Lääkityksellä
Angstailun aika on ohi.;p Kaksi viikkoa mirtatsapiinia on kohta täynnä. Sivuvaikutukset ovat hellittäneet. Uni tulee lääkkeiden kanssa ihan hyvin, mutta myös kestää pitkään. Vakioon tuntuu vaativan reilusti yli 8 tuntia. Toisaalta lääkkeet eivät toimi enää unilääkkeenkaltaisesti, koska vaikutus on lieventynyt. Silti ne rauhoittavat iltaisin. Pelot eivät pysy poissa eikä masennuskaan. Siinä mielessä odotin ehkä liikaa. Todennäköisesti kuitenkin ääritilat kummastakin ovat jääneet kokematta lääkkeen ansiosta. Paniikkia ei ole esiintynyt.
Koen lääkityksen helpottaneen myös siinä, että olen saanut käytyä läpi tiettyjä juttuja. Olin tässä jonkin aikaa pahemmin masentunut, mutta yritän nyt päästä siitä ohi. Tulevaisuus huolestuttaa. Olen miettinyt elämänarvojani siihen liittyen. Ja sitä, millaisiksi arvoni muodostuivat ennen yliopistolle pääsyä. En tiedä saanko koskaan töitä, johtuen työkokemuksen vähäisyydestä. Ja minkälaisia töitä, sekin on iso kysymys. Viihtyisinkö tietynlaisissa töissä, ja miten suuren osan elämästä ja päivästä haluan omistaa työlle? Toisaalta ehkä olenkin vajaakuntoinen, jossain määrin työkyvytön. Sitä tuntuu olevan kovin vaikea ajatella tai myöntää itselleen. Mutta tosiasiassa en tiedä. Opintojen aikana en millään olisi jaksanut käydä töissä, koska opiskelu on vienyt kaikki voimat. Kesätöitä olen hakenut, mutten saanut. Ainoan työhaastattelun mokasin joutumalla paniikkiin kun kysyttiin työkokemuksesta.
En tiedä olisiko minusta tutkijaksi. Proseminaarin ohjaajani mielestä olisi, mikäli pää kestää. Hän toki tietää, koska sain proseminaarin aikaan burn outin, mistä johtuen kävin sen toiseen kertaan ja vasta silloin sain valmiiksi. Entä jos gradu ei olekaan riittävän hyvä jatko-opintoja ajatellen? Mutta onko sillä väliä, jos en kuitenkaan jaksaisi, henkisesti siis? En pysty nytkään 8 tunnin “työpäiviin”, siis opiskelemaan sitä määrää päivässä, paitsi ajoittain. Masennuskausien aikana “työpäivä” jää kokonaan väliin, ja vaihtuu Sims-päiväksi. Masennuksen alkamiselle on aina jokin syy. Tosin sellainen syy, ettei se varmasti normaalilla ihmisellä aiheuttaisi vastaavaa. Ja jos masennuksesta pyrkii pakottamaan itsensä töihin, sillä voi olla varsin ikävät seuraukset. Mielelläni kun on taipumus vaihtaa vapaalle itsekseen, jos en sitä muuten tee.
Vaihtoehtoisesti pyrin elämänhallintaan laihdutuksen kautta. Vaikka se sinänsä olisi tervettä, elämänhallinnan nimissä se ei ole, eikä varsinkaan kun kääntyy joka ikinen kerta syömishäiriöksi. Näin keväisin tuo on hyvin tyypillistä. Johtuu todennäköisesti siitä, että lukukauden lähestyessä loppua tunnen oloni stressaantuneeksi ja kaoottiseksi.
Sivuvaikutuksia
Rajumpi huimaus johtuukin ilmeisesti suurimmalta osin mirtatsapiinista. Seuraavia lääkkeen ohjeessa mainittuja sivuvaikutuksia on ilmennyt:
- huimaus, voimakkaimpana näistä
- väsymys, ei ole ollut kovin pahaa
- lihominen, johon vaikutti kyllä yleinen stressitila ennen lääkkeen aloittamista varmasti suurimmalta osin eli stressisyöpöttely
- turvotus? mahdollisesti, en ole varma
Sivuvaikutukset eivät silti ole niin pahoja, ettenkö malttaisi odottaa niiden ohimenoa. Ja hyvät vaikutukset lääkkeellä tuntuvat ainakin tällä hetkellä suuremmilta. On minulle tosi iso juttu, jos sydän ei aina hakkaa kuin viimeistä päivää tietyissä tilanteissa ja jos mieliala ylipäänsä pysyy suhteellisen tasaisena. Kun ulos menoon liittyy paniikkioireita, siitä tulee ikävä muistijälki, jonka ansiosta ulos meno ahdistaa jo valmiiksi. Toivon että tämän lääkkeen turvin pystyisin oppimaan normaalimpaan elämään. Ettei lenkille lähtö olisi aina hirveän ahdistuksen paikka, vaan olisi oikeasti kyse vain siitä, viitsiikö ja jaksaako. Kun koko arkipäivä on välillä taistelua omien ahdistusten kanssa ja toipumista paniikkioireista, se vie myös hirveästi energiaa.
En tiedä kumpi oli ensin, masennus vai ahdistukset ja pelot. Sillä ei taida olla kauheasti väliä, kun molempia on. Masennus on tullut paremmaksi vuosien mittaan, mutta varsinkin ilmeinen kaamosmasennustaipumukseni on ikävä. YTHS:n itsearviointitesti antoi viimeksi tulokseksi pidemmän univaikeusjakson jälkeen keskivaikean masennuksen, vaikka arvio on välillä käynyt lievänkin puolella. Siitä se idea kysellä lääkityksestä tosissaan lähti. Tilanne ei ole ollut nyt ollenkaan yhtä paha kuin joskus, jolloin sain kaikenlaisista itsearviointitesteistä ruksittua jokaisen masennusoireen. Ja vaikea masennus oli kyllä mielestäni ihan varma juttu.
Lyhyesti sanottuna syy siihen, etten aikoinaan hakeutunut hoitoon oli, että halusin kuolla enkä parantua. Toisaalta myös ahdistustilat ja sellainen estivät hakeutumasta lääkäriin. Ja juuri luin esitteen psykosomaattisista oireista, joihin voi kuulua korostunut itse pärjääminen (edelleen minulla on myös joitain muita psykosomaattisia oireita, kuten univaikeuksia). En myöskään kokenut, että olisin ollut oikeutettu hoitoon. Se liittyy huonoon itsearvostukseen, joka on masennukselle tyypillistä. Terapeuttini mukaan olisin tarvinnut kriisihoitoa. Käytännössä kai sairaalahoitoa. Mutta siitä on jo kauan ja olen täällä edelleen, saanut elämänhaluni takaisin, jne.
Suurin ongelma parantumisen suhteen viime vuosina on ehkä ollut se, etten tiedä onko jokin vialla. Ongelmiin on niin tottunut ja turtunut, ettei tiedä enää mikä on normaalia. Ei ole mitään vertailukohtaa, jonka voisi osoittaa muuttuneen. Toipuminen on tuonut paremman tietoisuuden tästä, kun vertailukohtia on ruvennut löytymään. Ja terapiastakin on ollut paljon apua. Tavallaan hullua, miten joutuu kohtaamaan sen, millainen on ihmisenä, tässä iässä. Löytämään itsensä masennuksen kuoren alta. Vaikka toki on aina omalla tavallaan elänyt normaalia elämää ja ollut oma itsensä. Ei mielen sairaus kuitenkaan ole kaikki mitä on.
Taas paniikkikohtaus
Tänään sain varmaan selkeimmän paniikkikohtauksen tähän asti. Olin ottanut astmalääkkeen aamulla, ja keuhkojen toiminta oli ihan hyvä koko päivän. Vaikka käytännössä oli kyse muista pienemmistä murheista, niin laajemmin murehdinta koski raha-asioita. Mitä siinä yhdessä vaiheessa sitten rupesin miettimään. Eli on se suhteellisen iso juttu kuitenkin, vaikka pienestä (kengistä) muuten kyse.
Paniikki ei alkanut äkillisesti, vaan tuli vähitellen, kuin migreenikohtaus (kuulemma minulla on aurallinen migreeni, en tiedä tuleeko se muilla äkillisemmin, mutta itse huomaan vähäiset oireet alun merkkinä ja toisaalta on jo vaikka edellisenä päivänä voinut olla heikko olo, ennen oireiden alkua tulee myös huimausta). Nopeammin se paniikkikohtaus silti toimii, mutta tiedän olleeni jo valmiiksi hieman ahdistunut, koska muistelin koiria, erityisesti Sulttaania (jonka kuolemasta tulee tänä vuonna 10 vuotta täyteen).
Kun paniikki oli kunnolla päällä, menin aika lailla toimintakyvyttömäksi. Huimasi, ja tuntui etten saa kunnolla henkeä. Istuin alas, nappasin pari rauhoittavaa (käsikauppalääkkeitä, lääkityksestähän oli tarkoitus mennä juttelemaan, olen jo varannut ajan) ja selailin nettikeskusteluita ja Facebookia. Harmittaa, etten tänään saanut mitään erityisen hyödyllistä aikaan (ehkä lääkityksestä olisi apua?). Ja mietin tallilla myös, miten paniikkioloni ja muu mielenterveyden epävakaus ehkä vaikuttaa. Kohtaus oli siinä vaiheessa jo mennyt ohi tosin.
Paniikkia ja kirjajuttua
En pysty tällä hetkellä täysin paikantamaan, mistä paniikkioloni johtuu. Mutta en tullut lähteneeksi tallille Jussin mukaan sen takia. Tai no, en ollut oikein pukeissa, ja siihen olisi kestänyt. Mutta paniikki oli perussyy. Tuntuu, että valvominen voi saada sitä aikaan. Tai ehkä se johtuu mielen kiihtymisestä. Yleensä valvoneena olen paremminkin ollut rauhallisempi, keskittynyt oleellisiin juttuihin ja jättänyt muut sikseen. Mielen kiihtymiseen taas vaikuttaa Howrsen huutokaupat – olen ostellut hevosia (pelissä). Paha tietysti, jos jokin nettipeli aiheuttaa paniikkia sitä kautta, että kiihdyttää mieltä. Täytyy ajatella tilannetta perinpohjaisesti, koska en kuitenkaan ole varma, mikä syy tässä on. Ehdokkaita on useampia. Eikä toisaalta ajatteluni toimi juuri nyt täysillä. Pitäisi pystyä rauhoittumaan ensin. Tilannetta ei helpota, että pitäisi käydä palauttamassa kirja kirjastoon, huomenna lähteä Turkuun ja lauantain ratsastustunti pelottaa, koska en tiedä saanko Pullan tottelemaan laukassa. Jos ylipäänsä siis menen sillä, tavallaan toivoisin jotain muuta, eli Penniä.
*****
Sain hiljattain luettua artikkelikokoelman Koolla on väliä. Sitä voi suositella ihan kaikille. Kyse on feministisestä lihavuustutkimuksesta. Tai siis oikeammin yhteiskunnallisesta, ei lääketieteellisestä tutkimuksesta, joten mukaan mahtuu myös ilmiöiden kriittistä tarkastelua. Osa artikkeleista jäi paremmin mieleen, osan kohdalla tuli ajatus, että ehkä ajan myötä saadaan aikaan tasaisempi kokoelma. Mutta hyvä kirja se oli. Suomeksi ei ole oikein ollut mitään vastaavaa saatavilla. Vaikka maailmalla “läskifeminismi” tai “size positive” -liike on saavuttanut kannattajia, Suomessa asia on ollut jokseenkin näkymättömissä. Kirjan artikkeleissa pohditaan myös sitä, miksi näin on. Ja kerrataan perusasiat koon perusteella tapahtuvaa syrjintää vastustavasta kansalaisliikkeestä.
Päällimmäisenä mieleen muistuu Anna-Stina Nykäsen kertomus siitä, miten nuoret miehet olivat uhkailleet heittää “läskin ämmän” mereen. Ja miten nuoret miehet olivat samoin työntäneet jonkun lihavan naisen pois raitiovaunusta. Niinpä niin, aina viharikokset eivät ole uusnatsien tai skinien tekosia. Tuntuu kuitenkin uskomattomalta, että lihaviin ihmisiin kohdistetaan tuollaista vihaa. Inhoa, halveksuntaa, jne. On myös käsittämätöntä, miten yleistä läskifobia on. Sekä kohdistuen lihaviin ihmisiin että omaan lihomiseen. Vaikka kyse on vain yhdestä artikkelikokoelmasta ja erityisesti yhdestä siihen sisältyvästä artikkelista, hevostalli.netin kirjoittajat saavat aikaan samanlaista ihmetystä asenteistaan. Vaikea sanoa, miten yleisestä ilmiöstä silti on kyse. Fobian tasolla ilmeisesti hyvinkin yleisestä.
Viharikoksista tuli vielä mieleeni Helsingin Sanomissa käynnissä oleva keskustelu kiduttamisesta. Tänään yleisönosastolla eräs kirjoittaja vertasi kidutusta ja kiusaamista. Eilen oli kidutettujen tukikeskuksen psykiatrin puheenvuoro siitä, miten kiduttamista ei missään muodoissa tai missään tilanteissa pitäisi sallia. Tahtoo vain olla, kuten tämänpäiväinen kirjoittaja totesi, että “ihmisillä on taipumus käyttää toisiaan kohtaan tarpeetonta (väki)valtaa” (en muista onko tuo täsmällinen suora lainaus, mutta kuitenkin). Ihmismielen pimeät puolet eivät ehkä niinkään saa masentuneeksi olemassaolollaan, vaan se, että edes ns. sivistysvaltiossa suhteellisen hyvinkoulutetut ja suhteellisen hyvin toimeentulevat “tavalliset ihmiset” eivät hallitse sitä pimeää puoltaan. Sarjamurhaajat ovat poikkeustapauksia, joihin itse kukin tutustuu lähinnä fiktion puitteissa. Arkipäivän julmuus, hyväksikäyttö, ruumiilliset ja henkiset pahoinpitelyt, yleinen ilkeys ja pahantahtoisuus, yms. ovat sen sijaan käytännössä jokaisen todellisuutta jollain tasolla.
