Dystopia
Luin juuri Pohlin ja Kornbluthin scifi-klassikoksi nimetyn Avaruuden kauppamiehet. Juttu alkoi siitä, kun Jussille pohdiskelin, onko mahdettu koskaan kirjoittaa dystopiaa, jossa yhteiskunta on jaettu varallisuuden perusteella. Jussi muisti tuon kyseisen kirjan. Ihan hyvä se oli, joskin vanha. Vähän kuin scifiksi tehty MadMen. Tulevaisuudessa maailma pyörii mainonnan ympärillä. Ihmiset vetävät tupakkaa ja entistä addiktoivammaksi suunniteltua kahvia. Naiset ovat sihteereitä, kotiäitejä, tai muuten vain näkymättömissä. Paitsi päähenkilön määräaikainen vaimo, joka on lääkäri ja itse asiassa vielä enemmän.
On hassua omalla tavallaan, että valtavia tulevaisuusvisioita maalailleet kirjailijat eivät ole pystyneet kuvittelemaan sukupuolten tasa-arvoa. Tulevaisuusrakennelmissa on aina nykyajan näkökulmasta särö, kun niiden sosiaaliset suhteet toimivat 2000-luvun hylkäämillä tavoilla. Tämä ei koske pelkästään kyseistä kirjaa, vaan sama näkyy esim. Heinleinilla. Tietenkään kirjailija ei ole profeetta (Heinlein tosin pääsee hyvin lähelle sitä), mutta on mielenkiintoista mitä scifissä on pidetty mahdollisena. Tai mahdottomana siis tässä tapauksessa. Jotkin asiat elämässämme taitavat olla niin suuria itsestäänselvyyksiä, että on vaikea kuvitella niiden muuttuvan tulevaisuudessa. Vaikka sieltä löytyisi siirtokunta Kuusta ja Venuksesta, yms. nykypäivänä vielä mahdotonta. Teknologinen kehitys on scifissä aina askeleen edellä ja sosiaalinen kehitys aina askeleen jäljessä. Näinkö se menee?
Avaruuden kauppamiehissä oli jälleen yksi vallankumous/vastarintaliike/sissiliike. Mahdollinen idealistinen terrorismi toi erityisesti kirjan juonen vuoksi mieleen nykyajan ekoterrorismin. Eläinten oikeuksien ja kulutuskriittisyyden nimissä tehdyt tuhoteot ja ihmisten häirinnän/uhkailun. Vastarintaliike on tarinoissa ja menneisyydessä aina kuorrutettu sankaruudella. Idealistinen taistelu pahaa ja vääryyttä vastaan. Miksi se sitten näyttäytyy nykypäivänä niin vastenmielisenä, ainakin minulle? Koska se hylkää väkivallattoman vastarinnan ja demokratian periaatteet. Idealistinen terrorismi ei pyri kansalaiskeskusteluun, vaan väkivaltaiseen pakottamiseen ja pelolla vaikuttamiseen.
Mitä tulee säätyeroihin, jotka pohjaavat varallisuuteen, niin on kaiketi aina ollut. Olen ajatellut, että tilanne olisi kärjistynyt sitten -80-luvun. Tosin äitini kanssa keskusteltuani tulin johtopäätökseen, että ehkä kyseessä on näköharha. Monesta asiasta puhutaan nykyään enemmän. On vapaus olla oma itsensä, toteuttaa itseään. Ei tarvitse olla hiljaa omista asioistaan ja yrittää vaikuttaa “normaalilta”. Ehkä sosiaalinen paine oli aiemmin suurempi? Individualismin leviäminen sallii niin sosiaalisen kuin aatteellisenkin yksilöllisyyden paremmin.
Varallisuuteen pohjautuvat säätyerot tulevat hyvin näkyviin hevospiireissä. Tuntuu siltä, että moni asia näkyy siellä varsin hyvin. Ikään kuin hevospiirit olisivat kärjistynyt pienoisversio yhteiskunnasta. Tämä havainto voi tietysti johtua myös siitä, että olen noissa piireissä liikkunut viime aikoina varsin tiiviisti. Toisaalta hevosharrastus yhdistää paljon laajempia joukkoja kuin esim. kulttisarjan fanitus. Todennäköisesti yliopistollakin on paljon homogeenisempi joukko. -80-luvun lopulla minulla ei ollut samanlaista tunnetta. Tosin oli silloin vielä varsin nuori ja ymmärtämätön.
Mutta silti: 20 vuotta sitten kovin monella ei ollut varaa omaan hevoseen. Lasten hevoslehdissä julkaistiin paljon tee se itse -vinkkejä. Miten tehdään itse loimi, satulahuopa, pintelit, tms. Miten puhelinluetteloita voi käyttää “jumppalaitteena” sisäreisien vahvistamiseen. Jos jollain oli ratsastushousut, tms. niin se jo yksistään oli hienoa. Kirjoissa neuvottiin katkaisemaan pusikosta risu raipaksi. Varusteita ylipäänsä sai Helsingissäkin vain parista paikkaa, eikä ollut mitään merkkitietoisuutta, koska merkkejä oli todennäköisesti tarjolla vain sitä yhtä.
Tänä päivänä puhutaan paljon siitä, että kun ihmisillä on varaa, hevosia ostavat paljon sellaiset, jotka eivät niistä tiedä tarpeeksi. Siitä seuraa kasvava ongelmahevosten joukko. Tosin 20 vuotta sitten ratsastuskouluissa vielä oli hevosia, joita nykypäivänä kukaan tallin omistaja ei kuulemma voisi pitää tuntikäytössä (esim. hevonen, joka käy ihmisen päälle karsinassa). Kuten jostain luin -70-lukua koskien: täti aloitti ratsastuksen aikana, jolloin hevoset olivat vihaisia ja ratsastuksenopettajat vielä vihaisempia. Joka tapauksessa tänä päivänä en ole Hevoshullussa nähnyt enää tee se itse -vinkkejä, sen mitä olen ko. lehteä kirjastossa lukenut. On Hööksiä, Horzea, ja monta muuta pienempää kauppaa. Hevosilla on miljoona loimea ja satulahuopaa, kaikki sävy sävyyn. Ratsastushousujen tai kypärän merkillä todellakin on väliä. Esteratsastuskisoja telkkarista seuratessa pääsee aina selville, onko juuri nyt muodikkaampaa olla GPA vai Charles Owen Wellington kypäränä. Melkein kaikilla niissä kisoissa on Pikeurin takki.
Myös tallit ovat profiloituneet. Tai ainakin “kaikki tietävät”, millaista väkeä jossain käy. On hienoja “tosiharrastajan” talleja, joilla asustaa kiiltäväkylkisiä ja korkealle koulutettuja puoliveriratsuja. Paikat ovat tip top kunnossa, asiakkaat samaten. Sitten on maalaistalleja, joilla on paljolti suomenhevosia ja mahdollisesti muita työhevosia (Joidenkin mielestä työhevosilla ei voi ratsastaa – en tiedä mikä on “voi ratsastaa” tarkempi määritelmä. Tosin suomenhevonen ei mene samaan kastiin raskaampien lajikumppaniensa kanssa, mutta en ole silti nähnyt “hienojen” tallien panostavan suokkeihin.) Asiakkaat ja talli ovat yhtä “rähjäisiä”. Ketään ei pakoteta ostamaan ratsastusvarusteita, vaan tunneille saa tulla verkkareissa ja kumisaappaissa – kuten -80-luvulla minne tahansa, missä tänä päivänä on sääntö, että alkeiskurssin jälkeen on tallille asiaa vain aidoissa ratsastusvarusteissa. Pienillä maalaistalleilla ei välttämättä ole maneesia, ja meno ei sovi kuraa pelkääville. Lienee selvää, että “rähjäisillä” pikkutalleilla käy asiakkaita, joiden varallisuus ei riitä muuhun, tai jotka muuten vain viihtyvät paremmin sellaisessa paikassa (omiensa seurassa?).
Helsinki International Horse Show, tai FIM, Glitnir Horse Show tai mikä se nykyään onkaan, oli 20 vuotta sitten koko hevoskansan tapahtuma. Messukeskuksen katsomoissa taputettiin, kiljuttiin ja tömisteltiin (sekä heilulteltiin kannustuslakanoita) kun radalle tulevalle ratsukolle osoitettiin suosiota. Expo-alueella olivat paikalla “kaikki” tarvikeliikkeet ja muut, ja jokaisella oli messutarjouksia. Mitä olen tämän päivän kisasta lukenut ja telkkarista katsonut, meno on ensinnäkin hillittyä. Katsomo osoittaa suosiota taputtamalla. Kuulin huhun, että tapahtuma olisi siirretty Areenaan parempien VIP-tilojen vuoksi. Iso joukko ihmisiä valittaa joka syksy, ettei heillä ole varaa ostaa lippuja. Mainitusta syystä en itsekään ole päässyt paikan päälle toteamaan muutoksia. Tosin rehellisyyden nimissä sanottakoon, etten 20 vuotta sittenkään itse maksanut lipuista mitään. Olivat ne kalliita silloinkin, mutta oli sukulaisia, joiden ansiosta pääsi HIHSiin. Oli miten oli, huhu kertoo myös, että tapahtumasta haluttaisiin rajata pois ei-toivottu aines korkeilla lippuhinnoilla.
Toinen jako on ehkä vielä huolestuttavampi omalta kannaltani. USA:ssa on hyvin vahvat rintamalinjat kristillisen oikeiston ja liberaalin vasemmiston välillä. Historiallisesti linjat eivät ole perusteltuja tuollaisina, koska liberaalius ja konservatiivisuus ovat olleet sekä-että suhteessa oikeistoon ja vasemmistoon. Kummastakin löytyy kumpiakin. En usko, että myöskään USA:ssa tilanne olisi ollut tuo vielä kovin pitkään. Mutta mitä isot edellä, sitä pienet perässä… Keskustelu luomisopista eli ns. älyllisestä suunnittelusta, sekä jotkin muut teemat ovat jo saavuttaneet Suomen. Näemmekö täälläkin paitsi taloudellisesti entistä jakautuneemman, myös aatteellisesti entistä jakautuneemman yhteiskunnan? Aatteellinen jako oli toki jo -70-luvulla voimassa. Nyt se vain on erilainen.
Mikä minua eniten huolestuttaa, on mahdollinen harrastusten jakautuminen aatteellisuuden mukaan. Koska itse selkeästi kuulun liberaaliin vasemmistoon, onko minun mahdollista käydä tallilla enää tulevaisuudessa? Hevosharrastuksen piirissä tuntuu olevan runsaasti kristittyjä, tai muuten vain ns. kunnon ihmisiä. Ratsastushan on _hyvä_ harrastus. Tallilla roikkuminen pitää nuoret pois pahanteosta. Saavat sen sijaan raitista ilmaa, liikuntaa ja oppivat vastuullisuuteen.
Kysymys siitä kuka “saa käydä” tapahtumissa tai harrastuksissa, on tietysti typerä. Jokainenhan niissä saa käydä omien kiinnostustensa mukaan. Mutta on eri asia, onko valmis tai pystyväinen maksamaan jotain. Tai viihtyykö jonkinlaisessa ilmapiirissä. Esim. homoa ei varmasti kielletä käymästä missään, mutta kauanko homo viihtyy homovastaisessa ilmapiirissä? Kauanko jaksaa selittää ja puolustella? Vääntää rautalangasta? Lopulta on helpottavampaa siirtyä jonnekin muualle, missä voi olla oma itsensä aivan rauhassa. Toki tämä koskee kaikkia, myös uskovaisia. Ja selittänee pitkälti, miksi yhteiskunta on niin eriytynyt.
Talleilla eriytymisprosessi lienee juuri nyt käynnissä suhteessa lihavuuteen. On toki fakta, että hevonen ei jaksa kantaa mitä tahansa kuormaa. Ja voidaan keskustella siitä, mihin raja vedetään. Asiasta on jo olemassa jotain tutkimuksia. Mutta ratsastus on vain yksi asia, mitä hevosten kanssa voi tehdä. Ja on olemassa vankkoja hevosia, jotka voivat kantaa painavampiakin ihmisiä. Tuon ikuisuuskeskustelun ulkopuolella kytee selkeän vihamielinen suhtautuminen ylipainoisiin ihmisiin. Se ei liity millään tavoin hevosiin, vaan on osa laajempaa asenneilmastoa. Eräs henkilö kertoi, että tullessaan katsomaan ystävänsä tuntia, useammat ihmiset ko. tallilla olivat huomauttaneet “et saa tulla tänne ratsastamaan, koska meillä on painoraja se ja se”. Toisen henkilön oman hevosen tallipaikka oli irtisanottu omistajan ylipainon vuoksi (hänen oltuaan hyvä ja pidetty asiakas ko. tallilla vuosien ajan). Ylipainoinen hevosenomistaja ei sopinut tallin imagoon. Toisissa paikoissa asiakkaat ovat samanarvoisia keskenään, ulkomuodosta riippumatta.
Kirjoitin paljon hevosmaailmasta, mutta se tosiaan taitaa olla vain jonkinlainen läpileikkaus yhteiskunnasta laajemmin. Eli sanomani on sovellettavissa myös muualle. Itselleni eräs säätyerokokemus tapahtui joitain vuosia sitten. Olimme Jussin kanssa saaneet 50% alennuskupongit joulupöytään erääseen Helsingin hienoimmista ja kalleimmista ravintoloista. Pukeutumisesta alkaen tunsin koko ajan olevani väärässä paikassa. Myöhemmin Jussin sukulaisten luona jouluvierailulla oli todella mukavaa. Viihdyin huomattavasti paremmin perinteisiä työläisammatteja edustavien sukulaisten pöydässä kuin kalliissa ravintolassa, vaikka jälkimmäisessä olikin “hienompaa” ruokaa.
Mikään ei kiellä minua menemästä hienolle tallille, ravintolaan, tms. mutta minulla ei yleensä ole siihen varaa. Toisaalta viihdyn hyvin “omieni parissa”. Toisaalta minuun suhtaudutaan joskus oudosti siksi, että olen yliopistolla. Muut pitävät akateemisuutta jotenkin hienona. Kieltämättä olen erilainen ja elänyt erilaisen elämän. Minusta tosin on hienoa, jos joku tekee työnsä hyvin, piittaamatta siitä, mikä se työ on. Olen haaveillut ammateista, joista ei saisi haaveilla. Kun ala-asteella kirjoitin haluavani isona kaupan kassaksi (minusta se oli jännää ja mielenkiintoista, tosin oli minulla muitakin haaveita, tuo nyt vain yhteen aikaan), se jätettiin lukematta. Koosteessa lasten toiveammateista mainittiin, että “kaikki halusivat” olla kirjailija, taiteilija, lääkäri, tms. Kun kirjoitin blogissani, että varasuunnitelmani on lähteä lappamaan hevosenpaskaa, minua herjattiin tästä toisaalla. Tutkija tosin saa palkkaa suunnilleen saman mitä tallityöntekijä.
Nykyään ihminen osoittaa kuluttamisellaan ja pukeutumisellaan kuuluvansa johonkin ryhmään. Jos ei ole varaa ostaa ryhmän merkkejä, on ulkopuolinen luuseri. Kulutusvalinnat – tai valinta jättää kuluttamatta – määrittelevät millainen ihminen on. Kulttuurin ulkopuolella eläminen on mahdotonta, koska on aina tehtävä valinta suhteessa johonkin. Osallistumatta/kuluttamatta/käyttämättä jättäminen on sekin valinta suhteessa itse asiaan.
Lukekaa Avaruuden kauppamiehet, niin tiedätte mitä tekemistä tällä kaikella vuodatuksellani on ko. kirjan kanssa.;) Tosin lopulta minusta kirjan sanoma jäi liian valjuksi. Heinleinilla taitaa olla radikalisoidumpi ote, joskaan hän ei kai ole kirjoittanut ihan samasta teemasta. Toisaalta olen lukenut Heinleinia vasta tosi vähän.
Kauhutyöpajasta
Hesarin nettikeskustelu pehmolelujen “tappamisesta” kauhutyöpajassa
Itse voin tunnustaa: kiduttaneeni ja tappaneeni simejä The Sims -pelissä, tuhonneeni kansoja Civilizationissa, ajaneeni ihmisten ja eläinten yli leikkuupuimurilla Carmageddonissa, listineeni vastustajia erilaisin asein Doomissa. Siitä huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi, en ole koskaan edes lyönyt muita kuin pikkuveljeäni kun olimme pieniä. Olen pasifisti ja koiranikin olen kouluttanut väkivallattomalla tavalla.
14-vuotiaasta kauhua harrastaneena olen sitä mieltä, että arkielämä on paljon ahdistavampaa. Alkaen naistenlehtien maailmasta, jossa ei koskaan ole riittävän hyvä. Puhumattakaan kaikista vielä pahemmista jutuista. Itse olen kunnolla löytämässä kirjoittamisen terapeuttiset ulottuvuudet. Laitan työväenopiston kurssinovellin nettiin sivuillemme kunhan se valmistuu. Teemana on sattumoisin nuoren itsemurha, ja kirjoittaminen on rankkaa.
Joskus mielikuvitusmaailma on nuoren ainut pakopaikka, ja sinne on helppo eksyä. Aikuinen helposti kuvittelee nuoruuden olevan onnellista ja iloista aikaa.
Tässä pari virtuaalista vastinetta pehmolelujen kuritukselle:
Lapsista, vammoista ja vähän hevosistakin
Ajattelin aina, että lapsen loukkaantuminen tai sairastuminen ahdistaisi minua tosi paljon. Koska koirien kanssa on aina ollut niin kamala fiilis, jos niillä on jotain vialla.
Kun olin päässyt alkujärkytyksestä yli (mikä lapsi on ja miten sitä pitäisi kohdella – voisiko Tuire Kaimio kirjoittaa jonkin opaskirjan lasten käsittelystä ja käyttäytymisestä?), huomasinkin asian olevan päinvastoin. Eläinten kanssa on niin hukassa, koska eläimet eivät osaa puhua. Lapset sen sijaan voivat itse kertoa, miltä tuntuu, mihin sattuu. Lisäksi ihmisenä on itse kokenut samoja juttuja.
Vauvat tosin ovat minulle vielä ihan vieras juttu. Eivätkä vauvat osaa vielä puhua. Kysyin, voiko vauvan jättää autoon siksi aikaa kun menemme syömään. Ei ollut mielestäni liian kuuma eikä kylmä, joten kyllähän koiratkin pärjäävät kun jättää hieman ikkunaa raolleen… Onneksi kysyin tätä eläinihmiseltä, joka ymmärsi lähtökohtani. Ja selitti naureskellen, että vauvasta pitää ajatella, että se on kuin alle luovutusikäinen koiranpentu.
Ei, tässä ei ole kyse omasta lapsesta. Lasta ei ole eikä tule, ainakaan näillä näkymin. Ehkä hyvä niin, koska olisin varmaan aika hirveä äiti. Seurustelun alkuaikoina viilsin sormeeni avatessani Jussin terävää linkkaria. Haava oli pieni, mutta syvä, verta tuli aika tavalla. Jussi lähti heti kovin huolestuneena hakemaan sidostarpeita. Minä taas rupesin nauramaan, koska Jussin huolestuminen oli kovin huvittavaa. Istuin sängyllä, sormesta valui verta, ja nauroin.
Jussin mielestä olin parikymppisenä herkempi. Kiltimpi kuin nykyään, herkempi enkä tällainen kovis. Joka ratsastaa elämänsä parhaan koulutunnin sen jälkeen kun on saanut osuman lautasen kokoisesta kaviosta, jossa oli hokkikenkä. Tarkastan toki vauriot, ja huolestun, jos on epäiltävissä jotain vakavampaa. Itkin kun olin viimeksi mällännyt nilkkani kaatumalla rappusissa – tosin harmista, koska siinä meni opinnot taas pieleen, kun oli pakko lähteä Turusta kotiin sairastamaan.
Pelkoni ratsastuksen suhteen taitavat pitkälti johtua siitä, ettei minulla olisi oikein varaa pitää sairaslomia. Jos pudotessa sattuu jotain, todennäköisesti sattuu joko käteen tai jalkaan. Pahemmat vammat ovat onneksi harvinaisia. Iso osa peloista taitaa myös johtua korkean paikan kammosta.
Shetlanninponin perässä kärryillä istuessa en ole vielä tähän mennessä pelännyt. Tiedän, että siinäkin on riskinsä – siksi käytän kypärää ja ainakin maastossa turvaliiviä.
Vauvakuumetta minulla ei ole, vaikka tässä iässä biologisen kellon pitäisi kai alkaa tikittää täysillä. Muut saavat hoitaa lisääntymisen. Lapset ovat kivoja, kun ne eivät ole omia. Sen sijaan poden ponikuumetta.
Olen tajunnut, että astmaatikon lemmikki voisi ehkä olla sellainen, joka ei asu kotona. Pihatottoponia saisi hoitaa suurimmaksi osaksi ulkona. Sääolosuhteet eivät ole karkottaneet meitä tallilta tähänkään asti. Todennäköisesti pahin on jo tullut koettua. Ensin tunti kouluvääntöä loskaliejuisella kentällä, josta massiiviset kaviot roiskivat kurat polveen asti. Sitten kaksi tuntia talutusta räntäsateen ropistessa pipoon. Päivän lopussa olin läpimärkä varpaan kärjistä päälakeen asti. Halusin lähteä vielä kauppaan. Jostain syystä en viitsinyt viedä vaihtovaatteita taukotupaan, vaan loikin ulos ratsastushousuista ja sisään farkkuihin tallin parkkipaikalla. Vaihtokengät saivat kelvata ilman sukkia, koska paljain jaloin oli ainakin mukavampaa kuin märillä sukilla.
Sadetakki ja kurahousut ovat tosi epämukavia käyttää. Ja kuten vanhemmat aina lapsena ollessani muistuttivat: en ole sokerista tehty.
Nilkan venähdys, sormen murtuminen, vesirokko, 40 asteen kuume, angiina, jne. ovat tosi epämukavia ja muutenkin inhottavia juttuja, mutta niistä selviää. Vain osa vaatii lääkärillä käyntiä. Miksi rampata terveyskeskuksessa turhaan? Antibiootteja tarvitaan vain bakteeritulehduksiin. Luin lehdestä, että ihmiset käyvät usein valittamassa selkäkipuja, jotka eivät tarvitsisi hoitoa. Välilevyongelmat sen sijaan pitäisi käydä näyttämässä. No, nythän minä sitten menen, vuosia sen jälkeen kun asia oli todella akuutti… (mutta hoitui särkylääkkeillä ja lämpöhoidolla, nyt haluan tietää pitäisikö välttää hevosen selästä putoamista, ts. ratsastusta, koska putoaminen on aina vain ajan kysymys)
En siedä sipulimaitoa, koska jouduin juomaan sitä lapsena joka kerta sairastuessani. Kuuma maito on sellaisenaan myös äklöä. Sipulikääre ehkä vielä menettelisi. Olen siirtynyt jo teini-iässä käyttämään sipulia sisäisesti, raakana. Juusto-sipuli -leivät ovat herkkua. Jussi ei pysty ymmärtämään.
Toisaalta olisin kiinnostunut näkemään, mitä meidän lapsestamme tulisi. Voisiko jokin pelifirma kehittää Sim Vauvan? Vauva-simulaattorissa voisi parittaa vaikka itsensä ja kumppaninsa kaltaiset henkilöt ja kasvattaa näiden jälkeläistä. Luonne ja elämäntapa, yms. olisivat pelissä suuressa roolissa.
Runopäiväkirja, osa 4
Onko ihminen kokonainen ilman unelmia?
Niitäkin unelmia, joista on parempi luopua
koska todellisuus on tärkeämpi, elämä elettävänä
ja kuvitelmat ovat erikseen.
Mutta aina se on osa itseä,
mitä on joskus haaveillut, kuvitellut, ajatellut, ollut.
Mikä kaikki on tärkeää?
Tukahdutanko puoliani edistääkseni jotain?
Kuvitelma oli aina viallinen, fantasiaa, todellisuus ei ollut samanlaista
kuin halusin ajatella, ja haluaisin. Muistin haluni,
vaan voinko koskaan saada kaikkea?
Minussa elää kolme arkkityyppiä. Olen kaikkea sitä
eikä jokaista halua pysty ruokkimaan samalla kertaa.
Sivuvaikutuksia
Rajumpi huimaus johtuukin ilmeisesti suurimmalta osin mirtatsapiinista. Seuraavia lääkkeen ohjeessa mainittuja sivuvaikutuksia on ilmennyt:
- huimaus, voimakkaimpana näistä
- väsymys, ei ole ollut kovin pahaa
- lihominen, johon vaikutti kyllä yleinen stressitila ennen lääkkeen aloittamista varmasti suurimmalta osin eli stressisyöpöttely
- turvotus? mahdollisesti, en ole varma
Sivuvaikutukset eivät silti ole niin pahoja, ettenkö malttaisi odottaa niiden ohimenoa. Ja hyvät vaikutukset lääkkeellä tuntuvat ainakin tällä hetkellä suuremmilta. On minulle tosi iso juttu, jos sydän ei aina hakkaa kuin viimeistä päivää tietyissä tilanteissa ja jos mieliala ylipäänsä pysyy suhteellisen tasaisena. Kun ulos menoon liittyy paniikkioireita, siitä tulee ikävä muistijälki, jonka ansiosta ulos meno ahdistaa jo valmiiksi. Toivon että tämän lääkkeen turvin pystyisin oppimaan normaalimpaan elämään. Ettei lenkille lähtö olisi aina hirveän ahdistuksen paikka, vaan olisi oikeasti kyse vain siitä, viitsiikö ja jaksaako. Kun koko arkipäivä on välillä taistelua omien ahdistusten kanssa ja toipumista paniikkioireista, se vie myös hirveästi energiaa.
En tiedä kumpi oli ensin, masennus vai ahdistukset ja pelot. Sillä ei taida olla kauheasti väliä, kun molempia on. Masennus on tullut paremmaksi vuosien mittaan, mutta varsinkin ilmeinen kaamosmasennustaipumukseni on ikävä. YTHS:n itsearviointitesti antoi viimeksi tulokseksi pidemmän univaikeusjakson jälkeen keskivaikean masennuksen, vaikka arvio on välillä käynyt lievänkin puolella. Siitä se idea kysellä lääkityksestä tosissaan lähti. Tilanne ei ole ollut nyt ollenkaan yhtä paha kuin joskus, jolloin sain kaikenlaisista itsearviointitesteistä ruksittua jokaisen masennusoireen. Ja vaikea masennus oli kyllä mielestäni ihan varma juttu.
Lyhyesti sanottuna syy siihen, etten aikoinaan hakeutunut hoitoon oli, että halusin kuolla enkä parantua. Toisaalta myös ahdistustilat ja sellainen estivät hakeutumasta lääkäriin. Ja juuri luin esitteen psykosomaattisista oireista, joihin voi kuulua korostunut itse pärjääminen (edelleen minulla on myös joitain muita psykosomaattisia oireita, kuten univaikeuksia). En myöskään kokenut, että olisin ollut oikeutettu hoitoon. Se liittyy huonoon itsearvostukseen, joka on masennukselle tyypillistä. Terapeuttini mukaan olisin tarvinnut kriisihoitoa. Käytännössä kai sairaalahoitoa. Mutta siitä on jo kauan ja olen täällä edelleen, saanut elämänhaluni takaisin, jne.
Suurin ongelma parantumisen suhteen viime vuosina on ehkä ollut se, etten tiedä onko jokin vialla. Ongelmiin on niin tottunut ja turtunut, ettei tiedä enää mikä on normaalia. Ei ole mitään vertailukohtaa, jonka voisi osoittaa muuttuneen. Toipuminen on tuonut paremman tietoisuuden tästä, kun vertailukohtia on ruvennut löytymään. Ja terapiastakin on ollut paljon apua. Tavallaan hullua, miten joutuu kohtaamaan sen, millainen on ihmisenä, tässä iässä. Löytämään itsensä masennuksen kuoren alta. Vaikka toki on aina omalla tavallaan elänyt normaalia elämää ja ollut oma itsensä. Ei mielen sairaus kuitenkaan ole kaikki mitä on.
Ratsastuksen uudelleenopettelua
Luin Kyra Kyrklundin kirjan Ratsastuksen taito. En aivan kokonaan, koska jonnekin piaffeen ja passageen en varmasti tule koskaan pääsemään. Tai katsotaan sitten 20 vuoden kuluttua. Halusin silti vähän tietää, mistä niissäkin on kysymys muuten kuin vain telkkarista katsomalla kun Kyra tai Anky kisaa.
Hyvin tärkeä pointti kirjassa oli minulle se, että oppiakseen tekemään jonkin asian uudella tavalla tarvitaan ensin riittävästi toistoja, että vanha tapa jää pois ja oppii uuden. Sen jälkeen tarvitaan hillittömästi toistoa siihen, että uusi tapa tulisi automaattiseksi. Ennen kuin niin tapahtuu, stressitilanteissa tms. ihminen palaa siihen, minkä on aiemmin oppinut. Eli se vanha tekemisen tapa, josta haluaisi oppia pois.
Luulin jo syksyllä oppineeni kantamaan kädet oikein, mutta silti tunnun päätyvän aina siihen, että ne ovat molemmin puolin harjaa liian matalalla ja hieman sisään vinossa. Muista ajalta 14v. kun olin Cinnamonin selässä, kiinnitin erityistä huomiota käsiin. Sillä tavalla, että mietin miten hyvä lihaskunto käsissä tekee niistä herkemmät. Muistan miten katsoin käsiäni, jotka olivat Cinnamonin harjan molemmin puolin samalla tavalla kuin nykyään usein tapahtuu. Siis silloin, kun en erityisesti ole kiinnittänyt asiaan huomiota, enkä ole erityisesti panostanut käsien asennon treenaamiseen. 14-vuotiaana en käynyt tunneilla, eikä kukaan korjannut käsieni asentoa.
Olen miettinyt myös sitä, miten tulen istuneeksi liikaa etukenossa. Koulukisoissa talvella arvostelussa luki, että jännitän hartioita ja minun pitäisi luottaa hevoseen enemmän. Tuolla on mielestäni myös tekemistä etukenon kanssa. Varsinkin kun puhutaan hevosista, jotka ovat varsin meneväisiä (painon siirto eteen on jarruttavaa). Toisaalta jo alkeiskurssilla ravaamista opetellessa pieni etukeno tuntui luontevalta. En osannut istua harjoitusravissa, tai ainakin se tuntui oudolta. Maastossa kun kevennetään ja laukataan kevyessä istunnassa – johon lievä etukeno kuuluu. Meinasin kerran Pullalla laukatessakin nousta kevyeeseen istuntaan, kun aloittelin laukkaamista uudelleen.
Toki koko ratsastustyyli on pitänyt opetella uudelleen. Jään edelleen tietyissä tilanteissa roikkumaan ohjiin, ja saatan vetää sisäohjasta aika voimakkaasti. Mutta sitten on noita “puskailuvuosien” virheitä, joita kukaan ei ollut korjaamassa. Tosin olen myös oppinut paljon, mm. sen, että “tuntijunilla” puskiessa viikosta toiseen ei opi ratsastamaan sillä tavalla, että hevosen hallitsisi maastossa. Jos hevoset siis tottelevat enemmänkin opettajan käskyjä, ja ratsastusoppilas saa illuusion siitä, että osaisi jotain… (Kyse tuossa on vanhoista muistoista, ei nykytilanteesta eikä Millitallista!) Kyllä siinä tietysti yhtä ja toista silti oppiikin, erityisesti jos menee joskus temppuilevalla otuksella.
Pitipä vielä sanomani, että luottamuksessa hevoseen ei ole oikeastaan aina minulla kyse siitä, vaan luottamuksesta itseeni ja omiin taitoihini. Mietin Sarraa, ja oikeastaan luotan siihen hevoseen tosi paljon. En vain sen kanssa luota vielä omaan osaamiseeni riittävästi. Sekin saa aikaan epävarmuutta. Ja erilaisten huonojen kokemusten painolastia ei kai saa koskaan täysin pois. En tiedä miksi minun pitää edelleen muistella putoamisia, koska niin monta hyvää kertaakin on takana. Ja putoamiskerroissakin oli paljon hyvää – siis muuta. Se, että hevonen lähtee viemään laukassa on edelleen hyvin pelottava ajatus. Vaikka en niissä tilanteissa ole pudonnut kuin kerran. Oma epävarmuus myös estää käyttämästä uusia oppeja täysillä, saa taantumaan vanhoihin tapoihin ja muutenkin häiritsee.
Pelkään maastoilua vielä jonkin verran. Vaikka mennyt talvi on tuonut lisää itseluottamusta. Tasapainoni ja istuntani ovat tulleet paremmiksi – siitäkin huolimatta, että pysähdyksissä ja hiljentäessä muuten tahtoo pylly nousta satulasta. Pieni maastolenkki ilman satulaa Pennillä oli hieno kokemus. En vain tiedä, miten pystyisin unohtamaan pelottavat tilanteet, enkä tiedä pitäisikö niitä edes unohtaa. On hyvä tietää, mitä voi tapahtua. Ja ymmärrän pysäytysharjoitusten tärkeyden – filosofiana siinä, että jos ei hallitse hevosta edes käynnissä, ei voi hallita sitä muissakaan askellajeissa. Olenko realistinen omien taitojeni ja ominaisuuksieni suhteen? Vai pessimistinen?
Tekstiilit ja teininudistit
Tekstiilit – seksiä ja alastomuutta
Katsoimme Jussin kanssa muutama päivä sitten telkkarista elokuvan Tekstiilit. Olin jo pidempään halunnut nähdä sen, mutta unohtanut tähän asti. Se on ranskalainen elokuva kahden lapsen heteroydinperheestä, joka näkemättä ostaa mökin – nudistisaarelta. Lähtöasetelmaltaan hyvin lupaava siis.
Loppujen lopuksi Tekstiileistä (tekstiili = vaatteita käyttävä ihminen vastakohtana nudistille) jäi huono fiilis, vaikka se sinänsä oli ihan hauska. Saarella lomaansa vietti kahdenlaista nudistiporukkaa. Toisaalta oli vapaata seksiä harrastavia ekshibitionisteja ja voyeristeja. Toisaalta ilmeisesti perinteisiä nudisteja, jotka elokuvan dialogissa kuvattiin fanaatikkoina. Vapaata seksiä kannattava ekshibitionistinen naapurinrouva oli ydinperheen äidin kanssa samaa mieltä siitä, että on kammottavaa katsella rumia, lihavia ja vanhoja vartaloita alasti. Noiden kahden naisen ympärille elokuvan juoni lopulta kiertyi.
Vapaan seksin – myös ryhmä – ja kaikenlaisten “perversioiden” kuvaaminen mahdollisena elämäntapana oli elokuvassa hyvää. Mutta olen aina ollut siinä käsityksessä, että nudistit korostavat, ettei heidän elämäntapansa liity millään tavoin seksiin. Tuntui oudolta, miten elokuvassa tosiaan “rumat, lihavat ja vanhat” perinteiset nudistit kuvattiin ikävinä fanaatikkoina. Sen sijaan “nuoret, kauniit ja hoikat” vapaata seksiä harrastavat ja nudismin eroottista puolta korostavat olivat “hyviksiä”. Toisaalta elokuvan sanoma lopussa tuntui olevan: kohtuus kaikessa. Opetuksen sai sekä naapurinrouva että ydinperheen äiti. Naapurinrouva halusikin lapsia miehensä kanssa ja enemmän perinteistä perhe-elämää. Ydinperheen äiti taas löysi seksin ilot uudestaan miehensä kanssa molempien avauduttua toteuttamaan fantasioitaan.
Teininudistit ja nudismin julkinen kuva
SubTV:n näyttämä Teini-ikäisen nudistin päiväkirja -dokumentti oli pornon tapaan piilotettu puolenyön jälkeiseen ohjelmistoon. Dokumentin katsottuaan ohjelmapaikkaa tuli ajatelleeksi kunnolla. Nudistidokumentteja kun tehdään ja myydään myös muunlaisin kuin viattomin motiivein. Erityisesti dokumentin nuorta tekijää häiritsi nudistilapsista tehdyt filmit. Käsitetäänkö alastomien teinien esiintyminen kaikin puolin asiallisessa ja pohdiskelevassa dokumentissa pornoksi? Jos, niin mitä se kertoo TV-päättäjistä ja ylipäänsä meistä “tekstiileistä”?
Kyseisen dokumentin sävy vastasi hyvin sitä, mitä olen nudismista käsittänyt aiemmin. Tekijänä oli nudistiyhteisössä kasvanut nuori nainen, joka teini-iän myötä rupesi häpeämään vartaloaan ja rupesi käyttämään vaatteita. Hän asuu edelleen vanhempiensa luona aidatussa ja hyvin vartioidussa nudistiyhteisössä, eikä ole kohdannut hyljeksintää siksi, että käyttää vaatteita.
Kaikki dokumentissa haastatellut korostivat, ettei nudismilla ole mitään tekemistä seksuaalisuuden tai eroottisuuden kanssa. Alastomuus on elämäntapa, ja tapa kyetä hyväksymään oma vartalonsa. Vaikka niin ei dokumentin tekijän kohdalla ollutkaan käynyt – kukaan ei taida olla kasvuolosuhteistaan riippumatta immuuni yhteiskunnan vaikutuksille, mikä sinänsä on hyvin surullista. Toisaalta toinen nuori nainen, joka aiemmin oli käyttänyt vaatteita ja ollut kai käytännössä syömishäiriön rajalla, oli oppinut nudismin myötä hyväksymään itsensä. Mustalle muslimipojalle nudismi oli vaikea paikka, koska hänen vanhempansa ovat uskovaisia, eikä islam hyväksy nudismia (joskus tuntuu, että mistä tahansa uskonnosta on vain haittaa ihmisten elämässä, mutta kyse on tietenkin tulkinnoista ja siitä, miten herkkiä ollaan tuomitsemaan jotakin). Toisaalta hän epäröi nudistirannalla, koska lähes kaikki nudistit ovat valkoisia. Toisen mustan miehen näkeminen rohkaisi.
Valitettavasti nauhoitus katkesi juuri ennen loppua, koska ilmeisesti TV-yhtiöille on nauhoittavien digiboksien aikaan mahdotonta saada ohjelmien todelliset ajat ja elektronisen ohjelmaoppaan tiedot samoiksi (ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta). Siksi en osaa sanoa, mitä lopussa olisi ollut. Joka tapauksessa teininudistidokumentista ja Tekstiileistä jäi ristiriitainen kuva. Elokuva on tietysti aina fiktiota, mutta ranskalaisena siinä olisi voinut odottaa olevan tiukemmin kriittinen tms. ote. Yhteiskunnan vallitsevia normeja kohtaan siis, alastomuuden seksuaalisuus/eroottisuus on toki yksi näistä normeista, kuten kaikenlaiset ulkonäkönormitkin. Normatiivista seksuaalisuutta elokuva kritisoi jonkin verran, mutta lopulta sekin anti jäi vähäiseksi (= kohtuus kaikessa).
Omia kokemuksia ja tuntemuksia
Muistelin omaa teini-ikääni ja miten silloin tutustuin jossain määrin julkiseen alastomuuteen. Luonnonsuojelupiireissä yhteissauna ja uinti alasti oli normaalia, luonnollista. Toisaalta alastonuinti naisten ja tyttöjen kesken oli normaalia ja luonnollista myös Valamon luostarissa, vaikka luulisi sen munkkiluostarissa olevan kauhea synti (kun kerran hiuksetkin oli aina pidettävä kiinni ja pää peitettynä, hame oli pakollinen, muttei saanut paljastaa polvia). Sauna uimapaikkoineen oli kuitenkin syrjässä ja piilossa, lähimpään naapuriinkin jotain 7km. Huomionarvoista oli myös, ettei luostarissa paheksuttu millään tavoin vauvan julkista imettämistä, vaikka naisen rinta näkyi (henkilökunta vertasi tilannetta Mariaan ja Jeesus-lapseen).
En muista tarkasti, mutta ilmeisesti äidinäitini oli se, joka kertoi miten saunassa pitää käyttäytyä. Olla hiljaa ja siivosti, muuten saunatonttu suuttuu. Äidinäiti kuulemma uskoi ainakin jossain määrin tonttuihin ja sellaiseen. Kaupunkilaislapsenkin oli helppo uskoa, että 50-luvun hämärässä puusaunassa asuisi tonttu. Kaivossa asui näkki, siksi sinne eivät lapset saaneet kurkistella. Vanhasta kaivosta sekin oli helppo uskoa. Sähköpeikko ei tuntunut samalla tavalla mystiseltä uudehkon rivitalon miljöössä, siksi halusinkin kerran kokeilla, onko se kotona. Olihan se, enkä sen jälkeen koskaan enää tunkenut mitään pistorasioihin.
En ole koskaan oppinut, että saunomiseen liittyisi jotain eroottista, hävettävää tai outoa. Sauna ei ole seksualisoitu paikka. Vanhassa puusaunassa oli aina jotain mystistä, jännittävää. Sähkösaunassa vastaavaa tunnetta ei ole, mutta silti siellä aina enemmänkin rentoutuu omien ajatustensa kanssa. Teini-iässä en tosin olisi mistään hinnasta saunonut enää yhdessä koko perheen kanssa kuten lapsena. Ensimmäinen julkinen riisuutuminen sekaporukassa tuntui oudolta 17-vuotiaana, mutta en olisi kehdannut sanoa, etten tee sitä, koska kaikki muut olivat hyvin sinut asian kanssa.
Minulle puolijulkinen alastomuus on aina liittynyt saunomiseen ja uimiseen. Saunoessa se on luonnollista, uidessa tuntuu hyvältä. En enää halua kokouimapukua, joten hankin sporttiset bikinit. Mieluiten uisin aina alasti, koska nautin veden tunteesta ympärilläni. Se ei ole seksuaalista nautintoa, vaan enemmän henkistä. Tai ehkä pohjimmiltaan kyse on kosketuksen tunteesta iholla. Siihen liittyy myös tuntemani veto uuspakanuuteen (olin joskus n. 17-22v. ikäisenä jonkinlainen uuspakana, mutta sittemmin totesin, etten ole kai koskaan oikeasti uskonut jumaluuksiin – mutta kaikki kokemukset ovat aina läsnä jossain mielen pohjalla, osana minuutta), tunne yhteydestä luonnon kanssa.
Teininä tuo puolijulkinen alastomuus opetti oman kehon hyväksymistä sellaisenaan. Enää sillä ei ole vastaavaa vaikutusta, koska olen jo oppinut hyväksymään itseni. Vaikka kaiketi puolijulkinen alastomuus silloin tällöin auttaa vahvistamaan kokemusta, pitämään asian mielessä. Olen ollut pidempään kiinnostunut nudismista ja nudistirannoista. Rannoista lähinnä siksi, että siellä pääsisi luvallisesti uimaan alasti. Tosin tuntuu, että nudistirantaa ei koskaan perusteta hyvään uimapaikkaan. En koe olevani nudisti, koska en tunne tarvetta olla alasti elämässäni noin ylipäänsä. Siihen ei liity mitään asenteellisia kysymyksiä, vaan käytännöllisyyden näkökulma. Inhottaisi istua alasti sohvilla ja tuoleilla, ainakaan ilman mitään alustaa. Alustan kanssa siinä ei ole ongelmaa. Ilman vaatteita tulee myös helposti kylmä. Rintsikat ovat tällä kuppikoolla ehdottomasti mukavuustekijä. Vaatteet kotioloissa ehkäisevät raapimista, mikä on atoopikolle ainakin näin talviaikaan iso asia. Kesällä hyttyset syövät ja aurinko polttaa. Seksi ulkona kesällä luonnon keskellä on myös hyvin ylimainostettua hyttysten takia (ja minne kaikkialle ne pääsevät pistämään kun vaatteet vähenee). Kokeiltu on, toista kertaa en tee. Nukkuminen alasti on kuitenkin hyvin vapauttavaa ja mukavaa.
Runopäiväkirja, osa 1
Tämä ei varmasti sano muille sitä mitä minulle, mutta toivottavasti siinä on jotain antia.;) Pääpaino ei ole taiteellisesti korkeatasoisessa tekstissä, vaan omien ajatusten ja mielentilojen kirjaamisessa. Pahoittelut epäselvyydestä näiden merkintöjen suhteen, mutta tässäkin on toisaalta asiaa, jota en halua ilmaista suorasanallisesti.
15.1.2008
Pelkäsin sisintäni
vaikea luoda eläytymättä
- eläytyä syvälle
omaan itseeni
kauas.
Pelkäsin muita
ja epäonnistumista
- jaksaisinko? pystyisinkö?
minusta sanottiin
päivänä muutamana
mitä olin halunnut kuulla
kaukana
tästä päivästä
itsestäni
lähtisinkö?
Ja epäonnistuisinko silloin?
pystyisinkö
siihen tai mihinkään?
kauas
kuten ennen unta.
Oliko kaikki aina vain unta?
Onko jotain
olemassa, minussa, syvällä
uskallanko?
Elämäni hevoset
Joululomalla olen käytännössä ollut lähes ratsastusleirillä. Päätin hyödyntää ansaitsemiani ilmaistunteja nyt kun kerrankin on aikaa ja ryhmissä tilaa lomien tms. peruutusten vuoksi. Kolmas kerta putkeen samalla viikolla osoittautui varsin raskaaksi, ja mokailin Pullan kanssa. Tuo tapahtui viime sunnuntaina. Menimme harjoitusta, jossa muodostettiin harjoitusravissa odotusvoltit lyhyille sivuille ja vuorollaan laukattiin pitkät sivut, sekä laukassa keskelle pitkää sivua voltti. Ulkoapuni olivat kuulemma puutteelliset ja se, että jäin vetämään sisäohjasta sai Pullalla aikaan vastareaktion. Eli se protestoi laukassa voltille kääntymistä ja rupesi periksi saatuaan venkoilemaan oikein kunnolla.
Pari kertaa päädyin Pullan kaulalle, mutta sain itseni kunnolla takaisin satulaan. Pitkälti tuo oli väsymyksen tekosia, sekä oman osaamattomuuteni. Lopulta Mirkka tuli juoksuttamaan Pullaa, että sille ei olisi jäänyt olo, ettei uran sisäpuolella tarvitse laukata. Laukkavoltit ovat tallin kuulopuheen mukaan olleet Pullalle vaikeita, Mirkan mukaan se ja Penni ovat haastavimpia ulkoapujen kannalta (eli myös parhaita opettajia). Mutta oma vikani tuo oli täysin! Lauantaina sama harjoitus meni ihan hyvin, myös Pullalla siis. Vika oli silloin omassa istunnassani (ei riittävän tiivis, mutta olen kyllä myös onnistunut istumaan Pullan laukassa hyvin aina välillä) ja käsien kantamisessa, mutta se ei vaikuttanut laukkavolttien onnistumiseen.
Eilen olin Jussin tunnilla vaihteeksi Pennillä. Ohjelma ei ollut yhtä raskas kuin kakkostason ryhmissä, mutta otin mielellään vaihteeksi vähän helpotusta. Harjoitusravia mentiin pitkät sivut ja laukkaa lyhyet sivut. Laukassa sai tehdä voltit, muttei ollut pakko. Tein pari laukkavolttia ja runsaasti ravivoltteja. Sisuunnuin sunnuntaisesta niin, että olen päättänyt tosissaan treenata ulkoapuja. Ainakin Penni pysyi ihan hyvin hanskassa, vaikka sillä onkin ollut tapana esim. karata pääty-ympyröiltä menemään koko kenttää. Tuokin ongelma on johtunut kuuluisan heikoista ulkoavuista. Olin vaihteeksi hyvin tyytyväinen istuntaani laukassa, eli pylly pysyi penkissä aika tiiviisti.
Päätin tehdä oikein kirjallisen listauksen hevosista, joilla olen elämäni aikana ratsastanut. Näin uuden hevosvuoden kunniaksi. Käytän listassa kutsumanimiä niistä hevosista, joiden nimen muistan.
Listaa voisi periaatteessa jatkaa muisteloilla erilukuisista talutuskerroista, mutta ne olivat tietysti aina jotain kierroksen mittaisia. Muistaakseni olin 4-vuotiaana ensimmäistä kertaa sirkuksen väliajalla ponin selässä. Varsinainen hevoshulluus iski vasta joskus 10v. kieppeillä parin talutusratsastuksen jälkeen (Tuomarinkylässä ja Punametsässä oli jotkin tapahtumapäivät). Ennen sitäkin olin kyllä aina hinkumassa ponitalutukseen ja Linnanmäen hevosrataan. Eläinhulluus on pitkää perua. Yhtenäkin vappuna joskus kauan kauan sitten “tein” kiinanpalatsikoirakennelin ilmapalloista. Peke tuntui sopivalta rodulta kennelilleni, koska ilmapallot laahasivat perässä maassa. Ah sitä lapsen realismintäyteistä mielikuvitusta!
Keskustallin vanhat:
Kiksu – alkeiskurssin ensimmäiseltä tunnilta alkaen vuonna -88, hevoskokoinen connemara-ruuna
Cassu – muistaakseni opettelin -88 laukkaamaan juuri Cassulla, myös hevoskoon connemara, tamma
Koppu – ponikokoinen angloarabi-tamma, jolla menin yhden kerran alkeiskurssilla -88
Boy – iso ja isoliikkeinen (pomppuravinen) superkiltti puoliveriruuna, jolta putosin alkeiskurssin alussa -88 harjoitusravista ilman jalustimia, eli ensimmäinen putoamiseni
Rurik – puoliverihevonen, isoliikkeinen sekin, menin sillä paljon jatkokurssilla -88
iso puoliveriruuna, jonka nimeä en muista, heitti minut selästään jatkokurssilla -88 enkä mennyt sillä enää uudestaan
Diiva – puoliveritamma, joka tallin huhujen mukaan oli pukittanut yhden tytön maneesin seinään ja pukitti, jos sille antoi raippaa, niinpä en uskaltanut raipata, vaan Diiva teki mielensä mukaan ja seisoi koko tunnin kentän keskellä jatkokurssilla -88
Dan – puoliveriruuna, jolla menin jatkokurssin ensimmäisen tunnin -88 ja se vei minua miten halusi, mutta myöhemmin rupesin pärjäämään sille ja siitä tuli vakioratsuni, myös koska kukaan muu ei suostunut menemään sillä
Sammin ratsutilan hiihtolomaleiri -89:
leirihoitsuni haflinger, joka oli kaikin puolin tosi mukava poni
welsh-poni, muistaakseni jotain n. 130cm, menin sillä yhden tunnin ja oli ikävää kun jalat roikkui vatsan alla, muuten tosi symppis ja kiltti poni
gotlanninruss-tamma, pienempi kuin edellinen, menin sillä elämäni ensimmäistä kertaa ilman satulaa
Sopu – suurehko suomenhevostamma, jolla menin yhden tunnin ja leirikisat, ensimmäinen suokkikokemukseni
Sekalaista puskaratsastelua 90-luvulla:
Amigo – puoliveriruuna Kitzbühelissä Itävallassa, jolla maastoilin useamman kerran
toinen puoliveriruuna samassa paikassa, jolla maastoilu päättyi lyhyeen kun se päätti lähteä laukkaamaan takaisin tallille, minä keikahdin yhdessä mutkassa siten, että pidin harjasta kiinni ja toinen jalka oli satulan päällä, mutta pääsin hilautumaan takaisin satulaan jollain ihme konstilla
patalaiska haflinger Wienin lähellä, jolla maastoilin pari kertaa
ex-ravuri lämminverinen, jolla ratsastin biologian leirikoulun yhteydessä Lammilla, kävimme tilalla tutustumassa lehmiin ja hevosiin
Cinnamon – Iowassa USA:ssa vanhempien kielikurssin vetäjien hevonen, jolla minä ja yksi ruotsalainen tyttö käytiin maastoköpöttelyillä 35 asteen helteessä, omistajilla kun ei ollut aikaa ratsastaa juuri silloin
leirihoitsuni silloisella Parkanon ponitallilla (nyk. Parkanon ratsutalli), olisikohan ollut nimeltään Oliver? lensin esteillä komeasti tangentin muotoisessa kaaressa kenttään
Husössä joku hevonen, jolla menin oikean ratsastustunnin koulun liikuntapäivänä, en muista siitä paljoakaan
Messilässä samoin koulun liikuntapäivänä joku puoliverihevonen
toista kertaa Messilässä liikuntapäivänä kouluratsuponi, joka innostui laukkaamisesta vähän liikaa
superkiltti, pieni ja paksu puoliveriruuna, jota vuokrasimme Millan kanssa yhtenä viikonloppuna, omistaja oli Millan tuttu
ex-ravuri lämminverinen, jolla menin maastoilemaan Suomenlinnassa silloin kun siellä oli talli
herkkä, hieno ja mukava puoliverinen, jolla maastoilin Ranskassa muistaakseni Blois’n lähistöllä, oli parhaita kokemuksiani maastoilusta ja hevosista
herkkä ja kuuma ponikokoinen tinker, jolla maastoilin Irlannissa aloittelijoiden retkellä, josta muodostui kiitolaukkaryntäys hiekkarannalla (hevosilla iski jonkinlainen laumapsykoosi, innostuivat kaikki ihan liikaa), alastulo johti kuukauden kipsiin jalassa
kilpatölttäri islanninhevonen, jonka selässä aloittelijoiden käyntimaastossa parantelin ratsastuspelkoani, vaan ryhmän kokeneimpana sain tietysti taas sen menevimmän pelin, enkä uskaltanut kokeilla tölttiä, ravia kyllä hieman
(Tässä välissä en suinkaan lakannut haaveilemasta hevosista ja ratsastuksesta. Olisin mennyt Fagerängiin maastoilemaan islanninhevosilla, mutta en omistanut autoa vielä silloin ja pysäkiltä olisi ollut jotain 5km tallille. Vaikka kaiketi se raha oli aina suurin syy olla ratsastamatta. Kaikki ylimääräinen meni koiriin, ja veivät ne aikaakin. Toisaalta koirien kanssa oli mukava puuhailla, eikä sillä tavalla kaivannut hevostelua. Sen jälkeen kun jouduin luopumaan eläimistä, luulin etten enää voisi astman takia harrastaa mitään eläinpölyyn liittyvää. Kävin kyllä katselemassa joidenkin tallien nettisivuja yhdessä vaiheessa, mutta n. 30 euroa tunti vaikutti ehdottomasti liian kalliilta. Harmitti olla köyhä opiskelija. Enkä lopulta edes tiennyt, mitä 11 vuoden tauko merkitsisi. Kun en ollut edes käynyt hevosen selässä sinä aikana. Vuodet vain kuluivat, kun elämässä on niin paljon muutakin. Lapsuuden hevoshulluus unohtui, mutta mikäänhän ei koskaan poistu ihmisestä. Kaikki mitä on joskus ollut on aina osa itseä. Nykyään ei ole aivan samanlaista tunnetta, mutta ratsastus ei koskaan voi olla minulle “pelkkä harrastus”. Siihen liittyy paljon enemmän, vaikken ajattelekaan koskaan ostavani omaa hevosta tai rupeavani hevosalalle töihin.)
2007 uudelleenaloitus Millitallilla:
Penni – suomenhevostamma
Pulla – jyllanninhevostamma
Sally – meneväinen knabstrup-tamma, joka siirtyi vihreämmille laitumille elokuussa
Sarra – suomenhevostamma, jonka selässä todella tuntee istuvansa turbokoneen päällä ;p
Unita – suomenpienhevostamma
Nelli – suomenpienhevostamma, jolla menin toissapäivänä eli tiistaina tallin uuden vuoden kisoissa
EDIT (maaliskuussa 08): Nyt olen mennyt myös Lotalla, herkällä ja nuorella suomenhevostammalla.
Hippiinan leiri:
Päkä – suomenhevostamma, joka pelästyi hyvin alkuvaiheessa tuntia ja tajusin asian vasta maatessani kentän hiekassa, lopputunti sujui talutettuna
Humu – iso suomenhevosruuna, vaikka onkin kyseenalaista, pitäisikö juoksutettuna menemistä laskea, siitä huolimatta…
Vikke – iso suomenhevosruuna, oikein kultainen tapaus
Lapsuuden haaveet todeksi
Koko ratsastuksen aloittaminen uudelleen on ollut omalla tavallaan lapsuuden haaveiden toteuttamista. Eli jos ei olisikaan tarvinnut aikoinaan lopettaa. Sunnuntaina 2.12. olin elämäni ensimmäisissä “oikeissa” ratsastuskisoissa. En laske muinaista leirin loppukisaa, koska siinä mentiin nopeuskilpailuna tasapainoharjoituksia. Enkä laske alkeiskurssin loppukisaa. “Oikean” ratsastuskilpailun minulle määrittää, että sitä varten pitää opetella ulkoa rata. Tai paikan päällä, kuten estekisoissa olisi ollut. Estekisoissa määritteenä olisi ylipäänsä esteiden hyppääminen, ei puomikujan ja pujottelun suorittaminen ratana.
Tällä kertaa kisattiin kuitenkin kouluratsastuksessa. Olin ilmoittautunut innoissani kahteen luokkaan, mutta toinen eli vaikeampi niistä peruttiin, koska olisin ollut ainut osallistuja. Menin siis vain perusmerkin kouluradan, mutta siinäkin oli kyllä haastetta. Erityisesti kisajännityksen takia. Hassua sinänsä, kun olen kuitenkin kisannut aikoinaan miekkailussa ja käynyt epälukuisessa määrässä koiranäyttelyitä. Erityisiä paineita en ottanut oikeastaan juuri siksi, että tiesin jo periaatteessa mitä kisaaminen on. Ja sen, miten vähän kisamenestys lopulta merkitsee. Tärkeämpää on viettää hauska päivä hyvässä seurassa – mistä jälkimmäinen osuus ei suinkaan aina toteudu koiranäyttelyissä. Eläinten kanssa pidän tärkeänä lisäksi sitä, miten hyvin saa yhteistyön toimimaan. Olin Xena-koiran suhteen erityisen ylpeä siitä, että se esiintyi hienosti ja olin siis kouluttanut sen riittävän hyvin. Alusta asti, itse.
Koulukisoissa toteutin lapsuuden haaveen “oikeisiin” kisoihin osallistumisesta ja lisäksi voitosta. Rata ei mennyt mitenkään täydellisesti, mutta arvostelut eri osa-alueista olivat kuitenkin viitosta ja kuutosta (= olisi ollut hyväksytty merkkisuoritus, mutta talli ei ole SRL:n hyväksymä). Kenelle tuo nyt sanoo jotain.;) Ratsastin Pennillä, jonka suitsiin kiinnitettiin sinivalkoinen ruusuke palkintojenjaossa. Kunniakierros mentiin laukkaa kentän ympäri. Ihan riittävän paljon samalla tavalla kuin HIHS:ssä.:) Sisäinen lapseni oli onnessaan. Aikuinen minä oli filosofisen tyyni ja nautti päivästä sellaisenaan.
