Sivuvaikutuksia
Rajumpi huimaus johtuukin ilmeisesti suurimmalta osin mirtatsapiinista. Seuraavia lääkkeen ohjeessa mainittuja sivuvaikutuksia on ilmennyt:
- huimaus, voimakkaimpana näistä
- väsymys, ei ole ollut kovin pahaa
- lihominen, johon vaikutti kyllä yleinen stressitila ennen lääkkeen aloittamista varmasti suurimmalta osin eli stressisyöpöttely
- turvotus? mahdollisesti, en ole varma
Sivuvaikutukset eivät silti ole niin pahoja, ettenkö malttaisi odottaa niiden ohimenoa. Ja hyvät vaikutukset lääkkeellä tuntuvat ainakin tällä hetkellä suuremmilta. On minulle tosi iso juttu, jos sydän ei aina hakkaa kuin viimeistä päivää tietyissä tilanteissa ja jos mieliala ylipäänsä pysyy suhteellisen tasaisena. Kun ulos menoon liittyy paniikkioireita, siitä tulee ikävä muistijälki, jonka ansiosta ulos meno ahdistaa jo valmiiksi. Toivon että tämän lääkkeen turvin pystyisin oppimaan normaalimpaan elämään. Ettei lenkille lähtö olisi aina hirveän ahdistuksen paikka, vaan olisi oikeasti kyse vain siitä, viitsiikö ja jaksaako. Kun koko arkipäivä on välillä taistelua omien ahdistusten kanssa ja toipumista paniikkioireista, se vie myös hirveästi energiaa.
En tiedä kumpi oli ensin, masennus vai ahdistukset ja pelot. Sillä ei taida olla kauheasti väliä, kun molempia on. Masennus on tullut paremmaksi vuosien mittaan, mutta varsinkin ilmeinen kaamosmasennustaipumukseni on ikävä. YTHS:n itsearviointitesti antoi viimeksi tulokseksi pidemmän univaikeusjakson jälkeen keskivaikean masennuksen, vaikka arvio on välillä käynyt lievänkin puolella. Siitä se idea kysellä lääkityksestä tosissaan lähti. Tilanne ei ole ollut nyt ollenkaan yhtä paha kuin joskus, jolloin sain kaikenlaisista itsearviointitesteistä ruksittua jokaisen masennusoireen. Ja vaikea masennus oli kyllä mielestäni ihan varma juttu.
Lyhyesti sanottuna syy siihen, etten aikoinaan hakeutunut hoitoon oli, että halusin kuolla enkä parantua. Toisaalta myös ahdistustilat ja sellainen estivät hakeutumasta lääkäriin. Ja juuri luin esitteen psykosomaattisista oireista, joihin voi kuulua korostunut itse pärjääminen (edelleen minulla on myös joitain muita psykosomaattisia oireita, kuten univaikeuksia). En myöskään kokenut, että olisin ollut oikeutettu hoitoon. Se liittyy huonoon itsearvostukseen, joka on masennukselle tyypillistä. Terapeuttini mukaan olisin tarvinnut kriisihoitoa. Käytännössä kai sairaalahoitoa. Mutta siitä on jo kauan ja olen täällä edelleen, saanut elämänhaluni takaisin, jne.
Suurin ongelma parantumisen suhteen viime vuosina on ehkä ollut se, etten tiedä onko jokin vialla. Ongelmiin on niin tottunut ja turtunut, ettei tiedä enää mikä on normaalia. Ei ole mitään vertailukohtaa, jonka voisi osoittaa muuttuneen. Toipuminen on tuonut paremman tietoisuuden tästä, kun vertailukohtia on ruvennut löytymään. Ja terapiastakin on ollut paljon apua. Tavallaan hullua, miten joutuu kohtaamaan sen, millainen on ihmisenä, tässä iässä. Löytämään itsensä masennuksen kuoren alta. Vaikka toki on aina omalla tavallaan elänyt normaalia elämää ja ollut oma itsensä. Ei mielen sairaus kuitenkaan ole kaikki mitä on.
Mökiltä paluu
Vuokrasimme Jussin kanssa menneen viikon ajaksi mökin. Kyseisellä niemellä olimme viikon ajan ainoat asukkaat, joten rauha oli taattu. Olimme lähes täysin irrallaan yhteiskunnasta, koska nettiin ei päässyt ja autollakin lähdimme liikkeelle vain kerran. Telkkaria ja radiota tuli kyllä kulutettua. Muuten kävelimme parina päivänä jälkiretkillä, leikimme lumessa, poltimme takkaa ja grillasimme makkaraa, saunoimme puusaunassa ja rentouduimme yleisesti. Läppäriä ei tullut otettua kertaakaan esille, sen sijaan luonnostelin tarinaa vihkoon perinteisellä tavalla. Itse kirjoitustyöhön en päässyt siis käsiksi (olen niin tietokoneiden pilaama, etten enää osaa kirjoittaa pidempää tekstiä käsin), mutta muu tarinan työstö oli erittäin hyödyllistä.
Olennaista rentoutumisessa oli, että saimme olla täysin rauhassa ja tekemättä mitään. Elimme siihen tahtiin kuin hyvältä tuntui. Jussi kiteytti normaalielämän stressin juuri tuohon. Että on pakko tehdä ja toimia ja elää kellon mukaan. Ehkä mökkiviikko opetti jotain toisenlaisen asenteen mahdollisuudesta. Mikäli vastaavaa siis on ylipäänsä mahdollista järjestää asennetasolla normaaliin elämään. Hevoset eivät onneksi tiedä kellosta mitään, vaikka oppivatkin ihmisten aikataulut.
Opin myös itsestäni sen, että olen pohjimmiltani hyvin urbaani. Itse asiassa tuo oli elämäni ensimmäinen vastaava mökkeilykokemus (aiemmin olen ollut luonnon keskellä vain isommalla porukalla, en kahdestaan kenenkään kanssa pidempää aikaa). Saunan lämmitys yms. puuhat kyllä luontuvat, mutta hiljaisuus oli pelottavaa. Erityisesti pimeän laskeuduttua pelkäsin ulkona, pihavaloista huolimatta (joten ensimmäisen illan jälkeen pidimme huolta, että sisälle oli haettu riittävästi puita valoisen aikaan).
Tajuntaani iski myös kauhea ajatus siitä, että jos vastaavassa paikassa joutuisi asumaan vakituiseen, Pizzataksi ei välttämättä toimittaisi sinne. Tosin pienellä paikkakunnalla ei ilmeisesti edes ole Pizzataksia tai muuta vastaavaa. Siellä “keskustassa” siis, josta kaupat löytyivät, 20km päässä mökiltä. Sipsit loppuivat kesken, joten niitä piti lähteä hakemaan lisää, samalla kävimme katsastamassa paikkoja. Suuri haaste kauppareissun aluksi oli, miten päästä autolla mökkitien rinnettä ylös. Vaikka Saabissa on ihan kohtuulliset maasto- ja talviajo-ominaisuudet, olin jo vähällä luovuttaa kun se joka yrityksellä lähti liirtämään takaisin tai jonnekin kylki edellä. Jussi on nyt sankarini, koska keksi tuohon ratkaisun, ja Jussin ansiosta sain siis sipsejä.
Mökkeilemään voisin lähteä uudestaankin, viikoksi tai pariksi. Mutta maaseudun vakituista asukasta minusta tuskin saisi. Mökki on myös kiva kun se ei ole oma, ei siis tarvitse tehdä mitään huoltotoimenpiteitä. Täytyy vain huolehtia loppusiivouksesta pois lähtiessä. Mökkiyrittäjien puolesta tulee lumimyrskyn jälkeisenä aamuna traktori lumilingon kanssa auraamaan tiet ajokuntoon. Ja jos oikeasti emme olisi lopulta päässeet autolla ylös mäkeä, olisimme voineet soittaa traktorin apuun. Ei tarvitse rempata, huoltaa pihaa, hakata halkoja, tms. Kerrostalossakin se remppaaminen on vapaaehtoista, jos ja kun haluaa uudistaa kotiaan.
Silti täydellisessä maailmassa olisin tosi rikas ja minulla olisi ullakkohuoneisto Pariisin keskustassa, toinen kaupunkikämppä jossain Helsingin tuntumassa tai ehkä jopa keskusta-alueella, ja mökki keskellä ei mitään, järven rannalla maaseudulla. Täydellisessä maailmassa sikarikkaana voisin myös ostaa palvelut jostain, eli siivoojan ja remontoijan, yms. Ja minulla olisi mökkeilykäyttöön joku tyylikäs oikea maasturi, ei mikään city-höpötys.
Jälkiretkeily on joskus käynyt mielessä harrasteena myös näin lähiöoloihin, mutta tämän jälkeen ei oikein innosta. Täältä ei kuitenkaan löytäisi kuin lähinnä koirien jälkiä. Listaan bongauksemme mökkiviikolta:
varmoja:
koira (jackrusseli uros, ruskeankirjava ja pomppivainen nuorehko otus)
metsämyyrä (tästäkin oli näköhavainto makuuhuoneen ikkunan alta parina päivänä)
mahdollisia/todennäköisiä:
supikoira
kettu
minkki
metsäkauris
kissa
Näkö- ja kuulohavainnon saimme myös palokärjestä ja joistain linnuista, joita kumpikaan meistä ei tunnistanut. Niiden lintujen lisäksi toki myös tutumpia oli näkyvillä. Ja kuulimme (ilmeisesti) tikkojen hakkauskisan, Jussin mukaan siinä oli kyse reviiritaistelusta (Jussi tykkää luontofilmeistä ja sen kyllä huomaa).
Olin jossain määrin pettynyt, että emme nähneet karhun tai ilveksen jälkiä. Niiden näkeminen olisikin ollut tosi onnekasta, kun ei sentään ihan niin keskellä metsää oltu (useampia mökkejä, yleisesti vanhaa maanviljelysseutua Hämeessä). Toisaalta jos jälkiä olisi löytynyt ja esim. puuvaraston läheltä, niin olisin kyllä pelännyt huikeasti paljon enemmän.
Harmittaa suurpetojen ihailijana myöntää, mutta tositilanteessa kuitenkin pelkäisin niitä. Susia en ihan yhtä lailla, koska olen susiaitauksessa nuorempana päässyt vierailemaan pariin otteeseen, ja ne käyttäytyvät kuten koirat, paitsi ovat paljon arempia. Silti pelkäisin kyllä susiakin niiden oikeassa elinympäristössä, kun luonnossa elävät villieläimet eivät kuitenkaan ole tottuneet ihmisiin siinä määrin kuin eläinpuiston otukset.
Käärmeitä ja ampiaisia pelkään kaikkein eniten, mutta niistä ei onneksi ollut vaaraa vielä tähän aikaan vuodesta, kun lunta ja pakkasiakin kerran oli. Käärmekammoni on sentään hellittänyt siten, että ainakaan ajatuksen tasolla rantakäärmeet ja muut myrkyttömät ja ihmiselle vaarattomat lajit eivät enää tunnu niin kauheilta. Se johtuu kansanperinteeseen tutustumisestani ja siitä, kun Jussin shamaani eräässä roolipelissä pystyi muuttumaan rantakäärmeeksi ja mm. matkusti oman shamaanini susihahmon kaulalla “pantana”, kun ei olisi metsän pohjalla pystynyt luikertamaan riittävän nopeasti (Jussi L:n shamaani muuttui sorsaksi, joten sillä oli toisenlaiset kulkutavat).
Paniikkia ja kirjajuttua
En pysty tällä hetkellä täysin paikantamaan, mistä paniikkioloni johtuu. Mutta en tullut lähteneeksi tallille Jussin mukaan sen takia. Tai no, en ollut oikein pukeissa, ja siihen olisi kestänyt. Mutta paniikki oli perussyy. Tuntuu, että valvominen voi saada sitä aikaan. Tai ehkä se johtuu mielen kiihtymisestä. Yleensä valvoneena olen paremminkin ollut rauhallisempi, keskittynyt oleellisiin juttuihin ja jättänyt muut sikseen. Mielen kiihtymiseen taas vaikuttaa Howrsen huutokaupat – olen ostellut hevosia (pelissä). Paha tietysti, jos jokin nettipeli aiheuttaa paniikkia sitä kautta, että kiihdyttää mieltä. Täytyy ajatella tilannetta perinpohjaisesti, koska en kuitenkaan ole varma, mikä syy tässä on. Ehdokkaita on useampia. Eikä toisaalta ajatteluni toimi juuri nyt täysillä. Pitäisi pystyä rauhoittumaan ensin. Tilannetta ei helpota, että pitäisi käydä palauttamassa kirja kirjastoon, huomenna lähteä Turkuun ja lauantain ratsastustunti pelottaa, koska en tiedä saanko Pullan tottelemaan laukassa. Jos ylipäänsä siis menen sillä, tavallaan toivoisin jotain muuta, eli Penniä.
*****
Sain hiljattain luettua artikkelikokoelman Koolla on väliä. Sitä voi suositella ihan kaikille. Kyse on feministisestä lihavuustutkimuksesta. Tai siis oikeammin yhteiskunnallisesta, ei lääketieteellisestä tutkimuksesta, joten mukaan mahtuu myös ilmiöiden kriittistä tarkastelua. Osa artikkeleista jäi paremmin mieleen, osan kohdalla tuli ajatus, että ehkä ajan myötä saadaan aikaan tasaisempi kokoelma. Mutta hyvä kirja se oli. Suomeksi ei ole oikein ollut mitään vastaavaa saatavilla. Vaikka maailmalla “läskifeminismi” tai “size positive” -liike on saavuttanut kannattajia, Suomessa asia on ollut jokseenkin näkymättömissä. Kirjan artikkeleissa pohditaan myös sitä, miksi näin on. Ja kerrataan perusasiat koon perusteella tapahtuvaa syrjintää vastustavasta kansalaisliikkeestä.
Päällimmäisenä mieleen muistuu Anna-Stina Nykäsen kertomus siitä, miten nuoret miehet olivat uhkailleet heittää “läskin ämmän” mereen. Ja miten nuoret miehet olivat samoin työntäneet jonkun lihavan naisen pois raitiovaunusta. Niinpä niin, aina viharikokset eivät ole uusnatsien tai skinien tekosia. Tuntuu kuitenkin uskomattomalta, että lihaviin ihmisiin kohdistetaan tuollaista vihaa. Inhoa, halveksuntaa, jne. On myös käsittämätöntä, miten yleistä läskifobia on. Sekä kohdistuen lihaviin ihmisiin että omaan lihomiseen. Vaikka kyse on vain yhdestä artikkelikokoelmasta ja erityisesti yhdestä siihen sisältyvästä artikkelista, hevostalli.netin kirjoittajat saavat aikaan samanlaista ihmetystä asenteistaan. Vaikea sanoa, miten yleisestä ilmiöstä silti on kyse. Fobian tasolla ilmeisesti hyvinkin yleisestä.
Viharikoksista tuli vielä mieleeni Helsingin Sanomissa käynnissä oleva keskustelu kiduttamisesta. Tänään yleisönosastolla eräs kirjoittaja vertasi kidutusta ja kiusaamista. Eilen oli kidutettujen tukikeskuksen psykiatrin puheenvuoro siitä, miten kiduttamista ei missään muodoissa tai missään tilanteissa pitäisi sallia. Tahtoo vain olla, kuten tämänpäiväinen kirjoittaja totesi, että “ihmisillä on taipumus käyttää toisiaan kohtaan tarpeetonta (väki)valtaa” (en muista onko tuo täsmällinen suora lainaus, mutta kuitenkin). Ihmismielen pimeät puolet eivät ehkä niinkään saa masentuneeksi olemassaolollaan, vaan se, että edes ns. sivistysvaltiossa suhteellisen hyvinkoulutetut ja suhteellisen hyvin toimeentulevat “tavalliset ihmiset” eivät hallitse sitä pimeää puoltaan. Sarjamurhaajat ovat poikkeustapauksia, joihin itse kukin tutustuu lähinnä fiktion puitteissa. Arkipäivän julmuus, hyväksikäyttö, ruumiilliset ja henkiset pahoinpitelyt, yleinen ilkeys ja pahantahtoisuus, yms. ovat sen sijaan käytännössä jokaisen todellisuutta jollain tasolla.
