toisaalta tuntuu, että elämäni on hyvin erilaista eri yhteyksissä. On sitä kulttuurielitismiä, sisäsiistiä seurustelua ja ajankohtaisista aiheista keskustelua, sohvalla lojumista pizzan ja cokiksen kera kauhuleffaa katsoen, kuraista ja paskaista hevoselämää kaikkine ulottuvuuksineen. Vaikeaa tietää aina kulloinkin, miten haluaisi olla jatkossakin, kun nuo ovat monesti keskenään ristiriidassa.
Joka tapauksessa olen kokenut viime aikoina monia onnellisuuden hetkiä. Lasken sen ainakin osittain lääkityksen ansioksi. Onnellisuuden tunne tulee aivan arkisista asioista ja haaveista. Lauantaina tuntui myös, että olin ensinnäkin ratsastaessa rento ja toisekseen sosiaalisissa tilanteissa ja kaupungilla suhteellisen peloton. Viime yönä tarvitsin unta oikeastaan vain noin 8 tuntia. Olin puolittain valveilla jo ennen herätyskellon sointia.
En tiedä mihin tästä etenen. Suunnitelmia minulla on heinäkuun loppuun asti – silloin pitäisi gradun ja muiden töiden olla valmiina. Yliopistolta lähtö on suhteellisen iso elämänmuutos, kuten opiskelun aloittaminenkin oli. En tiedä millainen tulen olemaan jatkossa, enkä tiedä mitä tulen tekemään. Aikataulu ja gradu stressaavat edelleen, kaikesta hyvästä olosta huolimatta. Tuntuu etten saisi antaa itselleni oikeutta tehdä mitään muuta, mutta en toisaalta halua uhrata terveyttäni ja hyvinvointiani.
Taidan kaikesta huolimatta olla koonnut elämäni rakennuspalikat aiempina vuosina. Nyt vain järjestelen niitä uusiksi aina silloin tällöin. Oikeastaan mitään erityisen uutta ja mullistavaa ei taida olla edessä. Vain samaa vanhaa tavaraa eri muodossa. Kaikkea mitä nyt olen, olen ollut jo kauan sitten. Kaikki mitä todennäköisesti rupeaisin tekemään on ollut jollain tasolla mielessä jo nuorempana.
Tosin joskus vielä saatan huomata olleeni totaalisen väärässä. Ajatusta aikuistumisesta seuraa aina vuosien kuluttua ajatus, että olipa silloin vuosia sitten vielä lapsellinen kun ei tajunnut, että oli vielä niin ja niin nuori ja elämässä voi käydä ihan kaikenlaista. Tiedän esim. sen vaiheen olevan vielä tulossa, kun vanhempiani ei enää ole. Kuolemaa tulen väistämättä kohtaamaan jatkossa muutenkin. Jollain tasolla se on hyvin pelottavaa, jollain tasolla taas olen tyytyväinen, että elämäni on suhteellisen järjestyksessä ja olen saanut kokea kaikenlaista, tietyllä tasolla valmis siihen, että menetän paljon tärkeää.
Olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka olen ollut elossa ja hyvässä voinnissa. Aina sitä ei tule ajatelleeksi, mutta niin se vain on. Menetykset sattuvat syvälle ja elämänmuutokset voivat ahdistaa, joskus niihin liittyy muitakin pahoja juttuja. Mutta kaikesta selviää. Ja silloin voi olla onnellinen, että on elossa ja tyytyväinen oloonsa, kaikesta huolimatta. Vähälläkin tulee toimeen ja elämässä on paljon hyvää, kunhan vain on rakkaita ihmisiä lähellä. Olen ollut käsittävinäni, että elämänfilosofiani eroaa monien ikäisteni vastaavasta. Uskon sen johtuvan siitä, että kauan sitten päätin, etten halua elää enempää. Muisto siitä, miten on todella halunnut kuolla, on ollut läsnä aina sittemmin. Pitkään elin jonkinlaisessa rajatilassa, nyt olen harpannut täysillä elämän puolelle.
Minulla ei ole mitään tarkkoja haaveita tulevaisuuden suhteen. Elän tilanteiden ehdolla. Tarkat suunnitelmat ulottuvat heinäkuun loppuun. Siitä olisi pakko selvitä. Pidemmän aikavälin suunnitelmakin minulla oikeasti kyllä on, joskin suuntaa-antava vain. Haluaisin vielä jonain päivänä olla vanha kurttuinen mummo, joka on saanut viisautta elämänkokemuksista, ja pystyy jakamaan sitä viisautta nuoremmilleen. Menetysten tuska saa silloin tällöin ilmeen vakavaksi ja ehkä kyyneleen silmäkulmaan, mutta aina tuli myös niitä onnellisia kausia, joiden muisto saa iloiseksi.
Tänään toteutin yhteiskunnallista puoltani, vaikka en tiedä onko virtuaalimiekkareista mitään hyötyä. Osallistuin silti kaikkiin. http://www.rsf.org/24heures/pages/index.php?id=21
Lääkityksellä
Angstailun aika on ohi.;p Kaksi viikkoa mirtatsapiinia on kohta täynnä. Sivuvaikutukset ovat hellittäneet. Uni tulee lääkkeiden kanssa ihan hyvin, mutta myös kestää pitkään. Vakioon tuntuu vaativan reilusti yli 8 tuntia. Toisaalta lääkkeet eivät toimi enää unilääkkeenkaltaisesti, koska vaikutus on lieventynyt. Silti ne rauhoittavat iltaisin. Pelot eivät pysy poissa eikä masennuskaan. Siinä mielessä odotin ehkä liikaa. Todennäköisesti kuitenkin ääritilat kummastakin ovat jääneet kokematta lääkkeen ansiosta. Paniikkia ei ole esiintynyt.
Koen lääkityksen helpottaneen myös siinä, että olen saanut käytyä läpi tiettyjä juttuja. Olin tässä jonkin aikaa pahemmin masentunut, mutta yritän nyt päästä siitä ohi. Tulevaisuus huolestuttaa. Olen miettinyt elämänarvojani siihen liittyen. Ja sitä, millaisiksi arvoni muodostuivat ennen yliopistolle pääsyä. En tiedä saanko koskaan töitä, johtuen työkokemuksen vähäisyydestä. Ja minkälaisia töitä, sekin on iso kysymys. Viihtyisinkö tietynlaisissa töissä, ja miten suuren osan elämästä ja päivästä haluan omistaa työlle? Toisaalta ehkä olenkin vajaakuntoinen, jossain määrin työkyvytön. Sitä tuntuu olevan kovin vaikea ajatella tai myöntää itselleen. Mutta tosiasiassa en tiedä. Opintojen aikana en millään olisi jaksanut käydä töissä, koska opiskelu on vienyt kaikki voimat. Kesätöitä olen hakenut, mutten saanut. Ainoan työhaastattelun mokasin joutumalla paniikkiin kun kysyttiin työkokemuksesta.
En tiedä olisiko minusta tutkijaksi. Proseminaarin ohjaajani mielestä olisi, mikäli pää kestää. Hän toki tietää, koska sain proseminaarin aikaan burn outin, mistä johtuen kävin sen toiseen kertaan ja vasta silloin sain valmiiksi. Entä jos gradu ei olekaan riittävän hyvä jatko-opintoja ajatellen? Mutta onko sillä väliä, jos en kuitenkaan jaksaisi, henkisesti siis? En pysty nytkään 8 tunnin “työpäiviin”, siis opiskelemaan sitä määrää päivässä, paitsi ajoittain. Masennuskausien aikana “työpäivä” jää kokonaan väliin, ja vaihtuu Sims-päiväksi. Masennuksen alkamiselle on aina jokin syy. Tosin sellainen syy, ettei se varmasti normaalilla ihmisellä aiheuttaisi vastaavaa. Ja jos masennuksesta pyrkii pakottamaan itsensä töihin, sillä voi olla varsin ikävät seuraukset. Mielelläni kun on taipumus vaihtaa vapaalle itsekseen, jos en sitä muuten tee.
Vaihtoehtoisesti pyrin elämänhallintaan laihdutuksen kautta. Vaikka se sinänsä olisi tervettä, elämänhallinnan nimissä se ei ole, eikä varsinkaan kun kääntyy joka ikinen kerta syömishäiriöksi. Näin keväisin tuo on hyvin tyypillistä. Johtuu todennäköisesti siitä, että lukukauden lähestyessä loppua tunnen oloni stressaantuneeksi ja kaoottiseksi.
Sivuvaikutuksia
Rajumpi huimaus johtuukin ilmeisesti suurimmalta osin mirtatsapiinista. Seuraavia lääkkeen ohjeessa mainittuja sivuvaikutuksia on ilmennyt:
- huimaus, voimakkaimpana näistä
- väsymys, ei ole ollut kovin pahaa
- lihominen, johon vaikutti kyllä yleinen stressitila ennen lääkkeen aloittamista varmasti suurimmalta osin eli stressisyöpöttely
- turvotus? mahdollisesti, en ole varma
Sivuvaikutukset eivät silti ole niin pahoja, ettenkö malttaisi odottaa niiden ohimenoa. Ja hyvät vaikutukset lääkkeellä tuntuvat ainakin tällä hetkellä suuremmilta. On minulle tosi iso juttu, jos sydän ei aina hakkaa kuin viimeistä päivää tietyissä tilanteissa ja jos mieliala ylipäänsä pysyy suhteellisen tasaisena. Kun ulos menoon liittyy paniikkioireita, siitä tulee ikävä muistijälki, jonka ansiosta ulos meno ahdistaa jo valmiiksi. Toivon että tämän lääkkeen turvin pystyisin oppimaan normaalimpaan elämään. Ettei lenkille lähtö olisi aina hirveän ahdistuksen paikka, vaan olisi oikeasti kyse vain siitä, viitsiikö ja jaksaako. Kun koko arkipäivä on välillä taistelua omien ahdistusten kanssa ja toipumista paniikkioireista, se vie myös hirveästi energiaa.
En tiedä kumpi oli ensin, masennus vai ahdistukset ja pelot. Sillä ei taida olla kauheasti väliä, kun molempia on. Masennus on tullut paremmaksi vuosien mittaan, mutta varsinkin ilmeinen kaamosmasennustaipumukseni on ikävä. YTHS:n itsearviointitesti antoi viimeksi tulokseksi pidemmän univaikeusjakson jälkeen keskivaikean masennuksen, vaikka arvio on välillä käynyt lievänkin puolella. Siitä se idea kysellä lääkityksestä tosissaan lähti. Tilanne ei ole ollut nyt ollenkaan yhtä paha kuin joskus, jolloin sain kaikenlaisista itsearviointitesteistä ruksittua jokaisen masennusoireen. Ja vaikea masennus oli kyllä mielestäni ihan varma juttu.
Lyhyesti sanottuna syy siihen, etten aikoinaan hakeutunut hoitoon oli, että halusin kuolla enkä parantua. Toisaalta myös ahdistustilat ja sellainen estivät hakeutumasta lääkäriin. Ja juuri luin esitteen psykosomaattisista oireista, joihin voi kuulua korostunut itse pärjääminen (edelleen minulla on myös joitain muita psykosomaattisia oireita, kuten univaikeuksia). En myöskään kokenut, että olisin ollut oikeutettu hoitoon. Se liittyy huonoon itsearvostukseen, joka on masennukselle tyypillistä. Terapeuttini mukaan olisin tarvinnut kriisihoitoa. Käytännössä kai sairaalahoitoa. Mutta siitä on jo kauan ja olen täällä edelleen, saanut elämänhaluni takaisin, jne.
Suurin ongelma parantumisen suhteen viime vuosina on ehkä ollut se, etten tiedä onko jokin vialla. Ongelmiin on niin tottunut ja turtunut, ettei tiedä enää mikä on normaalia. Ei ole mitään vertailukohtaa, jonka voisi osoittaa muuttuneen. Toipuminen on tuonut paremman tietoisuuden tästä, kun vertailukohtia on ruvennut löytymään. Ja terapiastakin on ollut paljon apua. Tavallaan hullua, miten joutuu kohtaamaan sen, millainen on ihmisenä, tässä iässä. Löytämään itsensä masennuksen kuoren alta. Vaikka toki on aina omalla tavallaan elänyt normaalia elämää ja ollut oma itsensä. Ei mielen sairaus kuitenkaan ole kaikki mitä on.
Ajatuksia yliopistosta, naistutkimuksesta ja tieteestä
Eilen junassa matkalla Turusta kotiin pohdiskelin kaikenlaisia asioita. Olen nyt voinut henkisellä tasolla hyvin, joten voimavaroja on vapautunut työskentelyyn. Gradun käsittelyluku ja disposition uusi versio lähtivät juuri seminaarilaisille, torstaina ovat käsittelyssä.:)
Hyvinvointi johtuu kevään lisäksi ennen kaikkea mirtatsapiinista. Vajaa viikko sitten kävin psykiatrin vastaanotolla keskustelemassa lääkityksestä. Sain reseptin noihin, ovat nukuttavia uuden sukupolven masennuslääkkeitä. Vaikutus on sellainen, mistä olen haaveillut pitkään. Unilääke, jonka rauhoittava vaikutus jatkuu koko seuraavan päivän. Sivuvaikutuksina erityisesti väsymys ja lihominen, huimauskin oli muistaakseni listattu. Kovin pahasti en ole noita sivuvaikutuksia kokenut. Tänään huimaus johtuu pääosin siitä, että jouduin ottamaan vahvan särkylääkkeen. Valitettavasti kuukautiset haittaavat siten työskentelyä aika pahasti.
Mutta asiaan (varsinainen otsikonmukainen pohdintateksti alkaa):
Naistutkimusta vastaan on viime aikoina hyökätty mm. Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksissa. Samalla artikkeleissa kerrotaan hankkeesta perustaa innovaatioyliopisto. Ensinnäkin kyse tuntuu olevan joidenkin luonnontieteilijöiden ajatuksesta, että humanistinen tiede ei ole tiedettä ollenkaan. Naistutkimuksen laitos sijaitsee humanistisessa tiedekunnassa ainakin Helsingissä ja Turussa. Humanistinen tiede ei pyri löytämään absoluuttisia totuuksia, vaikka sinänsä ainakin historiassa tutkimusta tehdään alkuperäislähteitä käyttäen ja samoilla menetelmillä pitäisi päätyä samoihin päätelmiin, jos tutkimus toistettaisiin.
Naistutkimuksen “ongelma” taitaa olla siinä, että eräät tahot eivät ymmärrä filosofiaa (= mistä filosofiassa on ylipäänsä kyse). Judith Butler, Luce Irigaray ja muut parjatut tutkijat kun ovat filosofeja. Naistutkimus ei myöskään ole yhtenäinen tieteenala, vaan lähtökohtaisesti monitieteinen. Sen piirissä opiskellaan feminististä filosofiaa ja näkökulmia, joita voidaan soveltaa oman tieteenalan tutkimuksissa. Irigarayta on turha haukkua julkisuudessa naistutkimuksen “viralliseksi edustajaksi”, kun hänen ajatuksiaan on esitelty vain yhtenä näkökulmana esim. jollain perusopintojen kurssilla. Esitellyt filosofit edustavat usein ristiriitaisia ja vastakkaisia näkemyksiä ja koulukuntia.
Suurempi “ongelma” taitaakin olla, että ainakaan humanistisella puolella ei pyritä lyömään lukkoon absoluuttisen totuuden periaatteita ja sitä, mitä milloinkin sopii tutkimuksissa käsitellä. Tutkijat ja opiskelijat saavat varsin vapaasti tutustua erilaisiin teorioihin ja tehdä omat päätelmänsä. Varsinkin kulttuurihistoriassa ollaan hyvin sallivia sen suhteen, millaista tutkimusta oppiaineessa voi tehdä. Kunhan historiatieteen peruskriteerit täyttyvät. Vapaus tuntuu kyllä olevan joillekin vaikea asia, mikäli opiskelija ei ole sisäistänyt kulttuurihistorian ajattelutapoja – niitä historiatieteen peruskriteereitä. Mitä tahansa ei voi tehdä, vaikka periaatteessa voikin.
Kyse vapaudessa on siitä, miten hyvin pystyy perustelemaan valintansa. Tieteenalan sisällä käydään monenlaisia keskusteluita ja keskustellaan myös siitä, miten tutkimus vaikuttaa yhteiskuntaan. Jos mitään “poliittista” vaikutusta ei olisi, niin olisiko tutkimuksessa oikeastaan mitään sisältöä? Miksi jotain tutkimusta ylipäänsä tehdään? Pitäisikö humanistien puuhastella keskenään, vai tehdä tutkimusta, jolla on annettavaa muillekin? Mitä yliopiston ulkopuolella sitten halutaan tutkimukselta?
Innovaatioyliopiston olen huonon seuraamisen perusteella käsittänyt siten, että valtiovalta haluaa rajoittaa yliopistojen autonomiaa ja tehdä tieteestä hyödyllistä, saattaa tieteen yhteiskunnan palvelukseen (kinuamalla rahoitusta yrityksiltä). Tällä konseptilla pitäisi tuottaa huippuyksilöitä ja huippututkimusta, joiden kautta Suomi saisi mainetta ja vaikutusvaltaa maailmalla. Ehkä olen tullut tässä niputtaneeksi samaan myös valtiovallan pyrkimyksen saada yliopistolaiset enemmän byrokratian piiriin pyörittelemään papereita.
Humanistien huoli on siitä, onko alalla tulevaisuutta, kun sillä ei ole mitään konkreettista annettavaa teknologia-Suomelle. Paitsi tietysti kielipuolella alipalkattuja opettajia, kääntäjiä ja tulkkeja kansainvälistymisen avuksi. Ja niitä opettajia muutenkin. Oma kyyninen huoleni on siitä, millaista humanistista tutkimusta halutaan. Kovasti tykkäisin parantaa maailmaa, jne. vaikuttaa yhteiskunnallisesti. Mutta haluaako maailma kuitenkin vain hymistelyä Suomen suurista sotasaavutuksista? Mahdollisesti viiltävää analyysiä siitä, millaisia rukinlapoja 1700-luvulla tehtiin missäkin osissa Suomea?
Naistutkimuksen vihaajat vihaavat samalla kaikkea monitieteellistä ja innovatiivista, moniarvoista tutkimusta. Heille on mieluiten vain yksiä totuuksia, hyödyllistä keksintöjä tuottavaa tiedettä ja humanistisella puolella niitä eri joukko-osastojen liikkeitä milloin missäkin II Maailmansodan taistelussa. Naistutkimus on helppo hyökkäyskohde, koska feminismi ja filosofia ovat molemmat asioita, joista kovinkaan moni ei näemmä tiedä yhtään mitään. Lisäksi voidaan aina heittää, että entäs miestutkimus, miksi sellaista ei sitten ole. (Kyllä on, mielestäni oppiaineen nimen voisi muutenkin vaihtaa sukupuolentutkimukseksi, näin queer-näkökulmasta.)
Hesarissa luovuustutkija, jonka nimeä en nyt muista, kertoi taannoin matkastaan yhteen Euroopan huippuyliopistoista. Siis yhteen niistä, joiden rinnalle Suomi haluaa, olikohan se Cambridge tai Oxford. Hänen näkemyksensä mukaan ko. yliopistossa tehdään kaikki tavalla, josta Suomessa halutaan eroon. Täällä luova vapaus on tuottamattomuutta, huippuyliopistossa innovatiivista toimintaa.
Mutta Suomessa perinne onkin ollut pitää yliopistoa virkamiesten oppilaitoksena. Yliopisto on tuottanut virkamiehiä valtionhallinnon käyttöön. Euroopan vanhat yliopistot puolestaan ovat sivistysyliopistoja, joilla on ollut vahva autonomia jo keskiajalla. Vaikka toki silloinkin on ollut rajankäyntiä yliopiston ja valtion tai kirkon välillä. Omasta puolestani toimisin mieluiten luovan vapauden ilmapiirissä autonomisessa yliopistomaailmassa, jossa yliopistot kautta maailman muodostavat keskinäisen verkoston.
Tosin Suomessa opintotuki on ylivoimaisen hyvä järjestelmä. Sen vain pitäisi riittää elämiseen oikeasti eikä vain teoriassa. Opintotuki lienee valtiolle hyvä tapa kiristää opiskelijoita haluttuun elämäntyyliin. Tukea rajoittamalla viedään opiskelijoilta “liiallinen” vapaus ja energia yhteiskunnalliseen aktivismiin. Pelkästään pakollisiin opintoihin keskittyvä opiskelija ei pysty aiempien vuosisatojen tapaan heittäytymään esim. vallankumoukselliseen toimintaan.
On mielestäni hyvä kysymys, olisiko demokratiaa olemassa, jos yliopistoälyköt olisivat joutuneet keskittymään paperinpyöritykseen, hyödyllisten keksintöjen rakentamiseen ja absoluuttisten totuuksien vaalimiseen? Olisiko demokratiaa konkreettisesti olemassa ilman Ranskan vallankumousta, vai eläisikö se vain paheksuttuna teoriana?
Outo aika – toinen todellisuus (runopäiväkirja, osa 3)
Ikuisesti liminaalisessa tilassa elää yhteiskunnasta syrjitty. Syrjitty lapsuudestaan, oppinut ulkopuoliseksi. Ulkopuolisuus on ikuisesti liminaalinen tila.
Ihminen on ihminen, ihmiskuntaa, kansalainen, täysivaltainen 18-vuotiaana. Vuosien aikana yritti olla tavallinen, ehkä yrittää vieläkin vaan ei onnistu koskaan. Koska oli päätetty, ettei kaltaisensa ole koskaan yhtä täysivaltainen kuin täysivaltainen kunnon kansalainen – hän on vääränlainen.
Ulkopuolinen on ihminen, joten ihmisenä häntä kohdellaan, samanlaisena. Samuus on harha, todellisuus on harha, ihminen on outo, aikansa outo ja todellisuutensa toinen.
In a Queer Time and Space, kirjasi Judith Halberstam. Having a Queer Truth and Reality, lisään minä.
Rahan valta ja reaalipolitiikka ei koskaan kohtaa mielenterveysongelmaisen arkea. Arkea muidenkaan ulkopuolisten. Ulkopuolisen arjen todellisuuden kohtaa todella ehkä vain toinen ulkopuolinen.
Niinpä ulkopuoliset verkostautuivat ja vertaistukeutuivat. Ja tälläkin runolla oli oudon onnellinen loppu.
Pitkäaikaissairauksista
Jäin tänään pois Turun seminaarista, koska astmalääkärille on vaikea saada aikoja ja tänään hänellä sattui olemaan vapaana. Jouduin syksyllä perumaan lääkäriajan pariin kertaan muistaakseni, koska olin sairaana. Lääkettä oli välttämätöntä saada lisää, koska se on lähes lopussa.
Ilmeisesti viimeisimmän keuhkoputkeen menneen flunssan ansiosta puhallusarvot olivat reilusti huonommat kuin viimeksi. Nyt tuli määräys viikon tehokuuriin lääkitystä. Lääkäri arveli myös, että tulen hengitelleeksi talli-ilmaa enemmän kuin ajattelenkaan, vaikka pääosin olen tallilla ulkona. Liikuntaa pitäisi lisätä, siis muuta kuin ratsastusta. Olen siitä samaa mieltä. Sanoin hänelle käyneeni sauvakävelemässä ja jumpanneeni kotona, mutta että talvella ovat kumpikin jääneet lähinnä tressin takia.
Kerroin myös uniongelmistani, eli nukahtamisvaikeuksista ja siitä, miten esim. viime yönä heräsin joskus aamuyöstä ja silloin oli vaikeaa nukahtaa uudelleen. Sanoin, että aikoinaan psykiatri on tarjonnut unilääkkeille vaihtoehdoksi väsyttävää masennuslääkettä. Kyseinen lääke ei olisi edes kallis – en nyt muista sen nimeä, mutta olen lukenut siitä paljon vertaistuki.netistä. Haittapuolena sivuvaikutukset, mm. lihominen. Olen ajatellut pärjääväni ilmankin, mutta totta puhuen univaikeudet saisivat nyt lakata. Arki voisi muutenkin sujua paremmin. Vuosien aikana olen mennyt selkeästi parempaan suuntaan, joten ehkä syiden sijaan (minulla on jo aika kattava käsitys tilanteestani) olisi nyt aika hoitaa oireita ja antaa normaalin (mitä se sitten onkin) arkielämän hoitaa loput.
Ratsastus ja hevosten kanssa oleminen on terapeuttista ja rentouttavaa. Sekin, kun talikoi pökäleitä kottikärryyn. Toimintaterapiaksi tuota kai kutsutaan. Tai sitten vain ulkoiluksi ja mielekkääksi tekemiseksi. Eläinpuoli on aina osa minua, ja hevostelu enemmän kuin harrastus. Elämässä on paljon sellaista, mistä olen valmis luopumaan saadakseni ratsastaa. Tärkeämpiäkin asioita on, mutta silti. Olen jo luopunut monesta pienestä asiasta taloudellisista syistä, eikä se ole kirpaissut oikeastaan juuri ollenkaan.
Astma on sairaus, joka sopisi neuroottisen siistille ja itsestään hyvin huolta pitävälle henkilölle, joka ei ole eläinihmisiä. Eläimen omistaminen on monesti eri asia – kenellä tahansa voi olla lemmikki, mutta kaikki eivät suinkaan ole eläinihmisiä. Astma ei sovellu siisteyteen ja itseensä rennosti suhtautuvalle pitkäaikaisesti masentuneelle eläinihmiselle. Välillä olen jättänyt lääkitsemättä itseäni, koska en ole halunnut hyväksyä sairautta enkä elää sen mukaan. En tiedä miten pystyn ylipäänsä koskaan lääkitsemään itseäni säännöllisesti siten kuin pitäisi. Niitä väsyttäviä masennuslääkkeitä sentään otettaisiin iltaisin, mikä tekee tilanteesta helpomman jos siihen lähden.
Kirjoja, elokuvia, dokumentteja, pohdintaa
Kirjoitan ensin hieman viimeksi lukemistani kirjoista. Edempänä elokuvista ja dokumenteista. Suomenhevospätkä viittaa erityisesti (muttei yksistään) suomenhevosdokumenttiin, joka on tullut hiljattain TV:stä, mutta katsoin sen YLE:n nettiarkistosta.
Annie Proulxin Vaarallinen harmonikka oli ajatuksia herättävä romaani. Kirjallisesti pidin enemmän Laivauutisista, mutta Vaarallinen harmonikka oli myös hieno teos. Siinä toimi hyvin kerronta, joka seurasi yhden esineen matkaa. Silti kertomuksesta tuntui löytyvän paljon muitakin ulottuvuuksia. Yksi niistä joita löysin, eli mitä minä luin kyseisestä kirjasta, oli kertomus amerikkalaisuudesta. Tarkemmin sanoen siitä, miten amerikkalaisuus on muodostunut syrjintänä ja väkivaltana muiksi koettuja ryhmiä kohtaan. “Alkuperäiset” amerikkalaiset eli puritaanisiirtolaisten jälkeläiset syrjivät ja lynkkaavat mm. italialaisia ja saksalaisia siirtolaisia mustien lisäksi. Kaikki siirtolaiset syrjivät mustia yhtä lailla ja toisiaan sen mukaan mikä ryhmä kulloinkin on halveksutumpi.
Proulxin kerronnasta tulkittavan ajatuksen on hieman rajatummin ja tarkemmin sanonut Lisa Duggan kirjassaan Sapphic Slashers. Siinä naisista pitävä nainen rinnastuu ja vertautuu mustaan naiseen 1800-luvun lopun USA:n etelässä. Dugganin mukaan nationalistinen kansakunnan rakennus vaati erottautumaan. Amerikkalainen oli yhtä kuin valkoihoinen tiettyyn kulttuuritaustaan kuuluva mies, jotain aivan muuta kuin esim. mustat tai kiinalaiset. Nainenhan ei koskaan ole samalla tavalla kansalainen kuin mies, koska jonkin kansallisuuden edustaja ja kuvaaja on aina mies – nainen on jotain, minkä mies omistaa (siksi nainen, joka valitsee kumppanikseen toisen naisen, häiritsee yhteiskuntarauhaa ja pitää eliminoida – muuttamalla heteroksi tai leimaamalla hulluksi).
Bernard Werberin Muurahaiset ei ollut ajatuksia herättävä, vaikka sen ehkä oli tarkoitus olla. Todennäköisesti se olisi tehonnut paremmin joskus 14-vuotiaana, koska kävin juuri siinä ikävaiheessa läpi perimmäisiä filosofisia pohdintoja ihmiskunnan olemassa olemisesta (entä jos olisimmekin vain jonkun mielikuvitusta?). Ylipäänsäkin pohdiskelin silloin kaikkea ilmeisesti eksistentialistista. Econ Foucaultin heiluri oli siinä yhden kappaleensa (onko jäätelökioski todella olemassa?) ansiosta suuri innoittaja.
Alkuun Muurahaisissa tuntui olevan hillitöntä infodumppausta, ja se oli hieman tylsää luettavaa. Loppua kohti tunnelma tiivistyi. Lieneekö sattumaa vai ei, että lukiessani Muurahaisia näin ensimmäistä kertaa kohta seitsemään vuoteen täällä asunnossa sisällä muurahaisen. Kirjan “opetus” ei tainnut antaa minulle mitään, koska murskasin sen pikku-murkun kuoliaaksi.
Sellaista ajattelemisen aihetta kirja kyllä jätti, että miten paljon eli vähän inhimillistä ymmärrystä joiltain kirjailijoilta tai muuten vain ihmisiltä mahtaa löytyä? Kirjassa oli keskeistä edesmennyttä hahmoa kuvattu tavalla, joka sopisi mielestäni autistisen ihmisen olemukseen. Hänestä oli kuitenkin tehty omanlaisensa friikki ja lopulta suuren ymmärryksen edustaja. En tarkoita, että sairauksia tms. pitäisi erityisesti korostaa tai käyttää aina, ettei muuta voisi ollakaan. Tarkoitan sitä, että kuinka usein meiltä jää itse kultakin ymmärtämättä, että ihminen ei käyttäydy oudosti tai huonosti tai ole “tyhmä” tahallaan tai piittaamattomuuttaan? Miten montaa lukihäiriöistä joidenkin kieliopin jatkuva oikominen ja pilkka väärin kirjoittavia kohtaan on satuttanut? Dokumentti Mielen vuoristorata avasi puolestaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivien maailmaa.
Elokuvien puolella juuri näkemäni Alaston saari sai pohtimaan omaa ulkopuolisuutta suhteessa erilaista elämäntapaa edustaviin. Kyseessä oli japanilainen -60-luvun taide-elokuva maanviljelijäperheestä, joka asuu saarella. Elokuvassa ei ole ainuttakaan repliikkiä. Mietin elokuvan tekijöiden positiota suhteessa tarinan henkilöihin. Oliko heillä juurensa maaseudulla? Vai olivatko he täysin ulkopuolisia, kaupunkilaisia radikaaleja elokuvaihmisiä, jotka halusivat tehdä kokeellista kerrontaa korostetusti “tavallisten ihmisten” elämästä? Kuvaus oli realistista, arkea korostavaa. Lähinnä elämä tuntui koostuvan veden kantamisesta kotiin ja viljelyksille. Eräänä päivänä toinen perheen nuorista pojista kuoli hämäräksi jääneeseen sairauteen. Äiti sekosi hetkellisesti pellolla pojan hautajaisten jälkeen, isä katsoi vierestä surumielisenä. Sitten jatkui arkinen aherrus kuten aina ennenkin.
Oma ulkopuolisuuteni suhteessa elokuvan maailmaan oli monitasoista. Ensinnäkin olen suhteessa maaseudun elämään täysin ulkopuolinen. Satunnainen vierailija, jolle maaseutu on rentoutumisen paikka. Toisekseen ajallinen etäisyys -60-lukuun on merkittävä, koska en ollut vielä edes syntynyt silloin. Paikallinen etäisyys Japaniin ei tuntunut oleelliselta, koska elämäntapa sinänsä vaikutti hyvin samanlaiselta kuin Suomessa – siis mitä olen aiheesta lukenut (elämä suomalaisella maaseudulla “joskus ennen kuin olin syntynyt”). Kolmannekseen tunnen etäisyyttä tuon aikakauden kulttuurielämään ja kokeelliseen elokuvaan. Olen kasvanut siltä osin erilaiseen maailmaan. Osasin joka tapauksessa arvostaa näyttelemistä ilmeiden, eleiden ja yleensä ruumiin kautta. Ilmeettömiä pökkelöitä on elokuvissa ihan tarpeeksi ja silloin tulee ihmetelleeksi, miksi ylipäänsä pitää valita ilmaisumuoto, jossa muutenkin kuin sanoilla ja teoilla voisi sanoa kovin paljon.
Etäisyyttä tunnen myös kaikenlaiseen suomenhevosintoiluun, samalla kun tunnen omalla tavallani myös kuuluvani siihen. Vierauden tunnetta aiheuttaa nationalistinen uho ja nostalgia. Suomenhevonen sotasankarina -juttujen ylikorostuneisuus ja paatoksellisuus, oman-kansallisen-puhtaan-hevosrodun korostaminen itseisarvona (olkoonkin, että tästä olen myös samaa mieltä), perinteisen maskuliinisuuden korostaminen ja ihannointi _hevosmiehen_ olemuksessa. Tuossa etäisyydessä on varmasti kyse siitä, että olen kasvanut niin erilaiseen maailmaan ja ympäristöön. Sekä tietysti saamani koulutus tuottaa vierautta. Pakostakin tuntee olevansa eri maata, kun on oppinut historiasta ja lähdekritiikistä jo aika paljon tähän mennessä. Ja ylipäänsä ollut ja saanut koulutusta nykypäivän yliopistolla, jossa varsinkin humanistisella puolella on varmasti täysin erilaista kuin -40-luvulla. Kiitokset siitäkin taitavat pitkälti kuulua -60-luvun radikaaleille.
Katsoin äskettäin nauhoituksista myös dokumentin Simone de Beauvoirista. Se oli hyvä kokemus, sekä oppimisena että muuten. De Beauvoirilla ilmeisesti oli toimiva polyamorinen suhde Sartren kanssa. Ongelmilta kukaan ei varmasti välty, mutta ainakin ilmeisesti olivat tyytyväisiä elämäänsä. Kaupunkilaisten kulttuuriradikaalien elämä oli täysin poikkeavaa siitä, millaista käsitykseni mukaan maaseudun “tavallisten ihmisten” elämä oli tuohon aikaan. Lienee selvää, kumpaan koen itse pystyväni paremmin identifioitumaan? Ongelmista pahin on kai radikaalille aina muiden viha. Sartre yritettiin murhata pommilla kahteen kertaan, koska hän kannatti Algerian itsenäisyyttä. Hesarin kolumnin mukaan Mannerheimista homoseksuaalisia aiheita sisältävän nukkeanimaation tehnyt henkilö on saanut tappouhkauksia.
Jussin kanssa katsoimme taannoin dokumentin Jesus Camp, joka oli kuvattu USA:n helluntailaisten lasten aivopesuleiriltä. Jussi oli todella järkyttynyt näkemästään kuten kyllä minäkin. Vaikka olemme nähneet aiemmin myös dokumentin kreationisteista. Uskonnoissa ei sinänsä ole vikaa (kukin tyylillään), mutta fanaattisuus on kaikessa pahasta. Yhtä lailla aatteellisella puolella. Lapsia aivopestään sotaan uskonsa puolesta erityisesti uskonnottomia/maallisia vastaan, “oikeiden” poliitikkojen kannattajiksi, abortinvastustajiksi (ja terroristeiksi?), jne. Koska dokumentissa kuvattu porukka vaikuttaa Bush tyhmempään suoraan (ja palvoo Bushia “oikeana” poliitikkona), olen ylipäänsäkin tullut epäileväksi kaikkien USA:n hihhulipoliitikkojen suhteen. Ilmeisesti Obama on samaa kastia tai ainakin lähes? Riippuen siitä miten pitkälle tuo kehityslinja ehkä pääsee USA:n politiikassa, Heinleinia voinee sanoa profeetaksi. Joka haluaa vakuuttavat perustelut tuolle väitteelleni, voi lukea kirjan Kapina 2100.
Joskus tosi on todella tarua ihmeellisempää. Ennen sairastumistani flunssaan/keuhkoputkentulehdukseen (taas, stressistä tuo kai johtuu, että kaikki tarttuu) kävimme Jussin kanssa kaupungilla syömässä ja elokuvissa. Katsoimme Orpokodin, joka on uutta espanjalaista kauhua. Varsin tehokas sellaisena! Traaginen kertomus, jossa oli imua, vaikka sinänsä kyse oli omalla tavallaan hyvin klassisesta orpojen riistosta ja kummitustarinasta. Tai siis klassikseksi _tarinaksi_ sitä luulin, kunnes näin Hesarissa pienen uutisen. Jerseyn saarella oli paljastunut -60-70 -luvuille sijoittunut tosielämän kauhukertomus orpokodista. Seksuaalisesti hyväksikäytettyjä lapsia oli murhattu ja haudattu talon rakenteisiin. Ruumiskoirien avulla yksi on jo löydetty ja koirat ovat ilmaisseet useamman muunkin.
Iloisempaa laatuviihdettä viime aikoihin on tuonut elokuva Bagdad Café. Se on valmistunut -87 eli ennen Persianlahden sotaa, joten nimi ei tosiaankaan viittaa Irakiin. Lihava saksalaisnainen ja musta kahvilaa pitävä nainen ystävystyvät molemminpuolisten ennakkoluulojen hälvennyttyä. Ystävyys saa myös naisten välistä rakkautta kuvaavaksi subtekstiksi tulkittavia sävyjä. En puhu lesboista, koska kummallakin on aviomies ja saksalaisella muukin miessuhde. Vaikka elokuvassa olisi potentiaalia traagisiin käänteisiin, siinä ei niitä ole. Saksalaisen aviomiehen häipymistäkään ei oikein voi laskea tragediaksi. Termospullo toimii elokuvassa yhdistävänä tekijänä. Siinä ollut kahvi oli epäilemättä todella pahaa, mutta silti meidän molempien rupesi tekemään mieli kahvia. Lopusta jäi hyvät ja iloiset fiilikset, mikä on ollut suhteellisen harvinaista kuten tästä merkinnästä näkyy. Miksi vastaavia elokuvia ei näytetä tai tehdä enemmän? Joskus todella saan tarpeekseni synkkyydestä, väkivallasta, kammottavista tarinoista ja mitä muuta elämällä nyt onkaan tarjoilla livenä tai pohdittavaksi. Komedia ei yleensä saa hyvälle mielelle, koska kovin usein on kyse huonoista elokuvista, joissa pilkataan niitä syrjittyjä vähemmistöjä, joiden ei nykyään katsota kuuluvan kansalaisoikeuksien piiriin.
Runopäiväkirja, osa 2
28.2.2008
Hetken luulen kuuluvani jonnekin
mutta oliko tunne aina illuusio?
Elämällä on niin paljon tarjottavaa
miksi rajoittua yhteen asiaan?
päädyn kirjoittamaan pääni tyhjäksi
unettomana yönä
(toivoen sen todella tyhjentyvän)
muuten koski taas tulvii
ja ahdistun eristyksiin palalle maata
kun viimein nukahdan
Ja aamulla vihaan itseäni
koska en ole löytänyt keinoa
palata eläväksi.
Juuri kun luulin kaiken sujuvan
edes paremmin kuin ennen.
En osaa hellittää
vaikka en edes tiedä mitä tavoittelen.
Tajusin juuri
etten enää muista, tiedä
millaista on elää ilman masennusta.
